LOPUN ODOTUSTA

Sain diagnoosin levinneestä haimasyövästä syyskuussa 2019. Minulla oli ollut epämääräisiä alaselän kipuja, jotka nyt tiedän etäpesäkkeen tukkiman virtsajohtimen aiheuttamaksi ja jotka tuntuivat samalta kuin munuaisaltaan tulehdus. Oli selittämätöntä väsymystä, muttei kovin paljon kesän mittaan. Loppukesästä sain borrelioosidiagnoosin ja siihen pitkän ja voimakkaan antibiootin. Vatsavaivat kuittautuivat sillä.

Eräänä sunnuntaina syyskuussa olin niin kipeä, että vaimo määräsi minut vatsatautien erikoislääkärille, joka lähetti minut tietokonetomografiaan. Torstaina 26.9.2019 aamulla kävin kuvattavana. Lääkärin soitto iltapäivällä oli sananmukaisesti salama kirkkaalta taivaalta. En odottanut viestiä, jonka sain.

Hoitojen ilmoitettiin heti olevan jarruttavia, ei parantavia. Elinaikaa luvattiin ”kuukausia, ei vuosia”.  Haimasyöpäpotilaat elävät keskimäärin kuusi kuukautta diagnoosista, jotkut kaksi viikkoa, jotkut kaksi vuotta. Sytostaatit aloitettiin lokakuussa, marraskuun alussa asennettiin katetri ja virtsapussi oikeaan munuaiseen.

Keväällä vaihdettiin sytostaatteja, kun vanhat eivät enää tehonneet. Kesä-heinäkuun vaihteessa Meilahdesta ilmoitettiin, että hoidot lopetetaan, koska ne eivät tehoa. Olen nyt HUSin palliatiivinen potilas. Olen saanut uutta sytostaattia kolme kertaa yksityissairaalassa, tulosta siitä en vielä tiedä. Suhtaudun skeptisesti lisähoitoihin, sillä ne eivät parhaassa tapauksessakaan paljon tilannetta muuta ja väsyttävät kovin. Pahoinvointi on koko ajan läsnä.

Diabetes todettiin alkukesästä. Sen saa 70 prosenttia haimasyöpäpotilaista. Minulle ei ole selvää, tuliko se haiman vajaatoiminnasta vai lääkkeenä annettavasta kortisonista. Verensokeri kohoaa kortisonin antamisen yhteydessä kymmeneen, hiukan ylikin, mutta asettuu pian normaaliksi. Annos on kuusi milliä.

Äskettäin julkaistiin tutkimus kakkostyypin diabeteksen ja haimasyövän mahdollisesta yhteydestä, en ole sitä lukenut. Minulla kävi toisin päin. Yleensä kaikki arvuuttelut päätyvät siihen, että kyseessä on huono tuuri, jos saa haimasyövän. Noin tuhat suomalaista sen vuosittain saa.

En ole suinkaan yksin tilanteeni kanssa, monet syövät ovat parantumattomia ja johtavat kuolemaan, vaikka haimasyöpä lienee pahin. Menee vuosia, ennen kuin kaikki syövät voidaan parantaa, jos koskaan. Jokin kuolinsyy meidät kaikki kohtaa. Ikuinen elämä olisikin suorastaan kammottava vaihtoehto.

En aluksi puhunut sairaudestani kuin perheelle, lähisukulaisille, työtovereille ja ystäville. Jos joku alkoi puhua jostakin tuntemastaan haimasyöpään kuolleesta, keskeytin puheen, ehkä tylystikin. En voinut lukea netistä mitään asiaan liittyvää. Tilanne on muuttunut, olen tutkinut asioita, eivätkä muiden potilaiden tarinat ole minulle tabu. Olen tullut asialla julkisuuteen, avannut blogin ja nyt kirjoitan tätäkin. Lähinnä omaksi terapiakseni, mutta tottahan sitä toivoo, että lukijoita olisi ja kirjoituksista joku saisi ajateltavaa.

Olen sen muurin juurella, jota ei ylitetä eikä kierretä. Nyt en pelkää kuolemaa, olen alistunut väistämättömään. Kysymys taitaa olla asenteesta: Iloitsenko siitä, että sain äsken nähdä tyttärenpojan syntymän, vai surenko sitä, etten saa nähdä hänen kasvavan? Valitsen ilon. Paljon sain elämääni lahjana.

Voimia nykyisille ja tuleville kohtalontovereille!

 

Matti Halme

Kirjoittaja on 61-vuotias asianajaja Helsingistä. Perheellinen, kotona myös kaksi koiraa. Harrastuksena muun muassa tietovisat ja yleinen uteliaisuus. Blogi osoitteessa seonmenoamatti.blogspot.com

 


Aiemmin ilmestyneitä kolumneja: