Kohti suorempaa käyrää

Kohti suorempaa käyrää

Ekaluokkalaisena diabetekseen sairastunut poikani on kuudesluokkalainen esiteini, jonka menevän elämän mahdollistaa insuliinipumppu ja jonka glukoosisensori harvoin näyttää suoraa käyrää.

Eräs äiti oli lapsensa diabetespolilla iloinnut, että vihdoin sensori piirtää suoraa viivaa. Toinen samassa aulassa odotellut vanhempi oli todennut lakonisesti, että toivottavasti kyse ei ollut sydänkäyrästä. Ei ollut, vaan verensokerivaihtelujen käyrästä. Suoran käydän toiveista puhutaan meilläkin. Tasaista tavoitellaan ja välillä tavoitetaankin, kunnes diabetes taas keikauttaa tasaisen liu’un kumparelaskuksi.

Pojan tyypillinen verensokeri kulkee 3,5 ja 12 välillä. Silläkin sensorin käyrä menee jo aikamoista vuoristorataa. Tuttuja ovat myös kakkosella alkavat hypot ja viidentoista yli nousevat hyperit. Tavoitteena olisi tasaisempi meno, mutta keinoja siihen emme ole löytäneet.

Hyvää tarkoittavia neuvoja verensokerien hallintaan kertovat erityisesti ne, jotka eivät tunne ykköstyypin diabetesta tai ainakaan lasten diabetesta. Yksi tällainen on, että liikunta auttaa sokeritasapainon löytämisessä. Ehkä joillakin auttaa, meillä ei. Liikunnallinen poika on tarmokas urheilija sekä arki- ja hyötyliikkuja. Salibandyottelut, suunnistuskilpailut ja muu erityisen innostava toiminta nostavat verensokerin korkeaksi. Urheilun jälkeen se yleensä laskee, joskus maltilla ja joskus ryminällä, vaikka suorituksen ajan pysyttäisiinkin tavoitelukemissa. Joskus tankkaus liikunnan aikana onnistuu, joskus ei. Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus.

Hyvää tarkoittava on myös neuvo vaihtaa tavallinen sokeri makeutusaineisiin. Sokerimehut ja -limsat olemme pääsääntöisesti korvanneet light-tuotteilla, mutta muuten makeutamme syömiset tavallisella sokerilla. Stevialla makeutetut pullat ja kiisseli toki tasasivat pojan verensokerin vaihtelua, kun pullat jäivät pöydälle ja kiisseli kulhoon. Meillä diabeetikon ei tarvitse miettiä terveellisyyttä herkutellessaan. Herkut nautitaan herkkuina.

Oikealla tiellä ollaan neuvoissa, ettei pidä liikaa kytätä ja nipottaa. Pojallani unohdetut insuliinibolukset johtavat kuitenkin nopeasti ketoaineiden nousuun ja todella huonoon oloon. Ehkä siksi hän ei juuri unohtele; sairaus on opettanut, että sen hoidosta ei voi laistaa. Mutta joskus jokainen unohtaa ja tarkkakin hiilarilaskija erehtyy. Eikä jännityksen vaikutusta verensokerivaihteluun voi ennalta tietää.

Nyt suurin toivomme verensokerinvaihteluiden tasaamiseksi on koirassamme. Hypokoirakoulutus on kesken, mutta koira on jo oppinut kertomaan hypot, lähestyvät hypot ja toisinaan myös hyperit. Toivottavasti se oppii tekemään työnsä niin hyvin, että pojan verensokerien tempoilu vähenee tai ainakin ääripäät lähenevät toisiaan.

Diabetespoliklinikalla lääkärit sanovat, että pojan diabetes on hyvässä hoidossa ja tasapaino kohdallaan. Tämän arvion ja kannustuksen varassa jatkamme eteenpäin mahdollisimman normaalia elämää. Kovin suoraa käyrää taitaa olla turha toivoa, kyllin hyvä saa riittää.

Ulla Mustajoki

 

Juttua ei ole vielä kommentoitu

Kirjoita kommentti