”Itsensä haastaminen kasvattaa”

170
Robin seisoo värikkäin graffitein koristellun seinän edessä.
Robin aloitti kitaransoiton 9-vuotiaana ja myöhemmin hän valmistui ammattimuusikoksi Pop & Jazz Konservatoriosta. Kuvat: Annika Rauhala

Teksti: Pirkko Tuominen

Robin Alexander, 22, on tyytyväinen, että uskalsi haastaa itsensä ja heittäytyä The Voice of Finland -laulukilpailuun. Yleisön edessä televisiossa laulaminen ei ollut ihan helppoa ihmiselle, joka on tottunut rumpalina olemaan keikoilla enemmän taustalla.

Rakastatko laulamista ja esiintymistä? kysytään suositun laulukilpailun hakusivuilla. Freelancemuusikko, rumpali Robin Alexander ei voinut vastata aivan varauksetta kyllä, mutta laittoi hakemuksensa sisään. 

– En ollut juurikaan laulanut livenä, vaan lähinnä omaksi ilokseni, Robin kertoo.

Hän alkoi tuntea orastavaa kiinnostusta laulamiseen kolmisen vuotta sitten ja uskaltautui kokeilemaan. Kun perhe ja kaverit antoivat myönteistä palautetta ja totesivat, että laulaminen kuulostaa hyvältä, kiinnostus sitä kohtaan kasvoi.

Robin opiskeli Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa pääinstrumenttinaan rummut ja päätti ottaa elämänsä ensimmäiset laulutunnit. Hänen lauluopettajansa ehdotti myöhemmin, että hän lähtisi hakemaan näkyvyyttä The Voice of Finland -laulukilpailun kymmenenneltä kaudelta. 

– Ajattelin, että mikä ettei, otan telkkarissa laulamisen haasteena. Samalla näkisin, miten niin isoa tuotantoa tehdään, Robin muistelee.

Kun hänet oli valittu kilpailuun, häneltä kysyttiin, millä nimellä hän haluaa esiintyä. Hän alkoi käyttää artistinimeä Robin Alexander. Ihmisten on todennäköisesti helpompaa muistaa ja lausua hänen toinen nimensä Alexander kuin oikea sukunimensä Gustafsson.

Robin toivoi saavansa kilpailusta myös apua yhden pitkäaikaisen haaveensa toteuttamiseen. 

– Tavoitteenani on koko ajan ollut kirjoittaa omaa musaa, saada nimeä ja siirtyä pikkuhiljaa kohti artistiuraa, hän sanoo.

Eteneminen yllätti

Hakuvaiheessa ja kilpailun alussa Robinilla ei ollut suunnitelmaa tai tavoitetta kilpailun jatkosta. Hän lähti vain kokeilemaan. Pikkuhiljaa itsevarmuus, motivaatio ja kunnianhimo kasvoivat. Tuli halu päästä vielä vähän pidemmälle.

– Huomasin matkan varrella, että jengi uskoo vilpittömästi tekemiseeni. Tuotantotiimissä oli järkyttävän kovat tekijät, ja opin heiltä tosi paljon. Sain itsevarmuutta ja kasvoin laulajana ja ihmisenä, Robin iloitsee.

Haastavimmaksi hän koki sen, miten lavalla pitäisi esiintyä. 

– Esiintyessä ei riitä, että olet hyvä laulaja tai sinulla on mahtava soundi. Pitää saada biisin sanoma uppoamaan ja yleisö syttymään. Opin, miten lavalla kannattaa olla ja liikuttaa kroppaansa.

Robin putosi kisasta ensimmäisessä livelähetyksessä ennen semifinaalia, mutta oli kehittynyt jo siihen mennessä valtavasti. Livelähetykseen pääseminen oli hänelle iso juttu ja juhlan aihe. Esitys oli miehen paras veto koko kisassa ja siitä jäi hänelle hyvä tunne. 

– Kun putosin, minulle tuli kummallinen fiilis. Olin lähtenyt kilpailuun kokeilumielellä ja ajatellut, ettei putoamisella ole väliä. Silti se oli pieni shokki. Harmitti ja olin pettynyt.

Pettymys haihtui kuitenkin muutamassa päivässä ja tilalle tuli kiitollisuus. Kilpailukokemus oli hauska, antoisa ja opettavainen. Sen jälkeen tuntui hyvältä palata omiin hommiin ja aikatauluihin.

– Olen iloinen, että luotin siihen, että minulla on hyvä ääni ja uskalsin heittäytyä. Olen välillä vähän turhan vaatimaton, enkä usko aina itseeni, Robin sanoo.

Kilpailu on tarjonnut Robinille myös uusia mahdollisuuksia, mutta niistä hän ei voi vielä kertoa enempää.

Koukussa frisbeegolfiin

Robinin koko perhe on musikaalinen. Lapsuudenkodissa oli piano ja muutama kitara, vanhemmat lauloivat kuorossa ja esiintyivät kesäteatterissa. Myös Robinin sisarukset harrastavat musiikkia. 9-vuotiaana poika otti perheen kitaran käteensä ja alkoi harjoitella soittamista. Siitä lähtien hän on harrastanut musiikkia aktiivisesti ja päätti yläasteen jälkeen lähteä opiskelemaan musiikkia. 

– Minun ei ollut pakko käydä lukiota, mikä oli iso vapautus vanhemmiltani, Robin kiittelee.

Musiikki vei nuoren miehen kaiken ajan eikä hän ehtinyt juuri muuta harrastaa. Nyt hän on ollut viime elokuusta lähtien täysin hurahtanut frisbeegolfiin. Kiekkoja on helppo lähteä heittämään milloin vain, sillä kolmen kilometrin säteellä Robinin kotoa on useita hyviä ratoja.

– En ollut nuorempana mikään aktiivinen liikkuja. Minun oli vaikeaa löytää liikuntalajia, josta oikeasti nauttisin. Kokeilin kaikenlaista, mutta mikään ei jäänyt pysyväksi harrastukseksi. Frisbeegolfista kiinnostuin viime syksynä aidosti ja tosi kovaa. 

Frisbeegolfissa aloittamisen kynnys on matala. Heittäminen on hauskaa, ratoja on runsaasti, eivätkä kiekot maksa paljoa. Vaikka aloittaminen on helppoa, lajissa on mahdollista kehittyä jatkuvasti. 

– Tykkään metsäradoista ja siitä, että saan liikkua luonnossa. Voin mennä pelaamaan rennosti kavereiden kanssa tai pelata hyvää tulosta jahdaten. On kiva huomata, että olen edistynyt vajaan vuoden aikana, kun olen laskenut pisteitä ja tuloksia, Robin iloitsee.

Kestämätön keikkaikävä

Lähikuva Robinista, taustalla seinämaalaus, jossa on tummaihoinen nainen.
Robin kannustaa muitakin nuoria toteuttamaan unelmiaan: pahempaa kuin epäonnistuminen on se, ettei koskaan edes yritä.

Robin opiskeli ensin Lärkkullan opiston pop- ja rock-linjalla ja valmistui sen jälkeen ammattimuusikoksi Pop & Jazz Konservatoriosta. Musiikin opiskelua hän ei enää jatkanut, koska tunsi olevansa väärässä ympäristössä.

– Tajusin matkan varrella, ettei akateeminen miljöö ole minulle välttämättä paras. Minua kiinnostavat biisien kirjoittaminen ja artistius, ja niitä haluan tehdä, hän sanoo. 

Robin toimii Apollo Orchestra -bilebändinsä rumpalina ja keikkailee freelancerina. Kesällä hän oli soittamassa Raaseporin kesäteatterissa. Muusikon hommat ovat olleet korona-aikana vähissä, ja Robin on työskennellyt väliaikaisesti R-kioskilla. Sekin on hänestä ihan kivaa, koska hän tykkää asiakaspalvelusta ja viihtyy ihmisten seurassa. Mutta kaipuu keikoille on sietämätön. 

– Ketuttaa kaikki livestriimit ja rajoitukset. Minulla on tuhottoman iso ikävä live-musiikkia. Hinku päästä keikalle on niin kova, että mikä vaan iso tapahtuma-areena tai hikinen baari kelpaisi.

Hän toivoo, että viimeistään ensi vuoden kesä olisi kunnollinen festarikesä.

Robinilla on ollut ykköstyypin diabetes 6-vuotiaasta saakka, eikä hän siten tiedä elämästä ilman diabetesta. Musiikin tekemistä diabetes ei ole haitannut. 

– Verensokerin tarkkaileminen on toki vähän hankalaa tien päällä ja soittimia roudatessa, mutta en koe, että sairaus olisi rajoittanut minua mitenkään, Robin sanoo.

Hänellä on lavalla aina mukana limsaa tai muuta nopeasti nautittavaa sokeripitoista siltä varalta, että verensokeri laskee kesken keikan.

– Välillä olen miettinyt, miten hoitaisin itseäni, jos minusta tulisi stara ja kiertäisin isoilla lavoilla. Mutta uskon, että se onnistuisi. Diabeteksen hoito vaatii vain ennakointia.

Robin kannustaa muitakin nuoria diabeetikoita seuraamaan unelmiaan. 

– Anna mennä vaan. Diabetes kannattaa hoitaa hyvin, mutta älä anna sen olla este unelmillesi. Pahempaa kuin epäonnistuminen, on se, ettei edes yritä.