Maarja Metsaviir: Kunpa päiväkodeissa tunnistettaisiin diabeteksen oireet

”Elise voi huonosti monta kuukautta. Hän joi paljon ja pissasi housuihin, vaikka oli jo oppinut kuivaksi. Päiväkodissa piti olla varavaatteita, sillä vahinkoja sattui usein. Tytön mieliala vaihteli ja hän itki pienistäkin asioista. 

Tiesin, ettei Elisellä ole kaikki hyvin, mutta en osannut epäillä sairauden mahdollisuutta, eikä osannut kukaan muukaan. Eniten olin huolissani Elisen itkuisuudesta. Hän oli aina ollut iloinen lapsi, joka ei itkenyt turhasta – vain, jos on kiukku tai sattuu.

Minulle oli iso kynnys soittaa neuvolaan ja myöntää, etten osaa auttaa lastani. Kerroin, että lapseni itkee koko ajan enkä tiedä, mikä hänellä on. 

Meidät ohjattiin psykologille, mutta sinne asti emme ehtineet. Tulin kysyneeksi sairaanhoitajaystävältäni, mikä voi olla syy lapsen jatkuvaan janoon. ”Diabetes”, hän vastasi, mutta ei uskonut, että Elisellä olisi sitä. Meillä ei ole suvussa diabetesta.

Seuraavana päivänä vein Elisen terveysasemalle. Hän oli silloin 3-vuotias. Hänen verensokerinsa oli yli 20, ja diagnoosi tuli saman tien: ykköstyypin diabetes. Olin sokissa. Miten voidaan yhdellä verensokerin mittauksella tulkita elämänmittainen sairaus?

Meidät passitettiin osastolle sairaalaan, jossa olimme kymmenen päivää. Kun pääsimme kotiin, en uskaltanut pitkään aikaan olla yksin enkä antaa tunteideni tulla. Pelkäsin, että romahdan enkä pysty enää kasaamaan itseäni. 

Elise sai insuliinipumpun. Kanyylien ja sensoreiden laitto tuntui aluksi vaikealta, samoin säännöllisiin ruoka-aikoihin totuttelu ja hiilareiden opettelu. Tyttö on itse suhtautunut asiaan yllättävän hyvin. On kuitenkin päiviä, kun hän sanoo: ”En haluaisi olla tällainen pumppulapsi.” Olemme puhuneet paljon siitä, että melkein kaikilla ihmisillä on kehossa jokin kohta, joka ei toimi kunnolla.

Aluksi pelotti päästää Elise päiväkotiin. Mietin, mitä liian matala verensokeri voi tehdä. Ajan myötä aloin luottaa, että kaikki menee hyvin, ja nykyään olen rauhallisin mielin. Elise on omatoiminen ja osaa myös itse huolehtia asioistaan. Arki on kuitenkin jatkuvaa sopeutumista. Koko ajan tulee uusia tilanteita, joihin diabetes pitää sovittaa. 

Diabetes on niin tavallinen lastensairaus, että siitä pitäisi puhua päiväkodeissa enemmän. Toivon, että jokainen päiväkodissa työskentelevä osaisi tunnistaa ensioireet ja uskaltaisi myös kertoa epäilyksistään vanhemmille. Itse löysin kaikille oireille jonkin muun selityksen ennen kuin ymmärsin, että Elise on sairas.”  

Teksti: Pirkko Tuominen

 


Aikaisemmin julkaistut tarinat:

Tuija Manneri: Samuli Öljymäki, 23, löysi uuden tien työhaaveilleen
Tuija Manneri: Diabeteshoitaja Sanna Ruuska löytää hyvää kaikista ihmisistä
Pirkko Tuominen: Ilkka Repo, 34, luottaa pienten muutosten voimaan
Pirkko Tuominen: Jonna Tolvanen oivalsi, ettei kakkostyypin diabetes katso ikää
Irma Heiskanen-Haarala: Peter Törnroos lautailee vesillä ja tasamaalla
Pirkko Tuominen: Saara Kohtalo suunnittelee vaatteita diabeetikoille
Annamari Lammassaari: Erja Miettinen – ratsailla pienestä pitäen
Sirpa Palokari: Sannan kahdet synttärit
Jami Raskinen, 18, osaa kuunnella toisten murheita
Sirpa Palokari: Markus Sarlo ja elämän isot muutokset
Tekniikan tohtori Jukka Jokiniemi: Verensokeriskanneri lisää sokean itsenäisyyttä
Sirpa Palokari: Kati Laakso toivoo lisää diabeetikoita politiikkaan 
Laura Koski: Tatuoijaksi sattuman kautta
Sirpa Palokari: Terveyskeskuslääkäri Satu Brinkmann haluaa olla lähellä ihmistä
Riitta Ahonen: Satu Marin: Arki on kiireistä mutta palkitsevaa
Jaakko Hyytinen: Edunvalvonnasta tuli minulle sydämen asia
Sini Eräjää: Olen paljon muutakin kuin diabeetikko
Markus Vuolaspuro: Ammattihaaveet uusiksi
Maija Aarto: Hypokoira parantaa elämänlaatua ja sokeriarvoja
Kannustusta kiitos, ei syyllistämistä
Mats Fors: Liikunta helpottaa diabeteksen hoitoa
Maarit Antila, ennätyksentekijä
Stressi kulkee muuttolaatikoissa
Stefan Lönnberg: Elän tässä ja nyt
Jefu taklasi korkeat verensokerit
Kalastus hoitaa
Sijaishaima jää eläkkeelle
Eija Rautavuori: Vain elämää