Mieluummin hyvää kuin pahaa

Luin joulukuussa hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin kirjoittaman kirjan Hyvän historia. Monet ihmistä käsittelevät teoriat määrittelevät ihmiset perusluonnoltaan itsekkäiksi. Sivistyksen ajatellaan olevan vain ohut pintakerros, ja kun se jostain syystä murenee, ihmisten itsekkyys ja julmuus pääsevät valloilleen. Bregman pyrkii kumoamaan tämän käsityksen ja osoittamaan monin mielenkiintoisin esimerkein, että ihmiset ovat luonnostaan hyviä ja välittävät toisista ihmisistä, myös kriisiaikoina. Hän onnistuu siinä mielestäni hyvin.

Bregman sanoo, että jos uskomme, että useimmat ihmiset eivät ole kunnollisia, me myös kohtelemme toisiamme sen mukaisesti. Silloin saamme toisistamme huonoimmat puolet esiin.

Tämä tuli mieleeni, kun luin tämän lehden jutut syyllistymisestä ja syyllistämisestä. Syyllisyyden tunne syntyy usein siitä, että tuntee jotenkin epäonnistuneensa – ettei ole tehnyt tarpeeksi, eikä ole ollut tarpeeksi hyvä. Tilannetta ei auta, jos saa vielä lääkäriltä moitteet korkeista verensokereista tai lisääntyneestä painosta. Harva haluaa tieten tahtoen laiminlyödä terveyttään. Taustalla on todennäköisesti tekijöitä, jotka estävät hyvää hoitoa: ehkä kiirettä, surua, väsymystä, masennusta. Tämä on helppo havaita, kun uskoo ihmisistä mieluummin hyvää kuin pahaa.

Sama koskee ihmisten kohtaamista muussakin elämässä. Jos suhtaudumme ihmisiin hyväntahtoisesti, myös meihin suhtaudutaan ystävällisesti. Jos tervehdimme porraskäytävässä tai bussipysäkillä ihmisiä, hekin tervehtivät meitä. Jos autamme työkaveria yhdessä asiassa, hän todennäköisesti myöhemmin auttaa meitä toisessa asiassa.

Terve uteliaisuus voi rohkaista meitä kurkistamaan myös oman kuplamme ulkopuolelle. Miksi kenenkään ulkonäkö, koko, ikä, persoonallisuuspiirteet tai ihonväri loukkaisi meitä? Siellä kaiken alla on hyvin samankaltainen ihminen kuin me itse.   

Toisessa jutussa pohdimme sitä, miten puhuminen auttaa monissa asioissa, mutta kuunteleeko kukaan. Mitä sinulle nyt kuuluu tai miten sinä oikeastaan voit -kysymykset voivat johdattaa mielenkiintoisen keskustelun äärelle, syvempään kohtaamiseen. Useimmat ihmiset ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä, mutta nykyaikana aitoihin tapaamisiin ei tunnu olevan aikaa, ei vastaanotolla eikä muussa elämässä. Esimerkiksi liian usein yhdessäolon kolmantena pyöränä ovat älypuhelimet. 

Monet ihmiset tuntevat, että he eivät tule nähdyiksi ja kuulluiksi yhteiskunnassa. Se tuottaa paljon pahaa oloa ja vihaista mieltä, jopa aggressioita. Korona-aika on syventänyt monen yksinäisyyttä ja yksin jättämisen kokemuksia. Mikä on mennyt pieleen?

Arvostetaan toisiamme, ymmärretään toisiamme ja pidetään toisistamme huolta.

Ella Manninen
Diabetes-lehden toimitussihteeri

 


Aikaisemmat pääkirjoitukset:

Janne Juvakka:

Jussi Nousiainen:

Janne Juvakka:

Laura Manninen: