Kun muistelen aikaa neljä vuotta sitten, mietin mikä oli pahinta. Huoli ikääntyvästä äidistä vai pakahduttava riittämättömyys pikkulasten vanhempana? Vai äidin epäreilu kohtelu ja sen seuraukset?
Ensimmäisen kerran huolestuin aidosti keväällä, kun kuulin että hoito HUSin diabetespoliklinikalla päättyy. Insuliinipumppu, automaattisesti insuliinia annosteleva tuki ja turva, oli ollut äidillä käytössä parikymmentä vuotta. Klinikalla äidistä oli huolehdittu kokonaisvaltaisesti: tehty vähän enemmänkin kuin tarvitaan, uusittu tarvittavat reseptit, lähetetty ensimmäisiin muistitutkimuksiin ja autettu pulmissa.
Kesän alussa lähdin äidin mukaan viimeiselle vastaanottokäynnille. Alzheimer oli todettu kolme vuotta aikaisemmin, ja nyt merkit arjen vaikeuksista alkoivat näkyä. Insuliinipumpusta piti luopua, sillä uusi laite oli liian vaikea muistisairaalle.
Klinikan lääkäri oli huhtikuussa ottanut yhteyttä äidin asuinalueen kotihoitoon ja kertonut, että 72-vuotias muistisairas rouva on pian avun tarpeessa. Äidin sokeritasapaino oli aina heittelehtinyt, ja oikeaa insuliinimäärää oli ollut vaikea löytää pumppuhoidossakin. Hoitoa olisi hyvä jatkaa kotihoidon tuella. Hoitaja kävisi päivittäin pistämässä pitkävaikutteisen insuliinin, ja äiti itse hoitaisi muut pistokset. Kotihoito ei tarttunut asiaan.
Kesän äiti pysytteli kotona. Hän ei uskaltanut lähteä enää itsekseen mökille, ja autokin tuntui aina vievän väärään paikkaan. Loppukesällä kuoli koira: se oli pakottanut äidin muistamaan monta asiaa ja ulkoilutti emäntäänsä. Äidin elämänpiiri pieneni lähikaupan, televisio-ohjelmien ja jääkaapin oven muistilappujen ympärille. Hän oli allapäin ja peloissaan.
Kävi selväksi, että kotihoitoa tarvitaan. Tutustumiskäynti sovittiin, ja syyskuun puolessa välissä vastailimme äidin keittiönpöydän ääressä hoitajan kysymyksiin. Yhdessä tuumattiin, että ikääntyvien palvelukeskuksesta voisi löytyä seuraa ja tekemistä. Mietin itsekseni, miten saisin syrjään vetäytyvän äidin innostumaan ideasta – varsinkin, kun hän 15 vuotta alueella asuneena ei muistiongelmien takia millään tuntunut keksivän, miten keskuksen löytäisi.
Hoitaja pohdiskeli, että rouva pärjäili kotona mainiosti: diabetespäiväkirjassa oli merkintöjä insuliinipistoksista ja mitatuista sokeriarvoista. Arki sujui. Tarvittiinko todella päivittäisiä käyntejä?
Ennen kotihoidon aloittamista tarvittiin vielä käynti terveyskeskuksen omalla lääkärillä. Kaupungin yksikölle ei riittänyt diabetespoliklinikan lääkärin kirjoittama insuliiniresepti tai hänen suosittelemansa suunnitelma. Ärsyttävää pompottelua, mutta ajattelin, että on hyvä jos jollakin on käsitys kokonaisuudesta.
Aika omalle lääkärille saatiin kuukauden päähän ja lopulta marraskuun ensimmäisellä viikolla valmistuivat laboratoriokokeiden tulokset.
– Ensi maanantaina me sitten menemme rouvan luo, sairaanhoitaja sanoi puhelimessa torstaina.
– Mutta ei me tehdä sitten mitään tarkistuskäyntejä, hän täsmensi.
Kimpaannuin.
– En tiedä mitä tarkoitat tarkistuskäynnillä, mutta muistamaton äitini pistelee insuliinia melkoisella arpapelillä, ja hoitoa on nyt suunniteltu puoli vuotta. Nyt olisi mielestäni korkea aika suoriutua paikalle.
Sunnuntaina löysin äidin menehtyneenä kotoaan.
Laura Kouri