Mihin psykologia tarvitaan diabeetikon hoitotiimissä?

Teksti: Helena Nuutinen

HelenanuutinenPsykologisen tuen tarve nousee toistuvasti esiin tyypin 1 diabeetikoiden hoidon kehittämistä pohtivissa työryhmissä. Tähän tarpeeseen vastaaminen edellyttää psykologisen osaamisen vahvistamista hoitopaikoissa. Pelkkä resurssien lisääminen ei riitä. On hyvä miettiä myös, mitä resursseilla tehdään.

Tyypin 1 diabeetikoiden hoidon kehittämisen yhteydessä on noussut esiin psykologisen tuen tarve ja toive lisätä psykologista osaamista hoitopaikoissa. Keskusteluissa on viitattu muun muassa ”Ruotsin malliin”, jossa psykologi kuuluu usein olennaisena osana hoitotiimiin.

On varmasti monia syitä siihen, miksi hoitotasapainot ovat naapurimaassa keskimäärin paremmalla tolalla kuin meillä. Psykologian ja käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteiden rooli niin tyypin 1 kuin tyypin 2 diabeteksenkin hoidossa, ehkäisyssä ja ymmärtämisessä on joka tapauksessa pohdinnan arvoinen asia.

Psykologin rooli hoitotiimeissä ja psykologian tai mielen merkitys hoidossa ylipäätään aiheuttaa helposti hämmennystä. ”Eihän diabetes mielen sairaus ole eivätkä diabeetikot hulluja”, kuulee usein sanottavan. Helposti ajatellaan myös, että esimerkiksi diabetes ja masennus leimaisivat eli stigmatisoisivat sairastunutta vähemmän, jos niitä voitaisiin pitää puhtaasti fysiologisina tai lääketieteellisinä ilmiöinä. Mielen hyvinvoinnin ongelmat kun kuuluvat tunnetusti eniten ennakkoluuloja aiheuttavien ilmiöiden joukkoon.

Kenen tehtävä on tukea diabeetikoita?

On käyty keskustelua siitä, kenen tehtävä on tukea diabeetikoita jaksamisessa ja psykologisissa kysymyksissä: ”Onko se hoitajan tehtävä vai tarvitaanko erikseen psykologeja ja muita ammattilaisia?”, ”Eikö hoitajia tulisi kouluttaa ottamaan enemmän huomioon mielen ilmiöitä ja sosiaalisia kysymyksiä?”, ”Eikö psykologit voitaisi korvata jollakin muulla ammattiryhmällä?” ja ”Eikö vertaistuen kehittäminen ole parasta henkistä tukea?”

Lisääntyvät vaatimukset tuskastuttavat: ”Mistä aika ja resurssit tukemiseen, kun muutenkin on kiirettä?”, ”Miksi aina palataan näihin teemoihin, eihän hoitajilla ja lääkäreillä ole sosiaalisiin ongelmiin työkaluja!”

Ajatuksena voi myös olla, että elämän ja hoidon haasteista yritetään selvitä ensin lääkkeillä tai muulla avulla, ja vasta sitten, kun on ”tosi” hätä, ohjataan psykologille.

Joskus kuulee psykologin työpanoksen arviointia: ”Kyllähän hän (potilas) voi käydä vähän jutustelemassa psykologin kanssa.” Joskus annetaan neuvoja tai esitetään toiveita työpanokseen liittyen: ”Sano nyt sitten, että hänen on viisainta erota miehestään.”

Saattaa olla, että psyykkiseen hyvinvointiin tarttumista vältellään: ”Masennus on jo hoidossa” (potilaalla on mielialalääkitys tai hän käy kerran puolessa vuodessa psykiatrisella sairaanhoitajalla) tai ”Ei hän halunnut tulla vastaanotolle” (potilas on akuutissa itsemurhavaarassa), ja niin edelleen. Kuinka monelta raajansa menettäneeltä kysytään, haluaako hän lääkärin paikalle antamaan ensiapua vai ei?

Psykologia on usein vieläkin eräänlainen kummajainen. Tilanteen taustalla on monia tekijöitä. Psykologit on koulutettu suhtautumaan asioihin monelta kantilta, eivätkä he välttämättä ole kovin hanakoita taistelemaan roolinsa puolesta tai sanelemaan muille, mitä tehdään. Yhteisen kielen ja terminologian löytäminen muiden ammattilaisten kanssa ei aina ole helppoa.

Toisaalta psykologialta saatetaan odottaa suuria. Olen kuullut puhuttavan ilmiöstä nimeltä one hour miracle. Psykologeillakaan ei ole antaa nopeita lääkkeitä moninaisiin ongelmiin. Tutkimusta ja näyttöä psykologisen tai terapeuttisen tuen vaikuttavuudesta on vaihtelevasti, ja moniulotteisten psyykkisten ja sosiaalisten ilmiöiden yhteyksien todentaminen on aikaa vievää. Seuraukset kuitenkin näkyvät nopeasti, jos tuki jää pois.

Lisäksi psykologit ovat koulutuksensa perusteella suuntautuneet hyvin eri tavoin ja edustavat keskenään eri sovellusaloja. Fyysiseen terveyteen liittyvä psykologia on vain yksi psykologian sovellusala.

Miksi diabeetikot tarvitsevat tukea?

Diabeetikot eivät toki ole sen ”hullumpia” tai mieleltään terveempiä kuin muutkaan. He haavoittuvat ja tarvitsevat tukea elämän kriiseissä ja muutoksissa yhtä lailla kuin muutkin ihmiset. Omahoitoon painottuvan ja usein erittäin vaativan sairauden vuoksi elämän kriisit ja kuormitukset, tuen puute ja mielen hyvinvoinnin ongelmat näkyvät muita nopeammin fyysisessä hyvinvoinnissa. Sairaus, sen hoito ja sairauden eteneminen vaikuttavat myös mieleen ja tuovat mukanaan huolia.

Äkilliset psyykkiset traumat voivat näkyä suoraan elimistössä. Kroonisten sairauksien yhteydessä on kuitenkin usein kyse psykososiaalisten kuormitustekijöiden pitkäaikaisesta, kumuloituvasta vaikutuksesta elimistöön. Kumuloituva vaikutus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kuormituksiin ja niiden kanssa selviytymiseen olisi joka vaiheessa mahdollista vaikuttaa. Mitä monialaisemmista ja kauemmin vaikuttaneista kuormituksista on kyse, sitä monialaisempaa ja pitkäkestoisempaa tukea tarvitaan – ja sitä tärkeämpää on ennaltaehkäisy.

Diabeetikoiden verensokerit ja niiden jakautuminen väestöryhmissä voisivat itse asiassa olla mainio ja suhteellisen nopeasti reagoiva yhteiskunnan hyvinvoinnin ja yleisen elämänlaadun indikaattori. On yhteiskuntia, joissa insuliinia ei ole kaikille, tai sen saaminen on mahdollista vain rikkaille. Eri yhteisöissä diabetes vaikuttaa eri tavoin muun muassa työn saantiin, lasten hankkimiseen, koulunkäyntiin tai muihin elämänlaadun osa-alueisiin.

”Kaikki” näkyy verensokereissa. Mikä yhteiskunnallinen, sosiaalinen tai psykologinen ilmiö, yhteinen tekeminen tai tekemättä jättäminen ei heijastuisi omahoitoon tai verensokereihin? Tutkimuksissa on havaittu työhyvinvoinnin, hoitohenkilökunnan työhyvinvoinnin ja organisatorisen oikeudenmukaisuuden yhteyksiä diabeetikoiden verensokereihin. Sosioekonomiset erot, masennus ja muut kuormitukset näkyvät verensokereissa.

On tarpeen muistaa, etteivät mieli ja mielen ilmiöt ole vain hyvän hoidon este ja rasite, jollaisiksi ne monissa terveydenhuollon teksteissä mainitaan. Mieli voi olla paitsi haavoitettu, myös monilta osin joustava ja luova. Sen hyvinvointiin kannattaa panostaa. Myös mielekkäät yhteisöt ja yhteisöllinen hyvinvointi kannattelevat jäseniään, ja yhteisöjenkin toiminnan mielekkyyden lisäämiseksi kannattaa tehdä työtä.

Mistä psykologin vastaanotolla puhutaan?

Psykologin vastaanotoilla ei läheskään aina puhuta fyysisestä sairaudesta tai hoitomotivaatiosta, mikä olisi luontevaa, jos ihmisten päällimmäinen tavoite olisi fyysinen terveys. Usein puhutaan ihmissuhteista, työhyvinvoinnista ja -pahoinvoinnista, parisuhteista, yksinäisyydestä, traumoista, fyysisestä ja psyykkisestä hyväksikäytöstä, miehenä tai naisena olemisesta, terveyden ja hoidon huolista ja elämän muutoksista eli yleisesti oman ja yhteisen elämisen laadusta. Se voi toki vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiin ja omahoitoon.

Tavallista on, ettei puhuta esimerkiksi masennuksesta tai sen hoidosta, vaan sen takana vaikuttavista asioista, joilla on monta merkitystä ja joita voidaan nimetä monin eri tavoin. Ei myöskään puhuta diagnooseista, pelkästään erektiohäiriöistä, syömishäiriöistä ja niin edelleen, vaan ennemmin niiden takana olevista merkityksistä.

Usein kyse on arvotyöstä: mikä on merkityksellistä elämässä, mikä on arvoni ihmisenä, naisena, miehenä, ominaisuuksineni, sairauksineni ja mitä vaikutusmahdollisuuksia on omaan elämään. Omahoito toimii todennäköisemmin, jos ihminen kokee itsensä arvokkaaksi ja uskoo voivansa vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa.

Kroonisen sairauden mieltäminen osaksi elämää, sen mukanaan tuomat muutokset ja psyykkisen hyvinvoinnin rakentuminen ovat usein aikaa vieviä ja muuttuvia prosesseja. Ihmisen luokittelu terveeksi tai sairaaksi tai hänen leimaamisensa sen perusteella, mikä diagnoosi hänellä on, on yksioikoista. Musta-valkoajattelun tilalle tarvitaan laaja-alaista näkemystä yhtä lailla mielen kuin kehonkin hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä ja monimutkaisista prosesseista niiden välillä.

Hyvinvointi rakentuu yksilöllisesti

Yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitä tarvitaan muistuttamaan myös hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden yksilöllisyydestä. Olisi houkuttelevaa luoda malleja ja rakenteita, jotka sopisivat kaikille. Ei kuitenkaan ole olemassa esimerkiksi kaikille sopivaa, aukotonta masennuksen tai diabeteksen hoitoa. Professori Peter de Jonge Groningenin yliopistosta Alankomaista on nostanut kiinnostavalla tavalla esiin kysymyksen psykososiaalisten ilmiöiden määrittelyn huteruudesta (International Congress of Behavioral Medicine, ICBM 2014 -kongressi). Tämä voi johtaa epätarkkoihin tuloksiin tutkimuksissa ja huonoon hoitoon.

Toimimaton hoito voi alkaa jo diagnoosin ja ongelmien määrittelystä. De Jonge on tuonut esiin yksilöllisempiä tapoja määritellä hyvinvointia. Ei riitä, että toteamme, että ihminen keskivaikeasti masentunut tai hänellä on verenpainetta ja diabetes, ja alamme suunnitella hoitoa diagnoosien pohjalta. Jotta ihminen saisi apua, on tarpeen tuntea myös muita elämänlaatuun vaikuttavia asioita määritelmien taustalla (muun muassa mikä on johtanut elimistön kuormittumiseen ja miten ihminen kokee elämänsä ja sairautensa).

On monia psykologian eri suuntauksiin ja teorioihin pohjautuvia periaatteita, tapoja ja malleja, joilla voidaan tukea vuorovaikutusta ja edesauttaa pystyvyyden tunnetta, eheyden kokemusta ja itsesäätelyä, auttaa motivaation tunnistamisessa ja rakentamisessa sekä oman mielen ja kehon toiminnan ymmärtämisessä. Yhdessä potilaan kanssa etsitään keinoja vahvistaa niitä osa-alueita, jotka saavat elämän ja omahoidon tuntumaan mielekkäältä.

Monia psykologian ja käyttäytymistieteiden periaatteita hyödynnetään ohjauksessa intuitiivisesti, mutta niitä on mahdollista hyödyntää myös tietoisesti. Ei ole aukottomia lääkkeitä, mutta yleensä elämänlaadun tukemiseen on vaihtoehtoja. Niiden tunnistamisessa ja tukemisessa psykologit voivat olla potilaiden ja hoitohenkilökunnan tukena.

Vertaistuki voi olla loistava apu elämäntarinoiden jäsentämisessä. Vertaistuen ja ammattilasten antaman tuen ei kuitenkaan tarvitse kilpailla keskenään tai olla toistensa vaihtoehtoja. Molempia tarvitaan ja molemmilla on omat tarkoituksensa.

Vastuu mielen hyvinvoinnista ei ole yksin diabeetikolla

Olennainen kysymys hyvinvointiin vaikuttavien tekijöiden kuulemisen ja arvioinnin ohella on se, kenen ajatellaan olevan vastuussa potilaan hyvinvoinnista. Varsin leimaavaa on ajatella, että vastuu omasta sosiaalisesta ja psyykkisestä tilanteesta, siihen vaikuttamisesta ja kuormitusten kertymisestä on vain diabeetikolla itsellään. Apua tulee tällöin ”oikeutetusti” vain hoidon toteuttamiseen ja fyysisiin vaivoihin. Diabeetikko vastaa lopusta. Saatetaan todeta, että hänellä ”ei ole hoitomotivaatiota”, ja näin terveydenhuolto pesee kätensä.

Tyypin 2 diabeteksessa kyse on usein ”itse aiheutetun elintapasairauden” problematiikasta. Tämän ajattelun taustalla on varsin massiivinen väärinymmärrys ja ihmisen kokonaistilanteen huomiotta jättäminen. Sairauskäsitys ja käsitys syy-seuraussuhteista vaikuttavat hoidon toteuttamiseen, resurssien kohdentamiseen ja jakamiseen, potilaan saamaan kohtelun ja siihen, tohtiiko ihminen hakea apua ja miten hän jaksaa itseään arvostaa ja hoitaa.

Nykyistä laajempi käsitys sairauksista, niiden syistä ja seurauksista ei haasta vain yksilöä, vaan myös kaikkia yhdessä arvioimaan toimintaansa. Jos diabeetikoilta edellytetään ennakoivaa, kokonaisvaltaista ja vastuullista itsestä huolehtimista sekä mielen että kehon osalta, eikö samaa voisi edellyttää myös terveydenhuollolta ja koko yhteiskunnalta? Eivätkö samat periaatteet päde yhtä lailla yhteisöjen kuin yksilöiden hyvinvoinnin tukemisessa? Muun muassa tyypin 2 diabeteksen lisääntyminen haastaa koko hyvinvointipolitiikan.

Voimmeko arvostella ihmistä, jonka itsearvostus ja tarmo itsensä hoitamiseen ovat huvenneet, jos hän on jäänyt muutenkin osattomaksi yhteisestä hyvästä? Kaikkiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja psykologisiin tarpeisiin ei voida vastata, mutta jo niiden kuuleminen tukee ihmisen eheyden ja oikeudenmukaisuuden kokemusta ja itsestä välittämistä.

Mitä hoitopaikalta edellytetään?

Hoitopaikoissa minimiedellytys psykososiaalisen hyvinvoinnin huomioimiseksi on, että ihminen tulee jollakin tavoin yksilöllisesti tunnistetuksi ja hänen huolensa otetaan todesta. Minimitasona on kunnioittava vuorovaikutus ja se, että potilaalta kysytään myös jaksamiseen ja psyykkisiin sekä sosiaalisiin kuormituksiin liittyvistä asioista.

Jos hoitopaikassa ei ole voimavaroja antaa tarvittavaa apua, potilas ohjataan sellaiseen paikkaan, mistä hän saa apua. Tulee huolehtia siitä, ettei jonotusaika ole kohtuuton eikä asiakas missään vaiheessa putoa ”väliin”. Ihminen ei ole tullut autetuksi vielä silloin, kun hänet on ohjattu toiseen paikkaan, vaan silloin kun hän on saanut apua. Voidaan kysyä, onko potilas lähettävän tahon vastuulla niin kauan, kunnes pääsytieto seuraavalle apua antavalle taholle on ”kuitattu”? Olisiko tällainen turhaa ”hyysäämistä”? Kuinka usein asiakkaat sellaisesta valittavat?

Keskitasolla hoitopaikassa on käytössä myös psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden arviointiin liittyviä apuvälineitä ja ammatillista tukea niiden hyödyntämiseen. Toimintaa arvioidaan systemaattisesti ja tuloksiin reagoidaan asianmukaisesti. Hoitoyksikössä on muiden ammattiryhmien ohella mielenterveyden alan ammattilainen, jonka puoleen asiakas on mahdollista ohjata tai joka voi konsultoida tarvittaessa.

Optimitasolla, tavoiteltavassa tilanteessa, pitkäaikaissairauden hoidon kokonaisuus muodostuu siten, että eri alojen edustajat osallistuvat tasavertaisesti hoidon ja ohjauksen suunnitteluun, keräävät seurantatietoa omilta aloiltaan ja kouluttavat muita omiin ammattialoihinsa liittyvissä asioissa. Organisaatioiden toiminnasta vastaavien kannattaa pitää yllä, rakentaa ja uusintaa moniammatillista tukea mahdollistavia rakenteita ja asenteita.

Mitä paremmin yhteistyö toimii ja mitä aikaisemmin hoidontarpeet havaitaan, sitä helpompi ongelmia on ehkäistä ja hoitaa, eivätkä tilanteet pääse vaikeutumaan. Suunnan kääntäminen on vaikeaa, jos on ehtinyt syntyä kierre, jossa matala mieliala, huono verensokeritasapaino ja elämän muut ongelmat ruokkivat toisiaan negatiiviseen suuntaan.

Psykologista, sosiaalipsykologista ja käyttäytymistieteellistä osaamista on mahdollista hyödyntää tiimien toiminnan, interventioiden sekä diabeetikoiden hoidon ja ohjauksen suunnittelussa ja toteuttamisessa. Lisäksi sitä voidaan käyttää ammattilaisten koulutuksissa ja työn arviointimenetelmien hyödyntämisessä. Toisaalta psykologitkin tarvitsevat koulutusta diabeteksesta. Dialogi on tärkeää.

Asiakkaille psykososiaalista tukea tulee olla tarjolla erityisesti sairastumisen, elämänmuutosten sekä muiden psykososiaalisten kuormitusten yhteydessä, ja vastaanotolle tulee olla mahdollisuus päästä ilman erillistä lähetettä.

Helena Nuutinen
PsL, terveyspsykologian erikoispsykologi
YTM, pedagoginen pätevyys
Diabeteskeskus / Diabetesliitto
helena.nuutinen(at)diabetes.fi

Tämä artikkeli on syntynyt International Congress of Behavioral Medicine, ICBM 2014 -kongressin innostavien luentojen ja keskustelujen pohjalta. Se on julkaistu Diabetes ja lääkäri -lehdessä 1/2015.

 

Keinoja, joilla hoitohenkilökunta voi suoraan tai epäsuorasti tukea potilaan psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia ja elämänlaatua.

  1. Vuorovaikutus potilaan kanssa (henkilökohtaiset ominaisuudet ja koulutus)
  2. Tarpeiden arviointi ja seuranta (arviointirutiinit, yhteistyötaidot ja se, mitä menetelmiä on käytettävissä)
  3. Ohjaus (aikaresurssit, koulutus)
  4. Ohjaus ja tuki lähipiirille (yhteistyötaidot ja -mahdollisuudet)
  5. Psykologinen, terapeuttinen tuki (saatavuus, diabetestuntemus)
  6. Interventiot, kuten kuntoutus omahoidon tukena (saatavuus, tietoisuus mahdollisuuksista)
  7. Ohjaus vertaistukeen (saatavuus, tietoisuus mahdollisuuksista)
  8. Työntekijän ja tiimin hyvinvoinnista huolehtiminen