Väärässä junassa

Väärässä junassa

Tammikuussa 1991 nousin junaan anivarhain. Takana oli kaksi vuotta näyttelijäharjoittelijan pestiä Vaasan kaupunginteatterissa ja kova polte takaisin Helsinkiin, jossa olin opiskellut viisi vuotta musiikkia Sibelius-Akatemiassa. Matka ei suuntautunut ihan pääkaupunkiin saakka vaan Riihimäelle. Siellä kaivattiin teatteriin miesnäyttelijöitä, mieluimmin koulutettuja.

Junassa valkeni, että Tampereen jälkeen pysähdytään Hämeenlinnassa ja sen jälkeen vasta Tikkurilassa. Jäin Hämeenlinnaan ja kysyin ensimmäiseltä vastaantulijalta, missä on teatteri. Talviaamu oli kylmä, Vanajavesi höyrysi sillan alla, ja aurinko oli jo noussut.

Talsin teatterin toimistoon sillä varmuudella, jolla mennään tilanteisiin, joista ei mitään ymmärrä, ja kysyin olisiko töitä. Silloinen teatterinjohtaja Mikko Nousiainen, Hämeenlinnassa pitkään vaikuttanut huumorimies, ei kysymyksestäni häkeltynyt vaan vastasi, että juuri on nuoremman miesnäyttelijän paikka auennut, mutta ei siitä ole missään ehditty ilmoittaa. Ja niinhän siinä kävi, että loppujen lopuksi tein sopimuksen näyttelijän pestistä Hämeenlinnaan.

Keväällä 1999 otettiin pukumittoja syksyn musikaalia ”Baskervillen koira” varten, ja minä olin into piukassa valmistautumassa Sherlock Holmesin rooliin. Kesä oli muistaakseni kuuma, ja grilliruokaa kului. Jossain vaiheessa ajattelin, että täytyypä varoa, ettei kovasti tule ylimääräisiä kiloja. Kun elokuussa vedin pukusovituksessa ylleni mestarietsivän tupakkatakin, niin puvustaja alkoi itkeä: ”Roikkuuko se noin pahasti?” Silloin  menin lopulta puntariin ja tottahan se oli: paino oli pudonnut kahdeksan kiloa kesän aikana.

Sinnittelin harjoitukset, ja ihmettelin miksi teksti ei tahdo millään tarttua päähän. Miksi varsinkin vasen jalka läpsyy lattiaan muutenkin kuin stepatessa, miksi joka yö pitää herätä vessaan useamman kerran ja miksi on hakkaava jano. Kun ensi-illan jälkeen hakeuduin työterveyteen, diagnoosista ei ollut epäilystä.

Silloin luulin, että kun vain saan insuliinia, paino palaa entiselleen ja elämä vanhoihin uomiinsa. Mutta näin ei käynyt. Alkoi pitkäksi osoittautuva sopeutuminen sairauteen.

Kuusitoista vuotta myöhemmin puhelimeeni tuli tekstiviesti, jossa aluksi pahoiteltiin, että viesti tulee niin myöhään. Oli viimeinen ilmoittautumispäivä diabetesseminaariin Tampereen yliopistolla, nääs. Vähän ihmettelin, miksi viesti tuli minulle. Olin toki paikallisyhdistyksen jäsen, mutta en ollut koskaan osallistunut tapahtumiin.
No, kaikella on syynsä, ajattelin ja ilmoittauduin mukaan vähän huumorimielessä. Seminaarissa kävi ilmi, että kyseiseen tilaisuuteen oli kutsuttu paikallisyhdistysten hallituksen jäseniä ja jostakin syystä kutsu oli tullut myös minulle. Tämä kömmähdys johti siihen, että olen nyt Hämeenlinnan seudun diabetesyhdistyksen hallituksen jäsen. Puheenjohtaja lähetti myöhemmin liittoon kiitoskortin virheen johdosta.

Kuudentoista vuoden sairastamisen jälkeen hyväksyin lopulta, että sairaus seuraa hautaan asti. Ihmiset, jotka tekevät Diabetesliitossa ja paikallisyhdistyksissä arvokasta työtä, tekevät sitä siksi, että minun olisi mahdollista hoitaa itseäni parhaalla mahdollisella tavalla. Yhdistyksessä pysyy perillä siitä, mitä ajassa tapahtuu, eikä ainakaan tule yllätetyksi lääkkeet ja insuliini lopussa. Varsinkin jos ajatus potilaan kokonaisvaltaisesta hoidosta kääntyy sloganiksi HPKP (Halvin Potilas on Kuollut Potilas).

Väärässäkin junassa voi päätyä oikeaan paikkaan, mutta asemalle saavuttaessa pitää olla hereillä.

Juha Haanperä
näyttelijä

 


Aiemmin ilmestyneitä kolumneja: 

Vesa Kataisto: Elämme pulskia aikoja, ystävä hyvä!

Ulla Mustajoki: Kohti suorempaa käyrää

Arja Makkonen: Pidätkö koirista?

Kalle-Ville Ruohonen: Arvovalintoja

Matti Nieminen: Hormoneista väkevin

Heli Väyrynen: Asenteet yllättivät

 

Juttua ei ole vielä kommentoitu

Kirjoita kommentti