Elämä on etupäässä hyvää arkea, vähättelemättä. Eikä siitä selviä hengissä. Kuluneita sanontoja, mutta viime vuonna liian monta ystävää ja läheistä tuttavaa siirtyi sinne jonnekin. Pois silmistä, elämästä, mutta ei mielestä. Enkä nyt tarkoita kuolleita julkkiksia, jotka ihmiset helposti liittävät lähipiiriinsä.
Tekonsa voi harkita ja sanansa valita, mutta tunteet kulkevat omia teitään. Muistoilleen ei voi mitään. Täytyy ajatella ja elää ne osaksi arkea.
Sain diagnoosini, kakkostyypin diabetes, ja ajattelin asiaa illan, pari. Sairaus ei antanut muita merkkejä kuin aamuisen väsymyksen ja sumean kuvan. Kun nostin katseeni kutimesta TV-ruutuun, kuva ei skarpannut. Ajattelin, että vanhenevien silmien sopeutumiskyky oli heikentynyt.
– Sokeri sen aiheuttaa, korjasi lääkäri puoskarointiani.
Lääkitys saatiin kohdalleen, ja väsymyskin katosi. Painoa sain alas kymmenisen kiloa. Lääkityksestä olen aina huolehtinut, määräysten mukaan.
Neljännesvuosisadan me olemme olleet yhtä, diabetes ja minä. Mutta minä en juuri anna sairauden haitata arkeani, enkä niitä harvoja juhlahetkiäkään, jotka aina joskus on nautiskellen elettävä.
Muuten pyyhkii hyvin ja jättää raitoja, kuten aikoinaan sanottiin. Veteen jätän vanoja, uin tunnin maanantaisin ja päälle vesijumppaan puoli tuntia. Kuntosalilla ahnehdin kaksi perättäistä kuntopiiriä torstaisin. Ja tietysti samoille päiville olen sovittanut 2:5-dieettini. Kaikki tai ei mitään, heti tai ei koskaan, on mottoni. Haluan sitä tai en.
Olen tutustunut vertaistukitoimintaan sydänyhdistyksessä, ja diabetesyhdistyksen kautta olen saanut osallistua viime syksynä myös kokemuskoulutukseen. Yhtään kertaa en ole vielä ollut kokemuksiani jakamassa. Kumpikin vapaaehtoistoiminta on merkittävää ja tärkeää, mutta näitäkin toimintoja ja ihmisten motiiveja olla mukana minun on mietittävä – omassa pikku päässäni.
Kriittisyys ei ole negatiivisuutta, sanoi kirjailija Paavo Haavikko – ja minä myös. Tänä positiivisuutta korostavana aikana kriittisyys ja epäilys eivät ole kunniassaan.
Ilman Diabetes-lehteä en pysyisi ajan tasalla uusimman tiedon ja tutkimuksen kelkassa. Siirryttyäni 43 vuoden työputken jälkeen ”vapaitten valkoisten naisten” joukkoon voin ottaa pieniä velvoitteita myös ”valtion virastossa noudatettavana työaikana”. Siispä käyn lukemassa Diabetes-lehden ääniversiota. Minä, lukihäiriöinen!
Lisäksi opetan Suomen kieltä maahanmuuttajille: se on vaikeaa, haasteellista ja kivaa. Se laittaa oman osaamisen ja ajatustyön liikkeelle.
Parasta ajankulua minusta on lukeminen. Päivän lehteenkin saan tavallisena arkena kulumaan pari tuntia, helposti. Ja muu kirjallisuus päälle. Lukeminen saa kaipaamaan työyhteisöä, puhekavereita ja väittelijöitä. Väitteet ja vastaväitteet haastavat mieltä, kieltä ja huumorintajua!
Eija Rautavuori
Julkaistu Diabetes-lehdessä 1/2017.