Unettomana yönä sairaalan kellarikäytävä toi Harri István Mäelle valtavan paljon iloa.

Kirjailija ja kuvittaja Harri István Mäki koki jo armeija-aikoina omituisia marssipyörtymisiä, joille ei siihen aikaan löydetty selitystä. Vähän alle kolmekymppisenä hänellä diagnosoitiin kakkostyypin diabetes. Kuusi vuotta myöhemmin diagnoosi muuttui kuitenkin ykköstyypin diabetekseksi.

– Nykyään sairastaminen menee jo täysin omalla painollaan, hän sanoo.

Maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se aluksi näyttää.

Jo lapsesta lähtien olen leikkinyt ajatuksella, että monet asiat elämässä ovat lavastettuja. Samaan tapaan kuin teatterissa, ajattelen, että ympärilläni olevat ihmiset esittävät vain rooleja. Monta kertaa olen miettinyt, että jos käännyn tarpeeksi nopeasti ympäri, taakseni ei ole vielä piirretty tai rakennettu mitään. Silloin saan itse keksiä ja kuvitella tyhjään tilaan jotakin. Ajatuksilla leikkiminen pitää mielen iloisena ja nuorena.

Kellarikäytävät ja luolat

Luolamaiset tilat vetävät minua puoleensa. Aina kun mahdollista, käyn tutkimassa erilaisten paikkojen, kuten kerrostalojen ja oppilaitosten, kellarikäytäviä. Sitä varten minulla oli pitkään tapana pitää mukanani aina taskulamppua. Nykyään taas käytän kännykän valoa.

Minusta on kiehtovaa seikkailla maan alla paikoissa, jotka eivät ole kenenkään yksityisomistuksessa. Jokin aika sitten jouduin diabeteksen takia sairaalaan ja diabeteslääke valvotti minua yöllä. Vähän ajan päästä löysin itseni tutkimasta sairaalan kellarikäytävää. Vartijat käännyttivät minut takaisin, mutta yöllinen seikkailuretki teki minut todella iloiseksi.

Kirjoitetut kirjaimet

Kirjoittaminen on minulle käsityötaidetta. Jo lapsena kirjainten piirtäminen tuotti paljon meditatiivista iloa. Opettajaltani tosin meni hermot kanssani, koska olin kauhean hidas. Sen takia sain luvan kirjoittaa aineita tikkukirjaimilla.

Kun luen käsin kirjoitettuja tekstejä, kiinnitän vielä nykyäänkin huomion ensimmäiseksi käsialaan ja vasta sitten sisältöön. Olen seurannut, että ihmiset kirjoittavat R-kirjaimen todella monella eri tavalla.

Teksti: Hanna Vilo

 


Essi Hellén iloitsee, että löysi jälleen kadonneen osan itseään.

Näyttelijä ja äänikirjakustantaja Essi Hellén sairastui ykköstyypin diabetekseen 16 vuotta sitten. Hän päätti heti, ettei antaisi sairauden hidastaa elämäänsä tai estää toteuttamasta unelmia, kuten yksin tehtyä reilimatkaa Euroopassa. 

– Vuosien mittaan olen huomannut, että olen selvinnyt hyvin kaikista tilanteista, jotka ovat diabeteksen takia aluksi pelottaneet. Nykyään sairaus on vahva osa identiteettiäni, ja sen hoitaminen on mutkatonta.

Insuliinipumppu ja sensori

Diabeteksen hoidossa olen välineurheilija. Rakastan erilaisia hoitolaitteita, koska ne helpottavat elämääni. Minulla on käytössäni sekä insuliinipumppu että glukoosisensori. Eräs diabeteshoitaja sanoi minulle vähän aikaa sitten vastaanotolla, ettei ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka käyttäisi yhtä paljon pumppunsa kaikkia ominaisuuksia.

Jazztanssi

Olen harrastanut eri tanxssilajeja 11-vuotiaasta lähtien. Jazztanssin löysin 14-vuotiaana ja tanssin sitä monta vuotta. Aikuisena harrastus kuitenkin jäi teatterityön aikataulujen takia. Kolme vuotta sitten kesällä menin uudelleen jazztanssitunnille Helsingin tanssiopistolle. 

Tanssi herätti minussa jotain sellaista, mikä oli ollut pitkään unholassa. Löysin uudelleen tärkeän osan itseäni. Oivalsin, että tanssiminen on minulle tapa olla ihminen. Nykyään käyn tunnilla kaksi kertaa viikossa. Tanssi nollaa pääni aivan täysin, sillä kovassa tahdissa ei ehdi miettiä mitään muuta. Se saa minut tuntemaan oloni todella onnelliseksi.

Äänikirjat

Työskentelen nykyään äänikirjakustantajana. Nautin valtavasti kirjallisuudesta, sillä se auttaa palautumaan arjesta. Sekä kirjojen kuunteleminen että lukeminen ovat hyvin hoivaavia.

Kuuntelen äänisisältöjä usein silloin, kun siirryn paikasta toiseen. Viime aikoina minuun on tehnyt vaikutuksen muun muassa Emmi-Liia Sjöholmin Virtahevot. Äänikirjana se on toteutettu uudella tavalla dialogina, jonka puhuvat kaksi näyttelijää, Samuli Niittymäki ja Pihla Viitala. Teosta oli hienoa kuunnella.

Teksti: Hanna Vilo, Julkaistu Diabetes-lehdessä 5/2022

 


Tuomas Zacheus iloitsee sekä juoksemisesta että sen opettamisesta

Tuomas Zacheus toimii Porin seudun diabeetikoiden puheenjohtajana. Hän sairastui ykköstyypin diabetekseen seitsemän vuotta sitten.

– Olen kiitollinen siitä, että tauti tuli vasta aikuisena. Vielä muutama vuosikymmen sitten diabeteksen hoito oli paljon vaikeampaa. Nykyään hoitomenetelmät ovat todella hyviä, mikä helpottaa taudin kanssa elämistä.

Kestävyysjuoksu

Aloitin kestävyysjuoksun 12-vuotiaana ja harrastin sitä tosissani 35-vuotiaaksi asti. Enimmillään kävin juoksemassa jopa 13 kertaa viikossa. Kun jalat eivät enää kestäneet totista harjoittelua, jouduin keventämään tahtia. Nykyään käyn juoksemassa 3–5 kertaa viikossa ja olen onnellinen jokaisesta lenkistä, jonka pystyn tekemään. Juoksemisessa parasta ovat vapaus ja tehokkuus. Jos haluan, voin joka kerta juosta vähän erilaisen lenkin. Juoksemaan voi myös lähteä suoraan kotiovelta, harrastukseen siirtymiseen ei mene aikaa.

Vapaaehtoistyö

Olen ohjannut neljä kertaa Porin seudun diabeetikoiden jäsenille ja heidän läheisilleen kolmen kuukauden juoksukoulun. Sen aikana pidän luentoja ja ohjaan yhteisiä juoksulenkkejä.

En saa työstä rahallista korvausta, vaan teen kaiken vapaaehtoistyönä. On ollut kuitenkin hyvin palkitsevaa nähdä, miten innoissaan ihmiset ovat uudesta harrastuksestaan. Ajattelen, että elämässä ei voi koko ajan ajatella vain omaa etuaan, vaan jotakin on hyvä tehdä myös yhteisen edun hyväksi.

Luonnossa liikkuminen

Kesällä ja syksyllä käymme vaimoni kanssa usein yhdessä pyöräilemässä iltaisin. Ajamme kaikessa rauhassa ja ihailemme samalla kauniita maisemia. Joskus pysähdymme esimerkiksi kallion päälle tai meren tai järven rantaan. Istuskelemme, ihmettelemme elämää ja vain nautimme suomalaisen luonnon kauneudesta.

Teksti: Hanna Vilo

 


Janica Uusitalo iloitsee lautapeli-illoista perheen kanssa

Porilainen Janica Uusitalo sairastui raskausdiabetekseen kymmenen vuotta sitten odottaessaan kuopustaan. Synnytyksen jälkeen se hävisi, mutta myöhemmin hänellä todettiin kakkostyypin diabetes.

– Diabetestani hoidettiin pitkään insuliinilla, ja voin huonosti. Kun pari vuotta sitten vaihdoin tablettilääkitykseen, oloni parani nopeasti.

Oma perhe

Perheeseeni kuuluu aviomies, 16-vuotias poika ja 10-vuotias tytär. Poika muutti viime vuonna pois kotoa opiskelujen takia, mutta käy viikonloppuisin kotona. Vietämme koko perhe paljon aikaa yhdessä esimerkiksi lautapelejä pelaten ja televisiota katsoen. Suosikkilautapelimme on Monopoli. Televisiosta katsomme yhdessä muun muassa Salattuja elämiä. Tytär on hyvin kilpailuhenkinen ja tykkää sen takia seurata erilaisia kilpailuja. Hänen kanssaan katson Farmia ja Selviytyjiä. Tytär pelaa myös jalkapalloa. Minä olen harrastuksessa mukana jojona eli joukkueenjohtajana.

Yhdistys- ja järjestötoiminta

Äitini oli aikoinaan yhdistysaktiivi, sillä hän halusi olla mukana vaikuttamassa asioihin. Minä olen perinyt häneltä saman piirteen. Sairastan diabeteksen lisäksi myös nivelreumaa. Sitä kautta olen mukana Porin Seudun Reumayhdistyksen hallituksessa. Lisäksi olen mukana Suomen Vanhempainliiton johtokunnassa ja Porin vammaisneuvostossa. Hyvässä porukassa on antoisaa päästä työskentelemään kaikkien yhteiseksi parhaaksi.

Hyvät tarinat

Luen vähintään yhden kirjan viikossa, sillä tarinoiden maailmaan on kiehtovaa sukeltaa. Luen kirjoja laidasta laitaan. Välillä tartun dekkariin, välillä romanttiseen romaaniin ja joskus elämäkertaan. Dekkaristeista suurimman vaikutuksen ovat tehneet Leena Lehtolainen ja Agatha Christie. Lehtolaisen kirjat löysin jo 90-luvulla. Ensimmäinen lukemani kirja oli Kuolemanspiraali, joka kuuluu rikospoliisi Maria Kalliosta kertovaan sarjaan. Sen jälkeen olen lukenut sarjan muutkin kirjat. Tykkään siitä, että Maria Kalliolla on haasteita sovittaa yhteen perhe- ja työelämää. Henkilöhahmoon on helppo samaistua.

Teksti: Hanna Vilo

Julkaistu Diabetes-lehdessä 3/2022.

 


Ilkka Makkonen iloitsee kasvavasta valon määrästä

Ilkka Makkonen on sairastanut kakkostyypin diabetesta 29 vuotta. Hän toimii Lempäälän–Vesilahden diabetesyhdistyksen puheenjohtajana ja vertaistukijana.

– Olen vuosien mittaan tottunut elämään diabeteksen kanssa. Erityisen hienoa on, että viime vuosina hoito ja omahoito ovat kehittyneet valtavasti, hän iloitsee.

Hyvä verensokerilukema

Verensokerilukemani ovat viime aikoina olleet hyvällä mallilla, ja olen siitä iloinen. Totta kai ne edelleen vaihtelevat jatkuvasti, mutta pääsääntöisesti ne ovat kunnossa.

Seuraan verensokeriani nykyään sensorin avulla. Viimeksi mitattu lukema oli 5,7 eli ihan hyvä. 

Sensori on helpottanut elämääni paljon. Huomaan heti asiat, jotka vaikuttavat verensokeriini. Olen esimerkiksi oivaltanut, miten paljon stressi vaikuttaa verensokeriin.

Harrastan keilailua, ja kilpailutilanteissa verensokeri nousee hurjasti ja pysyy korkealla pitkään. Se on saanut minut ymmärtämään, miten tärkeää liiallisen stressin välttäminen on. Onneksi eläkkeellä ollessa elämä on pääasiassa aika leppoisaa.

Valon määrän lisääntyminen

Keväisin seuraan aina päivien pitenemistä innolla. Nimipäiväni on 16. maaliskuuta, ja jo pikkupoikana huomasin, että silloin aurinko paistaa vielä kuuden aikaan illalla. Valolla on minuun voimaannuttava vaikutus. Kun ulkona on valoisaa, lähden mielelläni kävelemään ja nauttimaan luonnosta. Myöhemmin keväällä, kun iltaisin on valoisaa vielä pitempään, lähden vaimoni kanssa pelaamaan golfia.

Ilon tuottaminen muille

Kun onnistun elämään niin, että tuotan iloa muille ihmisille, saan itsekin hyvän mielen. Elämä koostuu pienistä asioista, ja juuri niissä voi ottaa toisia huomioon. Esimerkiksi kun aamulla herään ennen vaimoani, voin tehdä hänelle voileivän tai keittää puuron valmiiksi. Vaikka ne ovat arkisia asioita, ne näyttävät ilahduttavan häntä. Samalla tavalla yritän ottaa huomioon myös muita ihmisiä.

Teksti: Hanna Vilo

Julkaistu Diabetes-lehdessä 2/2022.

 


Nina Asunmaa iloitsee hitaista aamuista

Nina Asunmaa on 4-vuotiaan diabeetikkotytön äiti, joka asuu Espoossa. Lähisuvussa kenelläkään muulla ei ole diabetesta.

– Tyttäremme diabetesdiagnoosi tuli meille suurena yllätyksenä, ja aluksi se pyöri mielessä koko ajan. Nykyään olemme jo tottuneita siihen, ja siitä on tullut normaali osa arkipäivää.

Rauhalliset aamut

Rakastan aamuja, jolloin voin kaikessa rauhassa juoda hyvää kahvia ja lukea kirjaa. Teen yleensä aina cappuccinoa eli keitän tummapaahtoista kahvia espressopannulla ja vaahdotan sen joukkoon maitoa. Aamun aikana voin hyvin juoda 2–3 kupillista kahvia. Se on minulle todella tärkeä asia. Kävin joskus kotibaristakurssin, ja osaan tarvittaessa hifistellä kahvin valmistuksen kanssa. Kahvin kanssa luen mielelläni pohjoismaisia dekkareita. Henning Mankellin ja Camilla Läckbergin kirjat ovat suosikkejani.

Tyttären kanssa puuhailu

Tyttäremme Saga täyttää keväällä viisi vuotta. Hän on valtavan innostunut osallistumaan ruuanlaittoon ja leivontaan. Hän haluaa esimerkiksi täyttää pizzaa, pilkkoa kasviksia ja sekoittaa leivonta-aineita keskenään. Kovia ääniä hän kuitenkin pelkää, minkä takia sähkövatkainta käyttäessään hän tarvitsee vastamelukuulokkeet. Jälkeenpäin hän haluaa aina nuolla vispilät. Lapsen kanssa on ihanaa puuhata yhdessä, koska hän on aina innostunut kaikesta, mitä teemme.

Kuntosaliharjoittelu

Aloitin kuntosalitreenin seitsemän vuotta sitten valmentajan johdolla. Tyttären syntymän jälkeen pidin harjoittelusta kuitenkin vuoden vapaata. Nykyään käyn salilla 1–2 kertaa viikossa. Hyvä yleiskunto auttaa jaksamaan arjessa. Kun keho on hyvässä kunnossa, minulla riittää energiaa esimerkiksi hassutteluun tyttären kanssa. Salilla saan myös kaipaamaani omaa aikaa. Lisäksi voin jutella välillä treenikavereiden tai valmentajan kanssa.

Teksti: Hanna Vilo

Julkaistu Diabetes-lehdessä 1/2022.