Kakkostyypin diabeetikot – pää pystyyn!

Valmistuttuani lääkäriksi viisikymmentä vuotta sitten olin aluksi Vetelin kunnanlääkäri. Myöhemmin siirryin lähellä sijaitsevalle Lappajärvelle.

Siihen aikaan pistoksia käyttävät diabeetikot pistivät kerran päivässä insuliinia, jonka vaikutus ei kunnolla riittänyt koko vuorokaudeksi. Annoksen säätely virtsan sokerin avulla oli hakuammuntaa. Viidenkymmenen vuoden aikana on ollut hienoa nähdä, miten tyypin 1 diabeteksen hoito on kehittynyt valtavasti. 

Aikuistyypin sokeritauti tunnettiin jo kunnanlääkäriaikanani, mutta ei siihen sairastuneita montaa käynyt vastaanotolla. Tyypin 2 diabeteksen kohdalla silmiinpistävin muutos on ollut sairauden hurja yleistyminen, joka alkoi lihavuusepidemian käynnistymisestä 1980-luvulla. Arviot yleisyydestä liikkuvat puolen miljoonan tienoilla. 

Kakkostyypin diabeteksen hoidon kehittyminen ei ole ollut yhtä suuri menestys kuin ykköskaimansa. Laihduttamalla voi päästä diabeteslääkkeistä kokonaan eroon, mutta terveydenhuollossamme on aivan liian vähän tarjolla asiantuntevaa painonhallinnan ohjausta. Lääkkeet auttavat, mutta aina niillä ei ole helppo löytää hyvää tasapainoa. 

Sairauden aiheuttamien rasitteiden lisäksi moni kakkostyypin diabeetikko joutuu kärsimään elintapasairauden poltinmerkistä. Normaalipainoisten mielestä ylipainoiset ovat saamattomia ja laiskoja. ”Mikseivät he ota itseään kiinni ja tee painolleen jotakin?” Koska tyypin 2 diabeetikko on heidän mielestään itse aiheuttanut sairautensa, hänen tulee maksaa myös sen hoitokulut.

Näitä mielipiteitä laukovat luulevat, että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet pysyä normaalipainossa. Käsitys on yhtä virheellinen kuin kuvitella, että kaikista voi tulla orkesterimuusikoita tai seiväshyppääjiä.

Olemme perimältämme hyvin vaihtelevia, ja lapsuuden aikana iskostuneet tottumukset vaikuttavat mahdollisuuksiin ehkäistä ylipainoa. Geenien vaikutus näkyy etenkin ruokahalun säätelyssä, eli siinä, miten kohtuus onnistuu herkullisten ruokien ääressä. Monille suklaan, jäätelöannoksen, keksien tai hampurilaisaterian näkeminen aiheuttaa aivojen mielihalukeskuksissa vilkasta halujen vipinää, toisten kohdalla vain rauhallisia signaaleja. 

Kaukaisina vuosikymmeninä – yksinkertaisten ruokatottumusten aikana – lihavuusgeenit ja mielihalut eivät johtaneet ylipainoon. Lihavuus muuttui epidemiaksi vasta 30–40 vuotta sitten, kun ruuan tarjonta alkoi runsastua, monipuolistua ja herkullistua. Lihavuuteen altistavien geenien kanssa tässä kaloripitoisessa ruokaympäristössä painonhallinta ei ole helppoa.  

Puhe ”itse aiheutetusta sairaudesta” on saattanut aiheuttaa sinulle tunteen, että olet ihmisenä muita huonompi. Haluan painokkaasti sanoa kaikille ylipainoisille diabeetikoille: te ette ole huonompia kuin muut. Te olette elämän arpajaisissa sattuneet saamaan heikommat varusteet vastustaa päälle tunkevia kaloreita. Te ette ole aiheuttaneet sairauttanne. Sen on saanut aikaan lihottava ruokaympäristö. 

Toivon että vapaudut syyllisyyden tunteesta ja saat siitä uutta virtaa. Lihavuusgeenit eivät ole kohtalo. Niistä huolimatta on mahdollista pudottaa painoa pysyvästi. Ei haittaa, jos olet aiemmin epäonnistunut. On hyvin tavallista, että pysyvä laihdutustulos saavutetaan vasta kahden, kolmen tai neljän yrityksen jälkeen. 

Pertti Mustajoki
professori, eläkkeellä


 

Aiemmin ilmestyneitä kolumneja: 

Heli Väyrynen: Hyvää matkaa

Juha Tuominen: Saatko hyvää hoitoa?

Laura Kouri: ”Emme tee tarkastuskäyntejä”

Outi Alanko-Kahiluoto: Yksi maksukatto auttaisi pienituloista

Eeva Autio: Diabeteskeskus mielessäin

Anu-Maaria Hämäläinen: Hoidonohjausta – sähköisenä vai livenä?

Omatoiminen: Halusin sensorin ja ryhdyin toimeen

Veera Kamaja: Myötä- ja vastoinkäymisissä

Leena Rosenberg: Jokainen ihminen on ainutkertainen

Juha Haanperä: Väärässä junassa

Vesa Kataisto: Elämme pulskia aikoja, ystävä hyvä!

Ulla Mustajoki: Kohti suorempaa käyrää

Arja Makkonen: Pidätkö koirista?

Kalle-Ville Ruohonen: Arvovalintoja

Matti Nieminen: Hormoneista väkevin

Heli Väyrynen: Asenteet yllättivät