Laboratoriosta hengenpelastajaksi vain kuukausissa

Teksti: Pirita Salomaa

Insuliinin keksiminen sata vuotta sitten on yksi lääketieteen tärkeimmistä voitoista. Se on myös tarina rahahuolista, kolikon heitosta, ihmisen parhaista ystävistä – ja rikkoutuneista ihmissuhteista.

Kun Frederick Banting ja John MacLeod vastaanottivat keksinnöstään Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1923, he eivät olleet puheväleissä ja kumpikin halusi mieluummin jakaa kunnian toisen työtoverinsa kanssa: Banting puolitti palkintonsa Charles Bestin ja MacLeod James Collipin kanssa.

Näille neljälle Toronton yliopiston tutkijalle tuli eripuraa siitä, ketkä heistä olivat todelliset insuliinin keksijät, mutta yhdessä he ylsivät läpimurtoon, jota sadat muut diabetesta tutkineet olivat jo vuosikymmeniä tavoitelleet.

Alussa oli oivallus

Ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut Frederick Banting avasi Kanadaan palattuaan lääkärin vastaanoton. Potilaita oli niukasti, ja 29-vuotiaan lääkärin rahat lopussa, minkä vuoksi Banting hakeutui opetustehtäviin Ontarion yliopistoon. Siellä lukemastaan artikkelista hän sai syksyllä 1920 tutkimusidean, joka johti tyypin 1 diabetesta sairastaneen Leonard Thompsonin hengen pelastamiseen vain reilua vuotta myöhemmin.

Diabetestutkimus ei ollut Bantingin kutsumus, mutta kun rahahuolet jatkuivat ja suhde tyttöystävään päättyi keväällä 1921, hän päätti tulevaisuudestaan kolikkoa heittämällä. Vaihtoehdot olivat öljynetsintä arktisella Mackenzie-joella tai tutkimustyö. Öljynetsintä voitti, mutta lopulta retkikuntaan ei kuitenkaan tarvittu lääkäriä.

Banting palasi tutkimusideaansa ja kokeneelta diabetestutkijalta, 44-vuotiaalta John MacLeodilta Toronton yliopistosta saamaansa tarjoukseen, joka sisälsi työtilan ja tutkimusavustajan sekä koiria. 

Yrityksen ja erehdyksen kautta

Insuliinin keksimiseen johtanut tutkimus käynnistyi toukokuussa 1921 tilassa, joka muistutti pikemminkin varastoa kuin laboratoriota. Banting ja 22-vuotias lääketieteen opiskelija Charles Best ryhtyivät tekemään kokeita, joissa he eristivät koirien haimasta uutetta, ja hoitivat sillä koiria, joilta oli poistettu haima. 

Tutkimustyöhön harjaantumattoman kaksikon uurastus kohtasi useita vastoinkäymisiä, mutta jo elokuun alussa heidän sinnikkyytensä palkittiin: tuolloin vielä isletiiniksi kutsuttu uute madalsi diabetekseen sairastuneen koiran verensokeria ja kohensi sen vointia.

Ongelma oli aineen epäpuhtaus. Siitä päästiin, kun MacLeod palkkasi avuksi 28-vuotiaan biokemisti James Collipin. Hän kehitti puhdistusmenetelmän, jonka myötä insuliinia voitiin alkaa testata ihmisillä.

Yhden dollarin patentti

Ensimmäinen koehenkilö oli Bantingin ystävä, jolle insuliinia annettiin suun kautta jouluna 1921 – ilman toivottua vaikutusta. 

Tammikuussa 1922 insuliinia päätettiin kokeilla pistoksena vain 27-kiloiseksi kuihtuneeseen Leonard Thompsoniin. Kun pistoksen aiheuttama allerginen reaktio oli selätetty, Thompsonista tuli ensimmäinen tyypin 1 diabetesta sairastanut, jonka insuliini pelasti. Bantingin oivallus oli osoittautunut käänteentekeväksi MacLeodin alkuun esittämistä epäilyistä huolimatta. 

Banting, Best ja Collip myivät insuliinin patentin Toronton yliopistolle yhdellä dollarilla. Insuliinin teollinen tuotanto alkoi vuonna 1922 ja Suomeen sitä saatiin 1923.