Tehdään muutos nyt: ei huomenna, vaan tänään

Minulla on takana kivinen tie diabeteksen kanssa. Olin 28-vuotias ja kahden pienen lapsen äiti. Yksinhuoltaja. En hoitanut itseäni juuri ollenkaan. Olin unohtanut itseni ja käytännössä koko diabeteksen olemassaolon. Elin kuin olisin kuolematon.

Nyt ihmettelen, miten oikein selvisin siitä.

Joulukuussa 2017 lakkasin ajattelemasta, että olen kuolematon, sillä äitini, vahvin tuntemani nainen, kuoli. Vaikka hän tiesi tarvitsevansa hoitoa, hän ei tehnyt mitään: hän ajatteli varmaan samalla tavalla kuin minä, vaikka kyse oli eri sairaudesta.

Seuraavalla viikolla lääkäri, joka oli epätoivoisesti yrittänyt hoitaa ja herätellä minua, puhui minulle suoraan:

– Jos et ala hoitaa itseäsi, sinua odottaa parin vuoden sisällä äitisi kohtalo.

Laboratoriotulokset ja hoitotasapainosta kertova HbA1c olivat kamalaa katseltavaa.

Tuosta on nyt parisen vuotta aikaa. Nyt mietin, missä olisinkaan ilman lääkärin suoria sanoja.

Minun pelastukseni oli liikunta. Eräänä sunnuntai-iltana peiton alla köllötellessäni lähetin sähköpostia facebookissa seuraamalleni valmentajalle otsikolla ”Pitäisikö tehdä jotain?”. Silloin aloin pyrkiä kohti parempaa ja terveellisempää elämää. Olen mennyt eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Vastoinkäymisiä on ollut riittävästi, mutta olen sopeutunut niihin tilanteiden ja olosuhteiden sallimissa puitteissa.

Välillä on iskenyt turhautuminen: tekee mieli luovuttaa. Mutta mitä toisella puolella on puntarissa, jos niin teen? Tilanne on tuttu varmasti jokaiselle diabeetikolle: vahva turhautumisen tunne valtaa mielen, joko hoidon tai jonkin muun asian takia. Sellaisena hetkenä täytyy vain muistaa, ettei todellakaan ole ainut, jolla on vaikeaa.

Olen mennyt liikkuessa hyposta hyperiin verensokereiden kanssa, mutta entä sitten, kyllähän me diabeetikot osaamme toimia silloinkin. Olen syönyt bodypump-tunnilla suklaata ja sokeripaloja: silloin se ärsyttää ja ajattelen, etten tule tunnille enää koskaan. Mutta tuolle tunteelle ei pidä antaa valtaa. Kannattaa korostaa sitä, että meillä on oikeus liikkua, vaikka sitten joutuisimme syömään tai pistämään insuliinia kesken treenin. Se on meidän diabeetikoiden elämää.

Monet haluavat vähätellä liikunnan tärkeyttä, mutta minulle se on diabeteksen hoidon kannalta lähes yhtä tärkeää kuin insuliini. Olen käynyt kuntosalilla nyt reilun vuoden ajan ja vaikka aina en ole onnistunut toimimaan niin kuin olisin halunnut, minun ei ole tarvinnut aloittaa verenpaine-, masennus- ja kolesterolilääkehoitoa, joista oli puhetta kaksi vuotta sitten. Ja nyt pystyn paljon paremmin hallitsemaan elämääni ja diabetesta.

Minulle liikunta ei ole pakkopullaa vaan mahdollisuus, ehkä jopa viimeinen tilaisuus muuttaa elämäni niin, että voin olla äiti lapsilleni.

Vaikka olen saanut liikunnan vuoksi kahdeksan kiloa lisää painoa ja se välillä ärsyttää, en anna periksi. Painoindeksini näyttää lievää ylipainoa, mutta olkoon indeksit: olen saanut itselleni uuden mahdollisuuden elämään.

Diabeetikot eivät voi laiminlyödä itseään niin kuin minä tein melkein 15 vuoden ajan. Tehdään muutos nyt – ei huomenna, vaan tänään. Kerroin tarinani sinulle, jotta huomaisit, että sinäkin voit ja pystyt saavuttamaan paremman ja terveellisemmän elämän. Luota sanaani: sinä pystyt siihen. Palkkiona on parempi huominen. 

Jaana Martikkala

 

Aiemmin ilmestyneitä kolumneja: