Tekniikan tohtori Jukka Jokiniemi: Verensokeriskanneri lisää sokean itsenäisyyttä

Kuva: Annika Rauhala

Teksti: Pirkko Tuominen

”Verensokerin mittaaminen on ollut minulle haastavaa siitä lähtien, kun kymmenen vuotta sitten sain yllätyksekseni kuulla sairastavani tyypin 2 diabetesta. En ole koskaan oppinut ottamaan verinäytettä, kun en näe, milloin sormenpäässäni on veripisara. Lisäksi pisaraa on vaikea saada liuskaan. 

Olen ollut sokea 40-vuotiaasta lähtien. Minulla todettiin 19-vuotiaana silmänpohjan rappeumasairaus. Näkökykyni heikkeni vuosien myötä, ja enää näen vain kirkkaita valoja, kuten auringonvalon.

Näkövamma tuo lisähaastetta diabeteksen hoitoon. Olen joutunut turvautumaan verensokerin mittaamisessa näkevien apuun ja jättänyt joskus mittauksen väliinkin. Onneksi minulle ei tule helposti hypoja ja tunnen kehossani, kun verensokeri on putoamassa liian alas.

Viime vuonna hankin Freestyle Libren – omalla rahallani, koska Helsingissä ei tuolloin vielä korvattu laitetta kakkostyypin diabeetikoille. Nyt kaupunki myöntää glukoosisensorin sokeille tyypin 2 diabeetikoille. 

Olkavarressani on kolikon kokoinen sensori, ja seuraan verensokeria älypuhelimeen ladatun sovelluksen avulla. Saan sokeriarvon puhelimen kuulokkeeseen. Älypuhelimeni on varustettu puheohjelmalla. Puhelimeni toimii muuten normaalisti, mutta se puhuu kaiken. Luen sillä sähköpostit, hoidan pankkiasiat, seuraan somea, luen äänikirjoja. 

Libre on lisännyt itsenäisyyttäni. Nyt voin mitata verensokerin omatoimisesti ja tarkistaa sen huomiota herättämättä milloin vain, vaikka kesken palaverin. Jos arvo on korkea, riittää, kun syön palaverin jälkeen. Aiemmin piti syödä varmuuden vuoksi tiettyyn aikaan. Laite on tuonut myös varmuutta: enää ei tule yllätyksiä. Kerran tosin neula oli mennyt tukkoon, omaa syytäni, kun olin vaihtanut anturia liian harvoin. Ateriainsuliinia tuli liikaa ja tunsin, kuinka verensokerini laskee vauhdilla. 

Toinen tärkeä apuni on opaskoira Fanny, jonka kanssa kävelemme päivittäin töihin

perustamaani Innojok-valaisinyritykseen. Sekä koira että minä tarvitsemme liikuntaa, ja työmatkakävelystä kertyy 4–5 kilometriä päivässä.

Fanny on jäämässä eläkkeelle, joten saan kohta nuoremman opaskoiran. Nykyään opaskoiria voidaan kouluttaa myös hypokoiriksi. Mietin vielä, onko minulla tarvetta kouluttaa uutta koira haistamaan verensokeria, kun voin tarkistaa sen milloin vain.

Elämäkertani siitä, miten isoista vastoinkäymisistä huolimatta voi säilyttää elämänilonsa, on vastikään laitettu kansien väliin: Valoa ja varjoja – Jukka Jokiniemi, sokean elämäntarina. Kirjoittaja on Liisa Talvitie, kustantaja Tammi.”

 


Aikaisemmin julkaistut tarinat:

Sirpa Palokari: Kati Laakso toivoo lisää diabeetikoita politiikkaan 
Laura Koski: Tatuoijaksi sattuman kautta
Sirpa Palokari: Terveyskeskuslääkäri Satu Brinkmann haluaa olla lähellä ihmistä
Riitta Ahonen: Satu Marin: Arki on kiireistä mutta palkitsevaa
Jaakko Hyytinen: Edunvalvonnasta tuli minulle sydämen asia
Sini Eräjää: Olen paljon muutakin kuin diabeetikko
Markus Vuolaspuro: Ammattihaaveet uusiksi
Maija Aarto: Hypokoira parantaa elämänlaatua ja sokeriarvoja
Kannustusta kiitos, ei syyllistämistä
Mats Fors: Liikunta helpottaa diabeteksen hoitoa
Maarit Antila, ennätyksentekijä
Stressi kulkee muuttolaatikoissa
Stefan Lönnberg: Elän tässä ja nyt
Jefu taklasi korkeat verensokerit
Kalastus hoitaa
Sijaishaima jää eläkkeelle
Eija Rautavuori: Vain elämää