Helteinen kesä kuumensi keskustelua ihmisen omasta terveysvastuusta. Mielipidepalstoilla väiteltiin siitä, miten paljon yhteiskunnan tulisi kustantaa sellaisten sairauksien hoitoa, joiden syntyyn voi itse vaikuttaa.
Tyypin 2 diabetes on usein myrskyn silmässä, kun puhutaan niin sanotuista elämäntapasairauksista. Kyllä, tyypin 2 diabetes on monessa tapauksessa ehkäistävissä tai ainakin lykättävissä lisäämällä liikuntaa, karistamalla kiloja vyötäröltä ja syömällä harkitummin. Mutta ei aina. Väestötasolla myös syövistä olisi terveellisillä elintavoilla ehkäistävissä arviolta 40 prosenttia, mutta siitä ei puhuta lainkaan samaan sävyyn.
Syyllisyys ei ole vieras tunne myöskään tyypin 1 diabeteksen kohdalla. Kysymys siitä, olenko jaksanut hoitaa itseäni tai lastani riittävän hyvin, kalvaa todennäköisesti useimpia diabeteksen kanssa eläviä. Monien diabetesta sairastavien vanhemmat etsivät syytä lapsensa sairastumiseen omasta toiminnastaan: milloin puhutaan lehmänmaidosta, milloin hedelmäsoseista. Onneksi nämä hypoteesit on yksi kerrallaan kumottu.
Vaikka on niin, että hyvä hoitotasapaino vähentää lisäsairauksia kaikkien diabetestyyppien kohdalla ja vaikka laihduttaminen on usein tärkeä lääke tyypin 2 diabetekseen, syyllistäminen ja syyllistyminen harvoin johtavat mihinkään hyvään.
Diabeteksen kanssa elämisestä ei saa taukoja. Sairaus on siinä mielessä armoton ja läsnä jokaisessa valinnassa. Siksi elintapojen kohentaminen tai verensokeritasapainon parantaminen vaatii omasta itsestä nousevan motivaation. Ulkoa tuleva syyllistäminen tai itsestä kumpuava syyllistyminen nakertavat henkistä jaksamista.
Syyllisyyttä enemmän tarvitsemme tukea. Tukea siihen, että hyvien valintojen tekeminen olisi nykyistä helpompaa. Tukea painonhallintaan, liikunnan lisäämiseen, järkevään syömiseen. Tukea mielen hyvinvointiin ja jaksamiseen pitkäaikaisen sairauden kanssa, silloinkin kun verensokerit heittelevät ja elämässä on paljon muutakin jaksettavaa. Kokonaisen ihmisen kohtaamista, ei pelkän sairauden.
Laura Manninen