Nuorgamista Helsinkiin

Nuorgamista Helsinkiin

(Kuva: Annika Rauhala)

 

Juha Nurmela osallistui heinäkuussa Suomi100-juoksuun Nuorgamista Helsinkiin, jossa juostiin joka päivä noin maratonin mittainen matka. Lisähaasteen tähän urakkaan antoi Juhan ykköstyypin diabetes, ja etukäteen hän oli ajatellut joutuvansa ehkä siirtymään huoltojoukkoihin jossakin vaiheessa juoksua. Mutta 30. heinäkuuta hän saapui iloisena maaliin muiden juoksijoiden kanssa.

Diabetes-lehden lukijoilla oli mahdollisuus seurata miehen valmistautumista juoksutapahtumaan verkkolehden blogissa. Blogin kaikki osat ovat nyt luettavissa tässä.

 

VIIKKO 19

Tätä kirjoittaessani on 51 päivää siihen, kun 13-henkinen ryhmämme aloittaa 30 päivän juoksu-urakan Suomen halki (www.suomi100juoksu.fi).  Jokainen meistä juoksee 1 450 kilometriä, 30 päivää, keskimäärin 47 kilometriä päivässä.

Tässä Diabetes-lehdelle kirjoittamassani blogissa kerron valmistautumisestani urakkaan. Itse koitoksesta tulemme tekemään Suomi100-juoksukaverini Mikko Liukan kanssa videopäiväkirjaa muutaman kerran viikossa.

Pahoittelen, että en ole suunnannut blogiani millekään kohderyhmälle erityisesti – tai oikeastaan nimenomaan olen, eli itseni kaltaisille ultrajuoksua harrastaville diabeetikoille (tosin se lienee aika marginaalinen ryhmä). Toivon kuitenkin, että tästä syntyisi ajatuksia, keskustelua ja ehkä kipinä vetää lenkkarit jalkaan ja haastaa itsensä liikkeelle hymyssä suin.

***

Olen 39-vuotias tyypin 1 diabeetikko. Sairastuin diabetekseen 27 vuotta sitten. Kuntourheilun aloitin reilu kymmenen vuotta sitten ja pitkiä matkoja olen juossut viimeiset 6–7 vuotta. En ole menestynyt, eivätkä aikani ole mitään ihmeellisiä, mutta jokaisesta tekemästäni kuntoilutempauksesta olen itse tyytyväinen ja ylpeä.

Ajatuksena on siis kulkea Suomen 100-vuotisjuhlavuonna maamme kauimmasta kolkasta toiseen omilla jaloilla ja haistaa, kokea, kuulla ja nähdä suomalaisen suven jokainen hetki matkan aikana kaikkine sen mukanaan tuomine mausteineen sekä matkata 30 päivää kiireettömästi siten, että ainakin neljänä päivänä viikossa minulla olisi aikaa pysähtyä ja puhutella omin lihasvoimin vastaan tulevia suomalaisia ja vaihtaa kuulumisia.

Suomi100-juoksu sai lähtölaukauksensa hierojakoulun oppilaiden keskuudessa. Eli tarina on varsin perinteinen. Tiedäthän tilanteen, jossa tunnin alussa tai illan istujaisissa joku heittää idean ”Suomi täyttää vuonna 2017 sata vuotta, oisko muuten siistii…”. Sitten tarvitaan vielä pari pähkähullua, jotka ideoinnin ja ajatusleikittelyn jälkeen oikeasti laittavat toimeksi. Nämä kaksi projektin sielua olivat Markku Heino ja Teemu Kaunismäki.

Itse törmäsin tähän projektiin Facebookissa ja ilmoittauduin mukaan välittömästi. Tosin olin harkinnut tätä projektia jo lähes 30 vuotta.

***

Kun olin pieni, isäni teki elämäntaparemonttia ja aloitti juoksuharrastuksen. Näin ollen meillä puhuttiin kotona usein juoksemisesta, ja olin Helsinki City -maratonilla katsomassa hänen juoksuaan 80-luvun lopulla.

Isälläni oli esimiehenä Lefa, josta tuli sittemmin monen mutkan kautta myös minun työkaverini muutamaksi vuodeksi, mutta paljon myöhemmin. Muistan isäni kertoneen, että Lefa osallistuu Suomi Juoksee -tapahtumaan, ja isäni piti sitä todella kovana juttuna. Missasin tästä jotakin olennaista, ja minun pikkupojan mielessäni Lefasta tuli mies, joka muutamassa päivässä juoksee yötä myöden Suomen halki – yksin ja koko ajan liikkeessä, toisten huoltaessa häntä liikkuvasta autosta.

Kun totuus sitten selvisi HKR:n kahvihuoneessa parikymmentä vuotta myöhemmin, se oli liian myöhäistä. Mielikuviini oli piirtynyt kuva sankarimaisesta hahmosta juoksemassa yöttömässä yössä halki Suomen. Koska olin luullut, että Suomi juoksee -tapahtuma on sellainen, jossa jokainen osallistuja juoksee yksin koko matkan, olin täysin valmis ilmoittautumaan Suomi100-juoksuun.

***

Kun päätös osallistumisesta oli tehty, oli aika etsiä apua. Olin Ironman ja Megaman (kolme täyden matkan triathlonkilpailua viikon aikana vuonna 2015) -hankkeiden aikana oppinut, että valmistautumisessa kannattaa käyttää kaikki kokemus ja huippuosaaminen, mitä vain on tarjolla. Aiemmissa hankkeissa minua ovat auttaneet muun muassa Antti Hagqvist ja Magnus Lönnqvist. Toinen suomen paras triathlonvalmentaja ja toinen myös erinomainen valmentaja sekä alkuperäinen suomalainen teräsmies, kuten hän itse itseään toivoo kutsuttavan.

Olin aiemmin huomannut myös, että kannattaa terkkarin diabetespolilla sanoa ääneen, mitä on tekemässä. Megamanin aikaan vuonna 2015 sattui pieni sensoriepisodi ihan omaa hölmöyttäni, mutta silloin Myyrmäen terveyskeskus toimi erittäin hyvänä etäkonsultoijana, ja apu kiidätettiin tuttavien avulla perille Tahkoon.

***

Vuoden 2015 jälkeen diabeteksen hoidossa on tapahtunut kaksi muutosta. Olin muuttanut Lohjalle ja olin saanut Metronicin 640G -insuliinipumpun, jonka lempinimi on KP tai Kari-Pekka. Pumppua tuli siis testata ja myös hieman haistella miten lohjalaiset terveyssisaret ja lääkärit suhtautuisivat harrastuksiini. Heti sanottakoon, että erittäin hyvin! Konsultatiivinen kokeilukulttuuri, jota Mirja-Liisan ja Jukan kanssa Myyrmäessä oli harrastettu, on jatkunut Lohjalla edelleen. Kerron siitä hieman lisää, kun tapaan diabeteshoitajani 20. kesäkuuta.

***

Löysin kokemuksen ja valmennuksen erinomaisen yhdistelmän ultrajuoksuun helposti. Pelkäsin vaan, että en saa myöntävää vastausta. Valmentajakseni tähän projektiin kuitenkin suostui lohjalainen ultrajuoksulegenda Seppo Leinonen, joka valmentaa niin kreikkalaisia kuin suomalaisiakin ultrajuoksijahuippuja, ja nyt siis tämän hankkeen ajan myös minua.

Sepolla itsellään on melkoinen meriitti tähän hommaan, hän nimittäin omistaa ennätyksen reitillä Nuorgam-Helsinki. Vuonna 1993 Seppo juoksi matkan 13 päivässä. Eli reilut 100 kilometriä päivässä, mikä on lähes 2,5 kertainen meidän tavoitteeseemme verrattuna.

Seppo siis tietää mistä puhuu, ja mihin olemme valmistautumassa. Hän on myös erittäin maltillinen juoksumäärien suhteen ja ottaa hyvin huomioon omia ajatuksiani ja kokemuksiani kroppani toimivuudesta eri harjoitusmäärillä ja -tehoilla.

Yhteistä matkaa on tehty nyt puoli vuotta. Sain eilen toiseksi viimeiset harjoitusohjelmat vähän etukäteen, koska Seppo oli lähdössä Noora Honkalan kanssa ultrakisaan Kreikkaan. Lisäksi tarvittiin tiimiin vielä luottohuoltohenkilöt.

Kerron lisää huollosta ja meidän pienestä juoksutiimistä myöhemmin.

Nyt olisi syytä keskittyä jälleen oleelliseen eli vetää juoksureppu selkään, lenkkarit jalkaan ja takatalven koetellessa vielä hanskat käteen ja pipokin päähän ja painua lenkille.


Lähipäivien harjoitusohjelmani näyttää tällaiselta:

ke 10.5. 15 km TV = tasavauhtinen lenkki juosten, jossa pysytään PK-sykealueella, joka on minulla 132–148, vauhti näillä lenkeillä on 5:45–6:30 minuuttia/kilometri

to 11.5. 15 km KE = kevyt lenkki, PK-sykealueella miinusvauhtia eli 6:30-7:30 min/km, usein myös hölkkää 15 minuuttia, kävelyä pari minuuttia jne)

pe 12.5. Lepoa

la 13.5. Aamulla Paloheinä-maraton kevyesti PK/PK-vauhtia, iltapäivällä Helsinki City Run 21,1km reippaasti VK-sykkeillä (VK = vauhtikestävyysharjoittelu)

su 14.5. Maraton kävellen Kalevi Saukkosen kanssa. Tämä viikonloppu on hyvä esimerkki rypäleharjoituksesta, jonka jälkeen on pieni kevyempi osuus.

ma 15.5. Lepoa

 


 

 

VIIKKO 20

Olen nostanut harjoitusmäärää pikkuhiljaa ja tehnyt rypäleharjoituksia, joissa harjoitusten määrää kerrytetään peräkkäisinä päivinä, jonka jälkeen vasta pidetään yksi tai kaksi lepopäivää, jolloin kunto palautuu / nousee yli lähtötason = superkompensaatio.

Olen hölkännyt pari maratonia ja tehnyt muut valmentajan suunnittelemat harjoitukset. Sepon avulla on ollut mahdollisuus pitää harjoitteluissa edes jotain systemaattisuutta ja jotain järkeä tässä touhussa. Mahdollista nimittäin on, että määrän kasvaessa mopo alkaa keulimaan, ja pian löydän itseni alipalautumisen murheen alhosta. Näinkin on joskus käynyt.

Yleisen fiiliksen seuranta, kropan vaste harjoitteluun ja aamusykkeet ovat keskeisiä mittareita, joilla seuraan palautumistani. Kuormitusta kun tulee harjoitusten lisäksi työstä ja muusta elämästä.

***

Perusharjoittelun ja rypäleharjoituksena tehtyjen, lähinnä maratonin mittaisten harjoitusten lisäksi olen ottanut lähes kaikkiin harjoituksiin repun selkään. Hartiat tuntuivat alussa väsyvän pieneenkin taakkaan, mutta nyt useamman kuukauden jälkeen kroppa on tottunut hyvin.

Muuten harjoittelu on aika simppeliä – juoksua, juoksua, juoksua. Vaihtelua ja juoksuseuraa olen hakenut erilaisista tapahtumista ja olen yrittänyt juosta jotenkin erilailla kuin ennen. Tykkään juoksemisesta, mutta nyt on juostava vaikka ei aina huvittaisikaan.

Kun päästään kesäkuun puolelle, määrät vähenevät ja kehoon pyritään palauttamaan kimmoisuus. Silloin taas tulee erilaisia harjoituksia. Välillä on pakko tehdä lihashuoltoa rullaillen ja venyttelyä, vaikka olenkin laiska tekemään niitä.

***

Reissun käytännön järjestelyt alkavat olla pääkohdittain uomissaan. Tärkeimmät yhteistyökumppanit löytyivät, ja huoltohenkilöt ovat tiedossa: ilman näitä kahta tekijää tämä ei onnistuisi.

Muiden mukana olo tuo lisää painetta onnistumiseen, vaikka joku kaveri sanoikin, että jo pelkkä yritys juosta diabeetikkona Suomi päästä päähän on aivan pähkähullua. Minusta se ei ole hullua. Helppoa se ei ole, mutta sen ei pidäkään olla helppoa. En myöskään koe, että laittaisin henkeni uhatuksi tässä hankkeessa. Toki olisi eri asia, jos olisin vasta aloittanut kuntoilun. Sinunkin ajatuksesi tätä lukiessasi riippuvat varmaan paljon siitä, minkälaisia kosketuspintoja sinulla on liikuntaan.

Olen toista vuosikymmentä leikkinyt pientä ihmiskoetta kuntoilun ja diabetekseni kanssa ja kehittänyt itselleni toimivan mallin.

Insuliinipumppu on viimeisin muutos, joka minun piti opetella. Nyt en vaihtaisi takaisin vanhaan mistään hinnasta. Sensoroiva pumppu on niin lähellä terveen ihmisen elimistön toimintaa kuin minä todennäköisesti ikinä tulen pääsemään, koska diabeteksen parantaviin leikkauksiin en omana elinaikanani usko.

***

Kävin kuuntelemassa Hakkaraisen Harria pari viikkoa sitten. Hän on urheilulääkäri, joka on toiminut muun muassa lätkänpelaajien kanssa parikymmentä vuotta.

Hän puhui alipalautumisesta, eli siitä mitä me usein kutsumme ylikunnoksi tai ylirasitukseksi. Olen itse ollut kolmesti kuopassa, kerran oikein mehukkaasti. Tästä luennosta otin omikseni kaksi asiaa.

Hakkarainen kertoi, että jotkut henkilöt (tyyppi C) hyötyvät melatoniinin käytöstä kuuriluonteisesti. Melatoniini parantaa heillä unenaikaista palautumista. Tämän otin käyttöön, ja tulokset ovat jo nyt nähtävillä. Toiseksi hän totesi, että tietynlaisten urheilijoiden ei kannata toteuttaa herkistelyvaiheen keventelyä liian nopeasti, koska vaarana ovat infektiosairaudet kortisolitason nopean vähenemisen kautta. Näin ollen kesäkuuhun ajateltu kahden viikon keventelty vaihtui neljäksi viikoksi maltillista harjoitusmäärän vähentämistä ja tehon nostoa.

Harjoitusohjelmani näyttää nyt tällaiselta:

ti 16.5. Lepoa

ke 17.5. 4 x 4 minuuttia tempojuoksut 4:15–5 min/km vauhdeilla tai reipas 3–4 km:n rata suunnistuksessa anakynnyksellä.

to 18.5. 10 km TV

pe 19.5. Lihashuolto / kevyt

la 20.5. Kalkkipetteri ultra run, 6 tunnin juoksutapahtuma

su 21.5. Fiiliksen mukaan Andi marathon tai palauttava kävely

 


VIIKKO 21

Määrämättöä ja mittarilentoa

Äitienpäiväviikonloppu ja määräharjoittelun huippukohta. Viikolta oli kertynyt reilut 50 kilometriä juoksua ja suunnistusta. Yksi kiihtyvä tunnin tempojuoksukin juoksumatolla.
Työreissussa olin kolme päivää, ja palatessani perjantaina reissusta Kuopiosta jäin tyttöystäväni Päivin luo Helsinkiin. Työreissussa aktivoin uuden sensorin rutiininomaisesti, mutta en saanut sitä toimimaan, vaikka tein kaikki osaamani konstit. Tämä tiesi sitä, että viikonlopun harjoitukset oli tehtävä ”mittarilentona”, verensokerimittarin liuskat juoksurepussa helisten.

•••

Lauantaina äitienpäivän aattona kello soi kuudelta. Verensokeri oli 7,2. Tiputin pumpun basaalia 50 % ja söin rahkaa ja kahvia – maratonaamun peruseväs. En ottanut lainkaan bolusta.
Paloheinämaraton strattasi klo 7.30. Silloin verensokeri oli 11,5. Juoksin maratonkeräilijäkaverini Hannan kanssa. Aamu oli säätiedotusta lämpimämpi, ja tunnin juoksun jälkeen riisuin takin, kahden tunnin jälkeen pipon, kolmen tunnin jälkeen luovuin hanskoista. Sykkeet huitelivat 135–140 tasoilla ollen peruskestävyysalueeella.
Aurinko paistoi ja ihmisiä kerääntyi keskuspuiston hiekkaväylille. Osa ulkoilijoista on vuosien varrella tullut tutuiksi maratonin kautta. Myös heillä on hyvin täsmälliset kulkuajat, ja törmäämme usein samaan aikaan samassa kohdassa – käsi nousee tervehdykseen. Nyt metsästä pölähti myös Peltolan Mikko, eli Peltsi, maastopyörineen ja saatteli meitä hetken matkaa turinoiden.
Koska tämä juoksu ei ollut päivän ainoa harjoitus, niin oli tärkeää saada energiaa normaalia runsaammin juoksun aikana. Totesin jossain vaiheessa, että nyt olisi kyllä ollut sensorista hyötyä, kun joutuu bolustamaan reilusti kesken juoksun.

•••

Otin parin tunnin kohdalla kerralla pari geeliä. Mittasin sokerin, oltiin ysin tienoilla. Bolustin normimäärästä noin kuudenneksen, jos ihan sitäkään. Lämmin keli ja siitä seurannut kohtuullisen reilu juominen tekivät kuitenkin sen, että hiilareiden imeytyminen ei ihan toiminut oletetulla tavalla. Tästä sitten seurasi se, että 35 kilometrin kohdalla alkoi tuntua ”jännältä”, vaikka ei todellakaan olisi pitänyt. Sormenpääsokeri näytti 3,4. Sanoin Hannalle, että juokse sä loppuun mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kuin kävellä ja saada imeytyminen toimimaan. On ihmeellistä, että usein käy niin, että juoksun aikana tärinä estää hiilareiden imeytymisen, mutta kun kävelee, niin imeytyminen alkaa toimimaan välittömästi. Niin myös nyt. Viiden minuutin jälkeen sormenpääsokeri näytti jo 5,1 ja juoksu sai jatkua.
Sain vielä Hannankin kiinni ennen maalia. Tästä episodista huolimatta mukava ja kevyt lenkki 42,2 km aikaan 4 tuntia 45 minuuttia.

•••

Koska oli Pakilan 600-vuotisjuhlapäivä, Paloheinämaratonin järjestäjä Anders oli hövelillä päällä ja tarjosi lihakeitot, kahvit ja leivät maalissa. Tämä sopi erikoisen hyvin. Otin kaksi isoa lautasta keittoa ja kolme palaa leipää sekä mehua. Säädin basaalin normaaliin ja bolustin melkein normaalisti suhteessa syötyyn ruokaan. Seuraavaan lenkkiin olisi tästä hetkestä kolme tuntia aikaa, ja kujanjuoksu Humalogin poistumiseen kehosta oli alkanut.
Seuraava lenkki olisi Helsinki City Run. Hannalle tämä tuplakokeilu (aamulla maraton ja iltapäivällä puolikas) oli kolmas kerta, minulle toinen. Tästä saisin hyvän tuplaharjoituksen tähän päivään. Koska seuraavana päivänä olisi äitienpäivä, piipahdin ostoksille matkalla Paloheinästä takaisin. Ehdin kuitenkin käydä suihkussa ja olla selälläni 15 minuuttia, kunnes lähdin bussilla matkaan kohti Sonera-stadionia.
Paloheinämaratonilla oli aamulla noin 20 juoksijaa. HCRllä oli 13 000 ilmoittautunutta. Massajuoksuissa on oma tunnelmansa. Kuuluttaja nostatti lähtöryhmässä tunnelmaa, ”kuka teistä on ensikertaa puolimaratonilla? Kuka on juossut tämän juoksun aiemmin?” käsiä nousi ilmaan, huutoa, vihellystä. Hanna repesi vieressä nauramaan kun kuuluttaja arveli, että onkohan porukassa ketään rohkeaa, joka vielä tänä vuonna olisi menossa kokonaiselle maratonille – minä olin menossa seuraavana päivänä.

•••

Vasta neljä kilometriä lähdöstä pääsin juoksemaan omaa rytmiäni. Vauhti kipusi vähän turhan kovaksi, kun olin ihmismeren takana pidätellyt vauhtia. Parin kilometrin jälkeen vauhdin lisäämisestä minua alkoi yhtäkkiä heikottaa. Lähdössä sokerit olivat olleet 10,5, johon otin 50 grammaa hiilaria vielä päälle, koska pelkäsin että kolme tuntia aiemmin laitettu Humalogin bolus olisi vielä häntimässä. Ja olihan se.

Olo oli sen verran heikko, että vedin sivuun ja mittasin sokerit pysähdyksissä, vaikka normaalisti pystyn mittaamaan juostessa sormenpääsokerin. Arvo oli 2,1. Kylmät väreet pyyhkäisivät selkäpiin yli. Nostin katseen ylös ja liikutin silmiä oikealta vasemmalle. Tällä kikalla tiedän, onko todella kiire: jos silmät alkavat mennä nykähdyksittäin, silloin on kiire ennen tajunnan menetystä. Nyt ei sentään vielä ollut niin kiire.

Olen vuosien aikana saanut juoksusta paljon ystäviä ja tuttuja. Nyt kun vedin kaksin käsin geelejä Hietsun hautausmaan puiston penkillä istuen ja tuhansien juoksijoiden massa valui ohi, totesin että tuttavia todellakin on. Juoksijoiden massasta kuului jatkuvasti, moi Jupe mikä on, Juha hei nyt hanaa, tuu beesiin jne.

Olo oli niin paha, että sorry teille, joille en vaan jaksanut vastata. Mutta kuten aina, paikallaanolo teki tehtävänsä. Vartti puistonpenkkiä ja pääsin kävelemään.

Kun olin juuri aloittanut kävelyn kuulin hyvin tutun puuskutuksen takaani. Läskimaija-Jussi oli saavuttanut mut kymmenen minuuttia myöhemmin lähteneestä ryhmästä 20 kilon rinkka täynnä kahden euron kolikoita hyväntekeväisyyteen.

Jussi houkutteli mukaansa. Emmin kuntoani ja sanoin tulevani perässä. Hetken käveltyäni pohdin kiivaasti, että Jussin kanssa meno olisi kuitenkin nyt turvallisinta. Hän tietäisi suurin piirtein mitä tehdä ja kuka minä olen, jos jotain sattuisi. Soitin vielä Päiville ja pyysin tuomaan lisää verensokerimittarin liuskoja ja geelejä matkan varrelle Haagaan. Molemmat varastot olivat juoksurepusta huvenneet vaarallisesti tämän superhypon aikana.

•••

Sain uimarannan jälkeen reppujuoksijan kiinni. Haagassa sain geelit ja liuskat. Mittari näytti kasi,a ja pumppu oli kokonaan irti. Olo oli taas voimakas ja meno maistui. Päätin kuitenkin nautiskella fiiliksestä loppuun ja heitin alun 2 tunnin 10 minuutin aikatavoitteen mielestäni. Se jäi sinne puiston penkille. Olin maalissa noin 2,5 tunnin ajalla.

Juoksu meni muuten hyvin, mutta sensoria tuli kyllä todella ikävä. Seuraavalla viikolla selvisi, että aiemmin tapahtunut täydellinen patterin loppuminen oli sekoittanut pumpun ja sensorin yhteyden niin totaalisesti, että tarvittiin tunnin poppakonstikonsultaatio puhelimitse Medtronicin mukavan support-henkilön kanssa ennen kuin sensori alkoi jälleen pelaamaan.

•••

Seuraavana viikonloppuna 20.–21.5 tein juoksukilometreissä samanmoisen harjoituksen. Nyt tosin juoksin lauantaina 6 tunnin ultrajuoksukilpailussa kesän ensimmäisenä hellepäivänä 60 kilometriä pk+ harjoitusta. Olin yllättynyt maalissa, kun tulin yksinjuoksijoiden sarjassa toiseksi.

Sunnuntaina kävin Suomi100-juoksukaverini Mikko Liukan kanssa juoksemassa Andimaratonin Salossa aikaan 5:08. Ei enää mittarilentoja mulle, jos autopilottikin on olemassa. Niin helppoa ja tarkasti säätyvää sokereiden hallinta taas molempina päivinä sensorin kanssa oli. Kun hiilarit ei imeydy, se näkyy sokereissa ja silloin voi heittää kävelyksi ennen kuin on hypoissa. Ja kun mälli taas lähtee mahasta liikkeelle, voi bolustaa pikkuisen ekstraa.

Nyt on määräharjoitukset tehty ja edessä on enää kaksi maratonia ja kolme puolikasta sekä normaalit harjoituslenkit Sepon ohjeiden mukaan ennen kesän urakkaa.

 


 

VIIKKO 22

Kesän suunnitelmista

Tasan kuukausi aikaa Suomi 100 –juoksun lähtöön. Kroppa on jäykähkö. Lyhyemmät vauhtijuoksut ovat alkaneet. Tosin lyhyt taitaa olla suhteellinen käsite, sillä tarkoitan nyt 10–20 kilometrin ”vetoharjoituksia”. On minulla viikoittain myös yksi aito vetoharjoitus neljä kertaa neljä minuuttia.

Viime viikonloppuna Hämeenkyrössä oli 15 kilometrin suunnistus. Juoksin niin kovaa kuin pääsin ja paransin aikaani viime vuodesta 16 minuuttia. Nyt on samankaltainen olo kuin 2015 keväällä kun olin harjoitellut hyvin Megamanille – vauhtia ei juuri ole, mutta mtä tahansa teen, niin lopuksi tuntuu että olisi mennyt toinen samanmoinen.

Reissussa tarvittavien välineiden ja tarvikkeiden lista on monipuolinen. Listalla on niin istutuslapiota metsäisten vessareissujen varalle kuin hierontaöljyäkin. Kenkäpareja tulee olla joka päivälle kahdet. Jalkani pitenee, kun luontaisesti vahva jalankaari väsyy ja jalasta tulee enemmän lättäjalkaa muistuttava. Yritän päivittäin puolessa välissä matkaa vaihtaa kengät ja sukat. Jalkojen huolto on tärkein asia reissussa. Seuraavaksi tärkein tullee olemaan enregian saanti sekä lihasten ja lihaskalvojen huoltaminen.

Olen monelle sanonut, että jos tämä homma jää kesken, niin diabetekseni takia en usko sen keskeytyvän, vaan paremminkin joko vatsataudin tai jonkin vamman tahi vaikean tulehduksen. Vaikeita hetkiä ja ylhäisiä ja alhaisia verensokereita tulee varmasti olemaan, eikä sille voi mitään. Niihin tilanteisiin ei paremmin voi varautua, vaan on elettävä vain hetkessä ja lyötävä vuosien harjoittelu myös tässä mielessä peliin ja sovellettava.

***

Diabetekseni osalta pakkauslista alkaa näyttää tältä:

  • verensokerimittarin liuskapurkkeja 10 kpl
  • Medtronic Enlite -sensoreita 8 kpl + asetinlaite
  • kanyyleita 15 kpl + asetinlaite
  • sensorin päälle asetettavaa kalvoa
  • AAA- ja AA-pattereita paketillinen pumppua ja sensorin lähettimen latausta varten
  • varaverensokerimittari
  • Humalog-ampulleja 5 kpl + tarkista reseptin voimassaolo
  • Levemir-insuliinia varalle 5 kappaleen paketti, jos insuliinipumppu menisi rikki
  •  Glucacon-pikkeejä 4 kpl
  • insuliiniruiskuja (kerttakäyttöinen ruisku) 2 pussilista


Ensiviikonloppuna on Tukholman maraton, joka on toiseksi viimeinen pitkä lenkki ennen heinäkuuta. Menen Tukholmaan ilman mitään aikatavoitetta nauttimaan juoksun hurmasta, hyvästä tunnelmasta ja muiden juoksijoiden seurasta.

Olen liikkunut Ylä-Lapin alueella varsin paljon. Huomaan mieleni liikkuvan tämänkin retken osalta nimenomaan Kaamasentiellä, Mierraslompolon yksinäisen postilaatikolla, joka näyttäisi vartioivan koko laajaa Kaldoaivin erämaa-aluetta, sekä Tankavaaran kultakylän tunturimaisemissa.

Tuo Lapin osuus on vajaa puolet koko reissustamme. Oulussa kun ollaan, on puoliväli jo ylitetty. Juoksu muuttunee aikatavalla kun saavutamme Oulun. Liikenne vilkastuu, ja nelostie ei kyllä tällä hetkellä kovinkaan paljon houkuttele rekkakolonnien sekaan juoksemaan. Epäilen minulle pahimman välin olevan Oulu-Jyväskylä, mutta nähtäväksi jää.

Alla on kuvassa meidän päiväetapit ja niiden kilometrikertymä sekä kokonaiskertymät. Olen tyytyväinen siitä, että lepopäivät poistettiin. Alkuperäisessä suunnitelmassa niitä oli kaksi. Nyt juoksumäärä pysyy kohtuullisena, maratonkeräilijälle kuitenkin aina vähintään maratonin mittaisena. Lopun kolme päivää ovat vähän muita pidempiä, mutta tuonne asti jos on pärjännyt, niin uskoisin saavani saattajia mukaan zemppaamaan henkisesti kohti loppua.

Matkan aikana saatava zemppaus on tärkeää. Olisi tosi mukava tavata muita diabeetikkoja matkan varrella. Meidän kanssa saa tulla taivaltamaan matkaa vaikka 500 metriä tai koko päivän. Lähdöt ovat aina aamuisin kello 8:00.
Jos paikalliset diabetesyhdistykset haluavat järjestää jotain oheisohjelmaa, niin siitä vaan. Voin tulla myös kertomaan kuulumisia pikaisesti iltaisin matkan varrella, jos kaikki sinä päivänä tai siihen asti on mennyt hyvin ja jaksan sen tehdä.
Minuun voi olla suoraan yhteydessä juhanurmela(at)gmail.com tai 040 900 0074. Laitan myöhemmin myös tänne blogiin tiedot, mistä meidän menoa voi seurata.


VIIKKO 23

Maratonkeräilijän tilipäivä

Maratonkeräilyn kantaisä Suomessa on suuresti arvostamani yli 70-vuotias raisiolainen juoksija Kalevi Saukkonen, jolle on kertynyt maratoneja yli 2 100. On hyvin todennäköistä, että tälläkin hetkellä Kalevi on juoksemassa, tulossa sieltä tai menossa maratonille.

Kalevi määritteli joitakin vuosia sitten, että maratonkeräilijä on henkilö, joka juoksee keskimäärin yhden maratonin kuukaudessa eli vähintään kaksitoista vuodessa. Minulle on nyt kertynyt 14 maratonia tälle keväälle, ja olen jo onnellisesti keräilijätittelini taas päivittänyt. Tosin tällä pääsee vasta c-ryhmään, kaksi maratonia kuukaudessa oikeuttaa b-ryhmään ja maraton kerran viikossa eli 52 maratonia vuodessa a-ryhmään. Kalevi Saukkosella on vielä ihan omat ryhmänsä, kun tänäkin vuonna hänen juoksemiensa maratonien määrä kivunnee 100 ja 150 väliin.

Itse tavoittelen tänä vuonna a-ryhmää. Nuorgamista Helsinkiin juostessani jokainen päivämatka on maratonin mittainen tai pidempi, joten jos tuo projekti onnistuu, minulle kertyy yksin siitä 30 maratonia kuukaudessa.

***

Tänä keväänä minulla on ollut paljon määräharjoittelua juoksussa, ja se on tiennyt aikamoista ajankäytöllisiä ongelmia. Voitte uskoa, että muiden ihmisten kanssa ajan jakaminen on haastavaa. Ei minustakaan aina tunnu mukavalta olla itsekäs ja lähteä, eikä minua aina edes huvittaisi lähteä. Siksi olen ajoittanut suurimman osan pitkistä lenkeistä lähietäisyydelle kotoa tai töistä tai tyttöystäväni Päivin kotoa. Kuusi ja puoli tuntia on laskennallinen minimiaika Saloon Andimaratonille tai Helsinkiin Paloheinämaratonille. Tuossa ajassa ehdin siirtymään lähtöpaikalle, juoksemaan, suihkuun, syömään jotain juoksun jälkeen ja purkamaan kassin kotona. Ja taas olen raikkaana ja reippaana uusiin haasteisiin – tai sitten erittäin poissaolevana sohvan valtaajana päivästä riippuen.

Pienissä maratoneissa on se mukavaa, että niissä kaikki ovat maratonkeräilijöitä ja ihmiset tuntevat toisensa. Käsi nousee, kuulumisia vaihdetaan ja uusista maratoneista puhutaan. Viikkomaraton onkin maratonkeräilijän vertaistukiryhmä. Varsinainen ilottelu ja hurmoshenki niistä puuttuu, koska katsojia ei ole. Ainoastaan Pekka Airaksinen ja Erkki Liikanen jaksavat ilotella ja huudella Paloheinämaratonilla muille juoksijoille, ja se piristää aina kovasti.

Olimme viime vuonna varanneet Päivin kanssa reissun tämän vuoden Tukholman maratonille, jossa Päivin oli tarkoitus yrittää parantaa omaa maratonennätystään. Pari kuukautta ennen reissua Päivillä todettiin lymfoomasyöpä ja matkustaminen kiellettiin. Kaikki on mennyt hyvin tähän asti, mutta hoidot jatkuvat kaikessa kauheudessaan.

Minun oli lähdettävä yksin reissuun, koska minulla ei ollut lääkärintodistusta, jolla matkan olisi voinut perua. Olin erittäin harmistunut, koska nyt 6,5 tunnin maratonmatka vaihtui kahden vuorokauden laivareissuksi yksin tuntemattomien ihmisten kanssa.

***

Katsoin perjantaina töissä kelloa iltapäivällä ja totesin, että ehdin hyvin vielä pari hommaa tehdä. Kun olin valmis ja tein lähtöä, pomoni arveli että en ehdi laivaan millään. En kertonut hänelle, että minun pitää viedä vielä auto säilöön vanhemmilleni ja mennä sitten junalla keskustaan. Ehdin kuitenkin ihan hyvin: satamassa oli vielä muitakin ihmisiä, kun saavuin terminaaliin.

Sain hyttikaverikseni sastamalalaisen Pekan, jolla oli tavoitteena oma maratonennätys: Tukholman maraton olisi hänen kolmas maratoninsa. Pekka oli mukava tyyppi, ja juttu luisti hyvin.

Jo satamassa olin todennut, että ei täällä ihan ventovieraiden kanssa tarvitse sittenkään olla, koska laivalla oli maratonkeräilijöitä, Kalevan kiertäjiä, KPK 24/7 -someryhmäläisiä ja vanhoja tuttuja eri juoksukisoista. Joka nurkalla sai olla vaihtamassa kuulumisia, se oli vain mukavaa.

***

Aamulla heräsin hieman ennen seitsemää. Juoksun lähtö oli kello 12:10. Ajattelin syödä hyvän ja tukevan aamiaisen ja laskeskelin, että Humalog ehtii poistumaan kokonaan viiden tunnin aikana elimistöstä, joten voin bolustaa normaalisti aamiaiselle ja nostattaa verensokerin normilukemista kympin pintaan juuri ennen lähtöä. Tämä strategia toimikin erinomaisesti.

Kävelimme kahden maratonkeräilijäkaverini kanssa lähtöpaikalle. Kävimme expo-alueella, jossa törmäsimme taas muutamaan tuttuun. Suomalaisia oli erinomaisen vähän tänä vuonna. Joitakin vuosia sitten Tukholman maratonista sanottiin, että se on Suomen suurin maraton, koska siihen osallistui enemmän juoksijoita kuin Helsinki City Maratonille – yli 6 000 juoksijaa. Tänä vuonna suomalaisia oli mukana vain 1 600. Kun vuonna 2012 olin ensimmäisen kerran mukana, laivassakaan ei ollut juuri muita kuin juoksijoita, mutta tällä kertaa oli toisin.

Kaiken kaikkiaan kuningasmatkalla oli itseään tai muita vastaan kilvoittelemassa 13 000 juoksijaa. Lähtö tapahtui kahdessa eri ryhmässä. Me lähdimme Jorman (kuvassa vasemmalla) ja Timån (kuvassa oikealla) kanssa viimeisen lähtöryhmän hänniltä. Timå oli stunt-juoksijana eräälle DJ:lle, joka monien eri sattumusten vuoksi ei päässyt itse juoksemaan – harmi sinänsä, ehkä ensi vuonna sitten.

Pääsimme takarivin taaviudestamme huolimatta kohtuullisen nopeasti ylittämään lähtöviivan, hieman yli kolmessa minuutissa.

***

Ensimmäiset 25 kilometriä juoksimme lähes koko ajan ihmismuurin välissä, ja mekkala oli melkoinen. Djurgårdenin puistossa hetkeksi lakkasi olemasta yleisöä, mutta kun tulimme taas kaupunkiin, niin annas olla kun oli porukkaa ja paljon.

Tukholman maratonin juttu on Vesterbron silta. 600 metriä pitkä silta, joka puoleenväliin asti on ylämäkeä. Tuulisella ilmalla sillan ylittäminen on hurja kokemus, niin kuin se oli vuonna 2012 kun lämpöä oli +3 astetta, myrskysi ja satoi kaatamalla. Nyt sillan ylitys meni leppoisasti. Kuvasin facebook-liveä sillan ylityksen ajan. Kaverit kommentoivat ja muistelivat keskenään facebookissa omia Tukholman muistojaan.

Hyvässä seurassa aika rientää mukavasti, eikä aikaakaan kun olimme jo toista kertaa sillalla. Tukholman maraton juostiin tänä vuonna viimeistä kertaa kahtena lenkkinä. Ensi vuonna reitti muuttuu yhdeksi kierrokseksi, kun juoksu juhlii 40-vuotista taivaltaan.

Toisella kierroksella siltaa ennen joku juoksija antoi minulle Suomen lipun. Lippu ja kanssajuoksijoiden huutelu yleisölle sai aikaan positiivista huutoa ja elämää loppumatkalle. Vielä kun maaliin tultaessa Timå huudatti Tukholman vanhan olympiastadionin yleisöä ja minä pyöräytin takakaarteessa takaperinjuoksuun, oli ilo ylimmillään.

Maalissa oli rento ja iloinen olo – se meni vähän huomaamatta, kun oli niin hyvää seuraa ja paljon seurattavaa. Tämän vuoden suurikokoisessa ja hienossa muistomitalissa komeili nimenomaan Tukholman maratonin helmi, Vesterbron silta.

***

Jos tunteet heittelivät Tukholman maratonilla vähän vuoristorataa, niin tekivät myös verensokerit. Alku käynnistyi hyvin, mutta paikallinen Enervitin urheilujuoma olikin huomattavasti glukoosipitoisempaa kuin olin ajatellut. Menin taas ilman sensoria, koska siinä on nyt jokin vika ja olen saamassa uuden.

Lähdin siis liikkeelle 9,1 verensokereilla ja otin yhden geelin, jonka piti pitää sokerit niin, että kolmen tunnin kohdilla ne olisivat kahdeksan luokkaa. Kolmen tunnin kohdalla verensokerit olivat kuitenkin 20,6. Bolustin heti kolme yksikköä ja sain sokerit nopeasti alas. Pelästyin että liiankin alas, mutta pienen jälkikorjauksen jälkeen maaliin tullessani verensokeri oli 11, joka olkoon tässä tapauksessa hyväksyttävä – parempaan yleensä pääsen, mutta nyt minut petti minulle tuntematon urheilujuoma. Seuraavan yön normaalisti taas 70 prosentin baasaalilla ja aamupalan bolus normaalia varovaisemmin. Näin sokerit pysyivät hyvinä.

Maratonin ehdottomasti nopeimmat kilometrini juoksin sen ulkopuolella, kun tajusin maalissa, että minulla on aikaa 24 minuuttia hieronnan alkuun, jonka olin varannut laivalle. Matkaa stadionilta laivaan on kaksi kilometriä, ja lisäksi minun piti käydä ennen hierontaa hytissä vielä suihkussa.

***

Tukholman kevyen ilotteluhölkän loppuaika oli 4:48. Itsekseen tai pienessä porukassa kevään ajan maratoneja viikonloppuisin hölkänneenä tämä matka tuntui maratonkeräilijän tilipäivältä, niin iloinen mieli kannustuksesta ja kaverien näkemisestä jäi.

Laivalla vielä juttelin pitkästä aikaa seikkailujuoksija Jukka Viljasen kanssa tulevasta koitoksesta. Jukan eväsvinkit matkaan olivat sipsit ja kokis. Liian tiukkaa ruokavaliota ei kannata kuukauden aikana pitää – energiaa otetaan siitä, mikä maistuu ja menee alas. Jukka kehotti myös tekemään listan asioista, jotka otan avuksi, kun tulee tiukka hetki. Pyysin häntä antamaan yhden asian tähän listaan. Se oli tämä: ”Soita mulle, mä psyykkaan sua. T: Jukka Viljanen”.

 


VIIKKO 25

Juosten kohti unelmaa – edessä 1 400 kilometriä suomalaista pikitietä

Viikko aikaa siihen, kun juoksu-urakka Suomen päästä päähän strattaa. Mieli on levollinen. Kaikki tehtävä on tehty. Harjoitukset harjoiteltu ja valmistelut hoidettu. Lihakset ovat jäykähköt – hierojani sanoin pehmeät, mutta hyhmäiset. Mitä se tarkoittaneekin, suositteli kuitenkin availemaan vähän paikkoja ensi viikolla ja arvosti sitä, että meillä ei ole lepopäiviä juoksussa, jotta kroppa ei pääse asettumaan täydelliseen lepoon.

***

Kävin tiistaina tapaamassa diabeteshoitajaani Mia Porrassalmea Lohjan sairaalassa. Perussäädöt ja ajatukset tähän projektiin on tehty. Puolitoista vuotta sitten saamani insuliinipumppu on ollut yksi järjestely tässä kahden vuoden unelmaprojektissa kohti Suomen halki juoksua. Nyt oli vain aika viimeistellä säädöt.

Kuten tyypillistä, loppumetreillä tulee aina kaikenlaista säätöä, ja niin nytkin. Kaksi kuukautta sitten insuliinipumppuni KP:n sensorin lähetin alkoi temppuilla ja jäi kolmannella temppuilulla sitten ikiajoiksi mykäksi. Normaalitilanteessa uusi tulisi parissa päivässä, mutta toimittajalla oli juuri nyt varastot tyhjinä, eikä uusi sensori ollut tähän tapaamiseen mennessä tullut.

Diabeteshoitajani Mia keksi välittömästi hätäratkaisun. Eikä aikaakaan, kun käsivarressani möllötti Libre. Todella vaivaton ja helppokäyttöinen sekin. Kun kirjoitan tätä, olen juuri saanut lainaan pumppuvalmistajan myynnistä yhden sensorin heinäkuun ajaksi, joten pääsen myös sensoroimaan suunnitellusti pumpullani.

KP:n sensorointi on siksi erinomainen, että pumpussa on ennakoiva pysäytystoiminto, joka saattaa pelastaa umpiväsyneen juoksijan arvaamattomilta yöhypoilta.

***

Nyt minulla on siis tuplavarmistus heinäkuussa: sensoroiva älypumppu KP (Medtronic 640G) ja Libre. Mian kanssa tulimme seuraavanlaiseen tulokseen insuliinin annostusten säätämisestä:

– Ensimmäisestä juoksupäivästä alkaen perusinsuliinin eli basaalin annos tiputetaan toistaiseksi 60 prosenttiin normaalista (eli annosta vähennetään 40 prosenttia).

– Juoksun aikana perusinsuliini tiputetaan 50–60 prosenttiin tästä jo kertaalleen tiputetusta annoksesta, eli perusinsuliinin annos on sitten 20–30 prosenttia normaalista annoksesta. Tämä annos olisi suurin piirtein se, millä tähän mennessä olen maratonit juossut.

– Raskaan tai helteisen päivän jälkeen annostusta tiputetaan 60—80 prosenttiin.

– Varsinaisen pääruuan eli juoksun jälkeisen aterian jälkeen perusinsuliinia nostetaan illaksi 120–150 prosenttia, yöksi palataan takaisin normaaliin tiputettuun malliin

– Viiden ensimmäisen päivän jälkeen on seurattava tarkasti, onko syytä tiputtaa perusinsuliinin määrä pysyvästi vain 20 prosenttiin normaalista määrästä. Vuorokausirytmi on pidettävä kuitenkin, koska aamunkoittoilmiö on vahva.

***

Arvelimme Insuliinintarpeen siis tippuvan jatkuvassa kuormituksessa pysyvästi jopa 20 prosenttiin alkuperäisestä annoksesta. Tiedän myös kokemuksesta, että verensokererin heittelyt laantuvat ja käyrät pyöristyvät pitkässä juoksussa siten, että ihan kaikelle syömiselle ei edes tarvitse ottaa insuliinia.

On mielenkiintoista nähdä, miten hyvin osuimme kerrasta arvauksessamme maaliin. Säätämistä tämä vaatii joka tapauksessa. Silti olisi aina toivottavaa, että saisi heti alkaa hienosäätämään, eikä dramaattisia hypereitä tai hypoja tulisi edes alussa. Matkan edetessä asia normalisoituu ja tasoittuu – näin ainakin uskon. Nähtäväksi tämäkin jäänee.

Kovassa rasituksessa ei ole oikeita absoluuttisia ohjeita. On sensoroitava, pohdittava, säädeltävä, välillä istuttava pientareelle ja odotettava hypon ohi menoa ja taas jatkettava. Sellaista nyt kuvittelen Suomen halki juoksun olevan.

Juoksukaverillani Mikko Liukalla on Vauhtisammakon juoksukoulu, jota hän vetää. Näin ollen meidän kahden miehen tiimistä tuli sitten aika luonnollisesti Satasammakot ja figuurit sen mukaan. Vielä kun toinen konna viimeisteltiin suurikehyksisillä mustilla silmälaseilla ja insuliinipumpulla, niin yhdennäköisyys oli täydellinen.

Voit seurata meitä facebookissa nimellä Satasammakot www.facebook.com/satasammakot. Kyseisellä sivulla julkaisemme myös linkin gps-liveseurantaan, jossa kartalla voi seurata meidän etenemistä ja sykkeitä ynnä muuta.

Koskaan ennen en ole kesäloman alkua odottanut näin paljon. Tästä tulee paras kesäloma ikinä.

Juttua ei ole vielä kommentoitu

Kirjoita kommentti