Talven söpöläinen

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Joulukuussa metsäjänis on jo vaihtanut puhtaanvalkoiseen talviturkkiin. Jos maassa on lunta, sen jälkiin törmää usein varsinkin sekametsissä.

Jos talvisessa luonnossa järjestettäisiin suloisuuskilpailut, voittajaksi saattaisi hyvin selvitä metsäjänis. Valkoisessa talviturkissaan se on todellinen keskitalven hurmuri.

Tosin metsäjänikselle itselleen valkoisesta turkista saattaa olla haittaa erityisesti lumettomina aikoina. Tummasta maasta petoeläimet erottavat sen helposti, ja usein se päätyykin kettujen, ilvesten tai petolintujen ravinnoksi.

Lumiseen aikaan metsäjänis sulautuu erinomaisesti maastoon, jolloin se pystyy paremmin välttämään petoeläinten saalistusyritykset. Lumessa myös ihmisen on vaikeampi nähdä sitä, mutta sen jälkiin saattaa törmätä sitäkin useammin. Tyypillisesti metsäjänis jättää hankeen jäljen, jossa on kaksi isoa takakäpälän jälkeä rinnan ja sen perässä kaksi pienempää etukäpälän jälkeä peräkkäin.

Metsäjäniksen käpälät ovat kehittyneet lumella liikkumiseen. Sen takatassut ovat leveät, ja se pystyy levittämään niitä lumikenkämäisesti niin, että ne kantavat pehmeässäkin lumessa hyvin.

Metsäjäniksiin tai niiden jälkiin voi törmätä kaikkialla Suomessa erityisesti sekametsäalueilla. Ilmastonmuutoksen aiheuttama vähälumisuus ja mahdollisesti myös kettukantojen kasvu on viime vuosina vähentänyt niiden lukumäärää.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu joulukuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Hirvet haku päällä

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Kiima-aikana hirviä näkee tavallista useammin valoisaan aikaan. Erityisesti liikenteessä kannattaa silloin olla varovainen.

Alkusyksyllä saattaa hyvällä tuurilla päästä seuraamaan hirvien parin etsimispuuhia. Syyskuussa niiden kiima-aika on aktiivisimmillaan, ja siksi tavallisesti vain hämärässä liikkuvia eläimiä on paljon liikkeellä valoisaan aikaan. Varsinkin tyyninä aamuina ja iltoina voi myös kuulla urosten öhkimistä, jolla ne kutsuvat naaraita luokseen.

Hirviurokset tuntevat arvojärjestyksensä hyvin. Mitä suuremmat sarvet, sitä enemmän hirvisonnilla on arvovaltaa. Yli kuusipiikkiset sarvet ovat jo melko harvinaiset, ja silloin uros tietää, että sen on helppo löytää parittelukumppani.

Jos paikalle sattuu kaksi samankokoiset sarvet omaavaa urosta, saattaa tilanne edetä sarvien kolisteluun ja nujakointiin asti. Naaras valitsee parittelukumppanikseen tappelun voittaneen uroksen. Naarailla hedelmällinen aika on kuitenkin hyvin lyhyt, vain noin yhden vuorokauden vuodessa. Siksi ajoituksen täytyy olla juuri oikea.

Hirviä liikkuu kaikkialla Suomessa, mutta suurimmat kannat ovat Etelä- ja Länsi-Suomessa. Niitä näkee usein metsissä, pienillä peltoaukioilla ja hakkuuaukoilla. Autoilijoiden kannattaa olla erityisen varovaisia, sillä kun parin etsintä on kiivaimmillaan, hirvien tarkkaavaisuus liikenteen suhteen laskee huomattavasti.

Hirvet liikkuvat yleensä lähes millä tahansa ilmalla, mutta hyvin tuulisella ja sateisella säällä ne vähentävät kulkemisiaan. Ne suunnistavat pääasiassa kuulo- ja hajuaistin avulla, ja huonolla säällä aistiminen usein vaikeutuu.

Juttu perustuu luontokuvaaja  ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu lokakuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Salaperäinen kiipeilijä

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Kun jaksaa odotella rauhassa, saattaa hyvinkin nähdä puukiipijän. Hauska lintulaji liikkuu puiden rungoissa vain alhaalta ylöspäin.

Ensin huonot uutiset: puukiipijää on hyvin vaikea havaita. Kaarnan värinen pikkuruinen lintu sulautuu lähes täydellisesti ympäristöönsä. Mutta jos jaksaa olla rauhassa paikallaan ja tarkkailla ympäristöä, voi saada vaivasta palkan.

Erikoista puukiipijää on tavattoman kiinnostavaa seurata, sillä se elää lähes kokonaan pystysuoraa elämää. Se kiertelee puiden runkoja spiraalimaisesti alhaalta ylöspäin ja etsiskelee käyrällä nokallaan kaarnan koloista hämähäkkejä ja muita hyönteisiä ruoakseen. Kun se pääsee vähän rungon keskiosan yläpuolelle, se lennähtää toisen puun tyveen ja jatkaa urakkaansa siellä. Puiden oksille vaakasuuntaan se ei liiku juuri koskaan.

Puukiipijöitä on Suomessa melko paljon. Erityisesti ne viihtyvät varttuneissa kuusikoissa, mutta niitä saattaa nähdä myös vanhoissa mänty- ja lehtipuuvaltaisissa metsissä. Tavallisesti puukiipijät ovat paikkalintuja, mutta ilmojen viilennettyä ne saattavat muuttaa Pohjois- ja Itä-Suomen kylmimmiltä alueilta kohti etelää. Juuri silloin niitä näkee eniten.

Puukiipijät liikkuvat usein myös tiaisparvien mukana, ja siksi niitä voi nähdä esimerkiksi lintujen talviruokintapaikoilla, joissa ne yrittävät löytää mahdollisimman pieniä talinpaloja. Puukiipijöiden selviytymistä talven yli voi myös auttaa hieromalla puiden rungon kaarnan rakoihin linnuille tarkoitettua rasvaa. Sopiva korkeus maasta on yhdestä kahteen metriä.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu syyskuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Silmät sarvissa

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Ukkoetana on hauska tuttavuus, jota kannattaa pysähtyä tarkkailemaan. Tarkkasilmäinen voi erottaa esimerkiksi sen sarvissa olevat pikkuruiset silmät ja kilvestä pilkistävän hengitysaukon.

Kesäkuun valoisat illat ovat erinomaista aikaa tehdä tuttavuutta ukkoetanoiden kanssa. Ne lähtevät liikkeelle auringon laskiessa, ja niitä näkee tyypillisesti tuoreissa kangas- ja lehtometsissä. Hyvällä onnella niihin voi törmätä esimerkiksi metsäautoteiden ja -polkujen varrella.

Ukkoetana on varsin huomiota herättävä ilmestys. Se on Euroopan suurin etanalaji, joka voi venyttää itsensä jopa 20 senttimetrin pituiseksi. Ensisilmäyksellä se saattaa näyttää jopa pieneltä käärmeeltä. 

Ukkoetanan väri vaihtelee yleensä mustasta ruskean eri sävyihin, mutta olemassa on myös vaaleita ja kirjavia yksilöitä. Sen ulkonäössä on monia kiinnostavia yksityiskohtia. Läheltä tarkastellessa voi erottaa etuosassa olevan kilven oikealla puolella hengitysaukon. Lisäksi sillä on neljä sarvea, joista kahden pisimmän päässä ovat silmät. Niillä se ei todennäköisesti näe kovin hyvin, vaan suunnistaa maailmassa pääosin hajuaistinsa avulla.

Ravinnokseen ukkoetana syö pääosin lahoavia kasveja, kuten lehtiä. Puutarhaan se on siis täysin tervetullut vieras, sillä se ei aiheuta minkäänlaista vahinkoa. Päinvastoin, se saattaa jopa auttaa kasvien multautumista.

Varsinkin loma-aikaan ukkoetanan tarkkailu sopii hyvin, sillä se opettaa kiireettömyyttä. Eläin etenee päivittäin vain muutamia metrejä, ja siihen saattaa seuraavana päivänä törmätä lähes samassa paikassa. Sen lähettyville kannattaakin istahtaa toviksi vain hengittelemään ja katsomaan.

Juttu perustuu luontokuvaaja  ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu kesäkuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Vapaa tanssin mestari

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Kurkien soidinmenoihin kuuluu monenlaisia tanssiaskeleita. Niitä voi hyvällä onnella päästä seuraamaan esimerkiksi suoalueilla tai pelloilla.

Varma huhtikuun merkki on taivaalla liihottava kurkiaura, joka tuo lupauksen lähestyvästä kesästä. Kurjet matkaavat etelästä pohjoiseen pesimäalueilleen ja saattavat välillä pysähtyä maahan lepäämään ja esittämään soidintansseja.

Kurjet ovat pääasiassa suolintuja, minkä takia maassa niitä näkee tavallisimmin soiden lähettyvillä. Niitä saattaa kuitenkin nähdä myös rantaniityillä, viljelemättömillä peltoalueilla, ruovikoiden reunoilla ja hakkuuaukoilla. Pesimälintuina ne ovat levittäytyneet lähes koko maahan aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Kun kurjet saapuvat pesimäalueilleen, niiden soidinmenot alkavat kunnolla. Sekä urokset että naaraat viestittävät pariutumishaluaan vapaan tyylin paritanssilla, johon saattaa kuulua niiaamista, kumartelua, juoksemista, ristiaskeleita ja siipien levittelyä. Lisäksi ne nostavat välillä kaulaa ylöspäin ja päästelevät syviä kurkkuääniä.

Suurimmalla todennäköisyydellä muuttomatkalla olevia kurkiauroja näkee iltapäivisin, kun sää on kaunis. Silloin katse kannattaa kääntää taivaalle ja pitää korvat höröllä. Kurjet saattavat muuttomatkoillaan pitää myös upeita konsertteja. Mitä pidemmälle huhtikuu etenee, sitä enemmän kurkien ääniä yleensä kuuluu.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu huhtikuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Kurren jäljillä

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Kaupungeissa oravat ovat tuttu näky, mutta niiden metsäserkut ovat käyneet harvinaisiksi. Varttuneiden havupuuvaltaisten metsiköiden lähettyvillä kannattaa kuitenkin pitää silmät auki.

Helmikuussa kannattaa lähteä ulos ihastelemaan oravien muotinäytöstä. Kovimpien pakkasten aikaan niiden talviturkit ovat parhaimmillaan, hännät tuuheimmillaan ja korvatupsut muhkeimmillaan. Etelässä kurret ovat tavallisesti harmahtavan punaruskeita ja pohjoisessa harmaanruskeita, mutta joskus saattaa nähdä myös valkoisia tai mustia yksilöitä.

Viime vuosina oravat ovat olleet hyvin yleinen näky kaupunkiympäristössä, jossa ne löytävät itselleen ruokaa ihmisten rakentamista ruokintapaikoista. Metsäoravien määrä taas on vähitellen laskenut 1950-luvulta lähtien, ja 2000-luvulla niiden määrä on lähes romahtanut. Syynä on metsätyyppien muuttuminen niin, että oravien ravinnokseen tarvitsemia havupuun siemeniä on yhä vähemmän.

Hyvällä onnella oravan saattaa kuitenkin nähdä vielä myös metsässä. Ne viihtyvät erityisesti varttuneissa havupuuvaltaisissa sekametsissä. Päiväaktiivisina eläiminä ne lähtevät ravinnon etsintään jo aamuhämärässä, ja illan pimentyessä ne palaavat takaisin pesiinsä.

Orava on taitava pesänrakentaja. Se rakentaa halkaisijaltaan 30–40 senttimetriä olevan risupesän havupuun oksistoon ja vuoraa sen lämpimäksi sammalella ja naavalla. Huonolla ilmalla se saattaa jäädä koko päiväksi kotipesän lämpöön ja lähtee liikkeelle vasta sään parannuttua.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu helmikuun 2019 Diabetes-lehdessä

 


Sirot Sorkkajalat

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Talvisella pellolla ruokaileva metsäkaurisryhmä on hellyttävä näky. Siron ulkomuotonsa takia metsäkaurista on sanottu yhdeksi kauneimmista hirvieläimistä.

Hyvällä tuurilla joulukuisella aamulenkillä voi törmätä pellolla tai metsänreunassa pieneen metsäkaurisryhmään, joka etsii lumen alta ruokaa. Liikkeelle eläimet lähtevät usein silloin, kun valoisa aika alkaa.

Talvella metsäkauriit ovat sosiaalisimmillaan, ja ne liikkuvat usein ryhmissä, joihin kuuluu naaras, sen alle vuoden ikäiset vasat sekä yksi tai kaksi urosta. Ryhmässä liikkuminen auttaa metsäkauriita muodostamaan metsään ruokailupaikoille vieviä polkuja, jotka helpottavat liikkumista varsinkin lumiseen aikaan. Lisäksi tutulla reitillä on helpompi aistia vaaroja.

Polkujen varrella on myös paljon ihmissilmille näkymättömiä viestejä. Metsäkauriiden silmäkulmissa ja jaloissa on hajurauhasia, joita ne hierovat ohi kulkiessaan oksiin ja kasveihin. Hajumerkkien perusteella kauriit osaavat seurata lajitovereitaan.

Ulkonäöltään metsäkauris muistuttaa valkohäntäpeuraa, mutta se on huomattavasti pienemmän kokoinen. Metsäkauris painaa vain noin 20 kiloa, kun taas valkohäntäpeura painaa 70–130 kiloa. 

Väritykseltään metsäkauris on talvisin harmaanruskea, kesällä taas punaruskea. Hännän ympärillä on jo kaukaa helposti erottuva läiskä, joka on talvella valkoinen ja kesällä kellertävä. Pikkuruinen häntä on kokonaan turkin peitossa.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu joulukuun 2018 Diabetes-lehdessä

 


Joutsenten lumoa

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Marraskuussa kannattaa lähteä seuraamaan uljaiden kansallislintujen kerääntymistä vesistöjen sulapaikoille.

Marraskuussa luonto alkaa valmistautua talviteloille. Monet lammet, järvet ja merenlahdet saavat ensimmäiset jääpeitteensä. Silloin on hyvä lähteä katsomaan laulujoutsenia, jotka usein kerääntyvät viimeisille sulapaikoille.

Laulujoutsenia esiintyy nykyään koko maassa. Vielä 1950-luvun alussa ahkeran metsästyksen takia Suomessa oli vain noin 15 laulujoutsenparia. Lajin rauhoittamisen jälkeen määrä on kasvanut nopeasti, ja nykyään Suomen laulujoutsenkannaksi arvioidaan jo yli 10 000 paria. Aikaisemmin lähinnä sisämaassa elänyttä lintua nähdään entistä useammin myös ulkosaaristossa.

Jos vedet pysyvät sulina koko talven, laulujoutsenet saattavat myös talvehtia Suomessa. Jos taas vedet jäätyvät, ne lähtevät etelämmäksi Ruotsiin, Tanskaan tai Hollantiin etsimään ravintoa. Hyvä tapa seurata uljaiden lintujen elämää on tarkkailla yksilöiden määrää sulavesipaikoilla koko talven ajan. Tavallisesti osa linnuista jää talvehtimaan, osa muuttaa etelämmäksi.

Laulujoutsenen tunnistaa sen keltamustasta nokasta. Hieman yleisemmällä kyhmyjoutsenella on nimensä mukaan nokassaan kyhmy, ja sen nokan väritys on selvästi oranssin punertava. Myös kyhmyjoutsenet muuttavat usein talveksi etelään, joten kylmään aikaan sitä näkee pienillä sulapaikoilla harvoin.

Laulujoutsenen ja kyhmyjoutsenen erottaa myös lennossa. Laulujoutsen ei pidä lentäessään juuri minkäänlaista ääntä, kyhmyjoutsenen lennosta taas kuuluu voimakas viuhuva siipien ääni.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu marraskuun 2018 Diabetes-lehdessä

 


Kappas korento!

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Pikkuruinen tummasyyskorento on liikkeellä syys-lokakuussa. Sen saalistustouhuja voi hyvinkin päästä seuraamaan aurinkoisella säällä.

Syksyn raikkaista ilmoista voi nauttia tarkkailemalla sudenkorentoja. Syys- ja lokakuu ovat parasta lentoaikaa tummasyyskorennolle, jota esiintyy runsaasti eri puolilla Suomea aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Laji viihtyy lähes kaikkialla luonnossa, mutta erityisesti se pitää vähän kosteista rantaniityistä. Usein tummasyyskorentoja näkee myös metsäautoteiden varsilla ja marjametsässä.

Tummasyyskorennot ovat hyvin pieniä korentoja: niiden ruumiin pituus on vain noin kolme senttimetriä. Ne on kuitenkin helppo tunnistaa värityksen perusteella. Nuorena tummasyyskorennon pääväri on keltainen, ja sen kyljissä on mustia kuvioita. Aikuisena naaraat säilyttävät suuren osan keltaisesta väristä, mutta koiraiden väritys muuttuu lähes kokonaan mustaksi. Loppusyksyllä niiden väri voi olla jo vähän harmahtava.

Sudenkorennot lähtevät liikkeelle auringonpaisteella. Hyvä hetki niiden havainnointiin on pari tuntia auringonnousun jälkeen, jolloin ilma on jo vähän lämmennyt. Laji ei ole kovin ihmisarka, minkä vuoksi niitä voi päästä seuraamaan melko läheltä.

Tarkkasilmäiset voivat myös seurata tummasyyskorentojen taitavaa saalistuskäyttäytymistä. Ne käyttävät ravinnokseen pieniä hyönteisiä ja etsivät niitä sekä ilmasta että kasvien lehdiltä. Ilmassa ne joko pyydystävät saaliinsa suoraan suuhun tai ottavat sen kiinni jaloillaan.

Asiantuntijana luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inberg.

Julkaistu syyskuun 2018 Diabetes-lehdessä

 


Kiikarit mukaan perhosjahtiin

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg

Kesäaamun suurta nautintoa, perhosten ihailua, ei kannata jättää väliin. Yksityiskohtia pääsee tarkkailemaan lähelle tarkentavien kiikareiden avulla.

Aurinkoinen kesäaamu on loistava aika lähteä ihailemaan päiväperhosia. Perhoset lähtevät liikkeelle heti, kun aurinko alkaa vähänkin pilkahdella taivaalla, mutta eniten niitä on lentelemässä 2–3 tuntia auringonnousun jälkeen. Pilvisellä tai sateisella säällä perhoset pysyttelevät kasvustossa piilossa.

Parhaita bongauspaikkoja ovat metsäautoteiden reunat ja heinäiset niityt. Tarkkailupaikka kannattaa valita niin, ettei oma varjo osu perhosiin. Varjoisista paikoista perhoset eivät pidä, vaan ne lähtevät heti uudelleen lentoon. Havaintojen tekemistä helpottavat myös lähelle tarkentavat kiikarit, joilla voi erottaa yksityiskohtia tarkasti.

Jos kesäkuussa haluaa oppia tunnistamaan uuden lajin, se voi olla vaikka ratamoverkkoperhonen, joka on hyvin yleinen perhonen koko maassa. Sen tunnistaa siipien yläpinnan kellertävän oranssista pohjaväristä, jossa on mustia verkkomaisia kuvioita. Tummaa verkkomaista kuviointia on myös siipien alapinnalla.

Ratamoverkkoperhosen lentoaika on kesä-heinäkuussa. Liikkeiltään se on melko rauhallinen, eli se lentää hitaasti ja yleensä vain lyhyitä matkoja. Jos se esimerkiksi säikähtää ihmistä, se usein laskeutuu uudelleen jonnekin aivan lähietäisyydelle. Siksi sitä on helppo seurata ja ihailla.

Juttu perustuu luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inbergin haastatteluun.

Julkaistu kesäkuun 2018 Diabetes-lehdessä

 


Bongaa kosiva pöllö

Teksti Hanna Vilo, kuva Esko Inberg


Huhtikuussa varpuspöllöjen soidinmenot ovat aktiivisimmillaan. Varsinkin iltahämärän aikaan metsässä voi kuulla urosten huutelevan naarasta paikalle.

Huhtikuussa kannattaa lähteä kävelylle metsään, sillä luonto on talven jälkeen täynnä vipinää. Hyvällä tuurilla iltakävelyllä voi törmätä pöllöromantiikkaan, sillä maaliskuun lopusta toukokuun alkuun on varpuspöllöjen aktiivisinta soidinaikaa.

Varpuspöllöt viihtyvät erityisesti vanhoissa kuusimetsissä, mutta niitä saattaa tavata myös sekametsissä. Tavallisesti ne kököttävät joko puun latvassa tai oksilla, ja ne on helppo tunnistaa pyöreän pörröisestä ulkonäöstä ja pienestä koosta. Varpuspöllö on Euroopan pienin pöllölaji, se on vain hivenen punatulkkua suurempi.

Parhaimpia bongauspaikkoja ovat hiljaiset metsätiet ja -polut, joiden varrella voi hyvinkin kuulla urospöllön huutelevan naarasta paikalle. Uroksen soidinääni muistuttaa ihmisen vihellystä, ja se päästää sitä lyhyissä sarjoissa. Soitimen ollessa aktiivisimmillaan naaras saattaa vastata hieman vaimeammin ja lyhyemmin.

Varmimmin varpuspöllön voi nähdä ja kuulla tuulisen ja sateisen sään jälkeen, kun ilma on jälleen tyyni ja ääni kuuluu metsässä hyvin. Urokset aloittavat vihellysurakkansa auringonlaskun aikoihin, ja soidin jatkuu vain parin tunnin ajan sen jälkeen.

Pesäkolon uros on etsinyt valmiiksi jo ennen kosiomenoja. Se valitsee tavallisesti palokärjen tai käpytikan tekemän kolon, mutta joskus sille käy myös valmis linnunpönttö. Jos naaras vakuuttuu uroksen vihellystaidoista, pari muuttaa uuteen kotiin yhdessä.

Asiantuntijana luontokuvaaja ja -asiantuntija Esko Inberg.

Julkaistu huhtikuun 2018 Diabetes-lehdessä