Tyypin 1 diabetes ei ole muuttunut sadassa vuodessa

Teksti: Pirita Salomaa

Insuliinin keksiminen pelasti insuliininpuutosdiabetesta sairastavat kuolemalta, mutta vielä sata vuotta myöhemminkin elämä omahoitoisen pitkäaikaissairauden kanssa on tasapainoilua. Vaikka insuliinit ja hoitomenetelmät kehittyvät nopeaa tahtia, tyypin 1 diabeteksen hoito on yhä vaativaa. Teknologian kehittyminen ei ole tuonut mukanaan pelkästään hyviä asioita.

– Eihän tyypin 1 diabetes ole sadassa vuodessa miksikään muuttunut. Sillä on yhä vaativa luonne, diabeteshoitaja Kaja Normet Diabetesliitosta huomauttaa.

Insuliininpuutosdiabetes on yksilöllinen sairaus, ja jokainen päivä diabeteksen kanssa on täysin uusi. 

– Tyypin 1 diabeteksen hoitamista voi verrata nuoralla tanssimiseen. Se vaatii ennakointia ja lukuisia hoitopäätöksiä joka ikinen päivä. Huoli verensokeritasosta kulkee aina diabetesta sairastavan matkassa, alitajunnassakin, Normet huomauttaa.

Hän on erityisen huolissaan diabetesta sairastavien lasten vanhempien jaksamisesta.

– Vanhemmat tekevät kaikkensa, jotta lapsilla olisi kaikki hyvin. He kantavat usein syyllisyyttä ja valvovat nykyisin öisin enemmän kuin koskaan. Kun lapsen verensokerin muutokset ovat teknologian ansiosta näkyvillä koko ajan tai seurantalaite hälyttää päivin öin, on asiaa vaikea sulkea mielestä, Normet huolehtii.

Riittävän hyvä tavoite?

Kaja Normetin mukaan lasten ja nuorten vanhemmat valvoivat ennen hypoglykemioiden pelossa, mutta nyt vanhempia valvottaa myös huoli korkealle kipuavista verensokereista. Suosituksen mukaan verenglukoosin pitäisi olla tavoitealueella (TIR) vähintään 70 prosenttia ajasta, mikä on Normetin mielestä äärimmäisen vaativa etenkin monipistoshoitosille lapsille ja nuorille.

– Päiväkoti- ja alakouluikäisen diabeteksen hoidossa tuo voi onnistua isolla työllä, mutta ei enää nuorten, joiden hoito on jo osin heidän omalla vastuullaan. Kun arvioidaan onnistumista diabeteksen hoidossa, pitäisi nähdä paljon muutakin kuin TIR-lukema, arvostaa sitä, kuinka hyvin vaativan sairauden kanssa on ylipäänsä pärjätty.

Normet muistuttaa, että läheisen tai omaa elinikäistä sairautta hoitavan täytyy huolehtia jaksamisestaan. Siinä auttaa, kun hyväksyy sen, mikä on juuri omalla kohdalla riittävän hyvä tavoite.

– Jos huomaat, että teknologiasta on tullut isäntä, pysähdy pohtimaan, kuinka voisit sen tuella elää rohkeammin ja vapaammin omannäköistäsi elämää ja kuinka hoitopaikkasi voisi sinua siinä tukea, Normet herättelee.

Ihmisen tarina elävöittää sensorikäyrät

Nykyään, kun tietoa verenglukoosin kehityksestä on saatavilla reaaliajassa ja pitkältä ajalta taaksepäin, saattavat diabetesta sairastavan oma tarina ja kokemus jäädä glukoosikäyrien varjoon. 

Kuulluksi tulemisen ja jaksamisen tukeminen ovat nousseet entistä tärkeämpään rooliin diabeetikoiden ja terveydenhuollon ammattilaisten välisissä kohtaamisissa. Kun diabeteslääkäri tai -hoitaja vastaanoton aluksi kysyy potilaan kuulumiset, saavat glukoosisensorin käyrät heidän silmissään uuden merkityksen. 

– Kun raportteja tutkitaan yhdessä, potilas kokee, että nyt etsitään ratkaisuja hänen elämänsä helpottamiseksi, ja ammattilaisella on entistä enemmän eväitä hänen tukemisekseen. Kun käyrät nähdään diabeetikolle mieluisan elämän näkökulmasta, onnistumisia unohtamatta, hänestä tulee oman hoitonsa tärkein päätöksentekijä ja toimija, Normet korostaa.

Vaikka uusi teknologia voi myös kuormittaa diabetesta sairastavia, Normet näkee sen ja insuliinien kehittymisen ennen kaikkea suurena helpotuksena. 

– Niiden ansiosta jokainen voi valita oman tavan hoitaa itseään. Tulevat älyinsuliinit, entisestään helppokäyttöisemmät sensorit ja automaattisesti insuliinia annostelevien keinohaimojen kehitys ovat lähes yhtä tärkeitä merkkipaaluja kuin insuliinin keksiminen sata vuotta sitten, hän iloitsee.

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 6/2021.

 


Yli 60 vuotta ensimmäisestä insuliinipistoksesta

Teksti: Pirita Salomaa

Kun Marja-Leena Väisänen ja Leena Kasurinen sairastuivat pikkutyttöinä tyypin 1 diabetekseen, heitä hoidettiin yhdellä insuliinipistoksella päivässä. Yli 60 vuotta myöhemmin molemmat ovat omakohtaisesti kokeneet, kuinka diabeteksen hoito ja suhtautuminen pitkäaikaissairauteen ovat muuttuneet. Molemmilla on myös viesti diabetesta sairastaville.

Marja-Leena Väisänen vastaa toimittajan soittoon Pieksämäeltä, jossa hän on yhä osa-aikaisesti mukana työelämässä.

– Sairastuin tyypin 1 diabetekseen 11-vuotiaana vuonna 1961 ja hukkasin elämänuskoni sen aikaisten ikävien kommenttien vuoksi. Vasta esikoiseni synnyttyä 14 vuotta myöhemmin ymmärsin, että elämä jatkuu ja minä olen siinä vahvasti läsnä, Väisänen palaa vuosiin, jolloin ei halunnut kertoa diabeteksestaan kenellekään.

Myös Leena Kasurinen kertoo vastaavista kokemuksista. Vaikka tyypin 1 diabeetikoita oli hänen sairastuessaan vuonna 1957 hoidettu Suomessakin insuliinilla yli 30 vuotta, uskottiin sairastumisen yhä olevan kohtalokasta ja elämän päättyvän kesken.

– Olin sairastuessani 7-vuotias. Kotitalossamme maalla kyläillyt naapuri kommentoi, että tuo tyttö ei kyllä elä pitkään. Ehkä minäkin siksi piilottelin sairauttani vuosia, Pielavedeltä kotoisin oleva Kasurinen huokaa.

Kuin parsinneuloja

Kummankin tytön tyypin 1 diabetesta hoidettiin aamuisin annetulla yhdellä Novo Lente -insuliinipistoksella. Välineitä verensokerin mittaamiseen ei ollut, ja insuliiniruiskut olivat tyystin erilaisia kuin nykypäivän hoitovälineet.

Pistosvälineitä säilytettiin metallirasiassa spriissä, ja kerran viikossa ne piti keittää. Neulat olivat paksuja ja pitkiä.

– Samoja neuloja käytettiin pitkään, ja siksi niistä tuli tylsiä. Minun neulojani käytettiin teroitettavina kellosepällä. Pieni helpotus oli, kun apteekista saattoi alkaa ostaa ohuempia neuloja, Väisänen kertoo.

– Huh, huh, neulat olivat kuin parsinneuloja. Lapsuudessani insuliinia pistettiin myös käsivarsiin, ja minulle tuli pistoskammo, Kasurinen palaa 50-luvulle.

Monipistoshoidosta insuliinipumppuun

Kasurinen hoiti tyypin 1 diabetestaan yhdellä päivittäisellä insuliinipistoksella vuoteen 2004 asti, mutta Väisänen siirtyi monipistoshoitoon vuonna 1983. Lyhytvaikutteista insuliinia oli tuolloin mahdollista ostaa apteekista ilman reseptiäkin.

– Olin kiinnostunut kokeilemaan myös uusia hoitovälineitä. Minulla oli käytössä niin sanottu laihialainen eli vatsaan kiinnitetty siipineula, jossa olevaan letkuun pistin insuliinin. Hetken aikaa kokeilin myös Yhdysvalloista tuotua paineruiskua, ensimmäisen insuliinikynänsä vuonna 1984 käyttöön saanut Väisänen kuvailee.

Sekä Kasurinen että Väisänen hoitivat tyypin 1 diabetestaan vuosikymmeniä ilman verensokerimittaria, mutta nykyisin molemmilla on käsivarressaan jatkuvasti sokereita seuraava glukoosisensori.

– Varmasti verensokerini valahti monet kerrat alas, ja muistan hyvin pelottavat tuntemukseni, joille ei ollut selitystä eikä nimeä. Nykyisin saan sensoroinnista tukea ennakoimattomasti käyttäytyvän verensokerini hallintaan, Kasurinen kiittelee.

Insuliinipumppu on todennäköisesti seuraava uusi vaihe näiden oman diabeteksensa kokemusasiantuntijoiden hoidossa.

– Tyypin 1 diabetesta sairastavan kannattaa olla utelias hoitonsa suhteen ja kuunnella itseään. Diabetes on jokaisella erilainen, ja diabeetikon täytyy haluta ja osata soveltaa ammattilaisilta saamaansa tietoa. Siten omahoito sujuu juuri itselle parhaalla tavalla, diabetesyhteisössä aktiivisesti vaikuttavat vireät rouvat Marja-Leena Väisänen ja Leena Kasurinen rohkaisevat. 

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 5/2021.

 


Hoitomenetelmien kehityksen pitää vapauttaa diabetesta sairastavat

Teksti: Pirita Salomaa

Mitä insuliinien ja diabeteksen hoidon kehittämisessä pitäisi tavoitella? Kolme kokenutta yhdysvaltalaistutkijaa kertoi omista näkemyksistään Yhdysvaltain diabetesliiton ADAn kesäkuun lopussa järjestämässä tieteellisessä ADA2021-verkkoseminaarissa. 

Teemalla ”Let’s Talk Insulin Past, Present and Future” eli ”Puhutaan insuliinin menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta” ajatuksiaan esittivät tyypin 1 diabetesta vuosikymmeniä tutkineet professori David Harlan Massachusettsin yliopistosta, professori Michael Weiss Indianan yliopistosta ja ADAn ylilääkäri Robert Gabbay.

Professori Harlan iloitsi omassa puheenvuorossaan siitä, millaisin harppauksin tyypin 1 diabeteksen hoito on kehittynyt, mutta korosti samalla sitä, kuinka kuormittavaa omahoito edelleen on.

– Vaikka se on helpottunut esimerkiksi glukoosisensoroinnin vuoksi, ja keinohaimalta voidaan odottaa paljon, meillä on vielä valtavasti työtä tehtävänä diabetesta sairastavien elämänlaadun parantamiseksi, hän sanoi.

Joslinin diabetesklinikan ylilääkärinä ennen nykyistä tehtäväänsä työskennellyt ADAn Gabbay oli samaa mieltä Harlanin kanssa.

– Olen kuullut lukuisten vuosikymmeniä tyypin 1 diabetesta sairastaneiden kertovan siitä, millaista sairauden hoito oli heidän lapsuudessaan. Nuo kertomukset osoittavat, että olemme kulkeneet jo pitkän matkan, mutta perille emme suinkaan ole vielä päässeet.

Joslinin diabetesklinikka on Suomessa tunnettu ennen muuta siitä, että se myöntää hakemuksesta mitaleja vähintään 50 vuotta tyypin 1 diabetesta sairastaneille, myös suomalaisille.

Insuliinin annostelu yhä liian vaikeaa

ADAn Gabbayn mielestä hoitomenetelmien kehityksessä pitää tähdätä omahoidon helpottamiseen, diabetesta sairastavien vapauttamiseen. Esimerkiksi juuri oikean insuliinimäärän annosteleminen on hänen mielestään yhä aivan liian vaikeaa.

Terveen ihmisen insuliinineritystä jäljittelevästä älyinsuliinista odotetaan merkittävää edistysaskelta insuliinihoidossa. Mutta myös ultranopeiden ja ultrapitkävaikutteisten insuliinien kehitys keventää Gabbayn mukaan hoidosta aiheutuvaa taakkaa.

– Tärkeä tavoite on sekin, että insuliineista saataisiin paremmin säilyviä. Vain osalla maailman diabeetikoista on esimerkiksi mahdollisuus säilyttää insuliinejaan jääkaapissa, kehittyvien maiden diabeetikoiden hoidon hankaluudet esiin nostanut Gabbay huomautti.

Professori Weiss pahoitteli omassa puheenvuorossaan tapaa, jolla insuliinien ja hoitovälineiden kehitystä on pitkälti totuttu tekemään.

– Insuliineja on kehitetty sopivaksi insuliinipumppuihin ja pumppuja puolestaan sopiviksi insuliineille. Tästä on tullut uutta ajattelua hidastava kehä, josta on vaikea irtautua.

Weiss vertasi diabetestutkimuksen uusia päämääriä presidentti John F. Kennedyn vuonna 1961 asettamaan, lähes mahdottomalta tuntuneeseen tavoitteeseen, jonka myötä yhdysvaltalaiset astronautit jalkautuivat kuuhun vuonna 1969.

– Täydelliset insuliinit ja hoitovälineet eivät ole utopia. Hybridipumppuja käyttävien diabeetikoiden aika glukoositavoitteessa (TIR) voi pian olla 95 prosenttia, etenkin keinohaiman mahdollisuuksiin uskova Weiss pohti.

Kysymykseen siitä, miltä diabetestutkimuksen ja insuliinin tulevaisuus näyttää, Harlan, Gabban ja Weiss vastasivat yhdessä tuumin: ”Kilpailu diabeteksen parantamiseksi on kuin hevosurheilua. Et voi koskaan varmasti tietää, mikä hevosista ylittää maalilinjan ensimmäisenä.”

Englanninkielinen seminaariluento on katsottavissa YouTubessa, www.diabetes.fi/ada2021.

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 4/2021.

 


Ihmisinsuliinin keksiminen turvasi insuliinin saatavuuden

Insuliinia alettiin valmistaa teollisesti hyvin pian sen keksimisen jälkeen, mutta niin sanotut eläininsuliinit säilyivät insuliininpuutosdiabeteksen ainoana lääkehoitona useita vuosikymmeniä. Nykyisin diabeteksen hoidossa käytetään geeniteknologialla synteettisesti valmistettavia ihmisinsuliineja ja insuliinijohdannaisia.

Ensimmäiset 60 vuotta, vuodesta 1922 aina 1980-luvun alkupuolelle asti, insuliinia valmistettiin teuraseläinten haimoista, ja raaka-aineen rajallisuus vaikutti sen saatavuuteen.

Biokemisti Frederick Sanger sai vuonna 1958 Nobelin palkinnon onnistuttuaan selvittämään insuliinigeenin rakenteen, ja geenitekniikan keksiminen sekä ihmisinsuliinin geenin eristäminen 1970-luvulla olivat askelia, jotka mullistivat insuliinin valmistusmenetelmät.

Synteettistä ihmisinsuliinia alettiin valmistaa teollisesti vuonna 1982. Eläininsuliinin valmistamisesta ei silti ole täysin luovuttu, ja sitä on yhä saatavissa Suomessakin.

Tuoksu helppo tunnistaa

Ihmisinsuliinin valmistusmenetelmä perustuu bakteeri- tai hiivaviljelmien aineenvaihdunnan hyödyntämiseen. Insuliinin valmistusohjeet annetaan bakteeri- tai hiivasoluille siirtämällä ihmisen insuliinia koodaava geeni niiden perimään. Näin muokattuja soluja viljellään käymistankeissa, joissa solut alkavat lisääntyä ja tuottaa proinsuliinia. Raaka-aineen riittävyys ei enää ole ongelma, sillä soluja voidaan kasvattaa periaatteessa rajattomasti.

Kuukaudesta kahteen kestävän tuotantoprosessin lopputuloksena syntyy pakastekuivattua insuliinipeptidijauhetta, josta saadaan apuaineisiin sekoittamalla insuliiniampulliin säilöttävää valmista injektionestettä. 

Suurin osa ampullin tai insuliinikynän sisällöstä on steriiliä vettä. Insuliinin ominaistuoksu johtuu puolestaan metakresoli-nimisestä alkoholipohjaisesta säilytysaineesta. 

Rakenne ei kestä kylmää tai kuumaa

Insuliini on pienikokoinen proteiini eli valkuaisaine, ja insuliinimolekyylin herkkä rakenne rikkoutuu helposti. 

Insuliinivalmisteiden valmisteyhteenvedossa kerrottuja ohjeita säilytyksestä ja säilyvyydestä on tärkeää noudattaa. Jos insuliini jäätyy tai sen lämpötila nousee liikaa, menettää valmiste tehonsa eikä vaikuta odotetusti. Siksi insuliinia ei saa jättää alttiiksi auringolle, eikä unohtaa vaikkapa kuumaan autoon.

Koska insuliini on proteiini, ei sitä voi nauttia suun kautta: herkkä proteiini pilkkoutuu nopeasti ruuansulatuskanavassa. Lisäksi insuliinin annostelu vaatii sellaista tarkkuutta, johon ei tablettihoidolla kyetä. Tämän vuoksi insuliinit on annosteltava ihon alle pistoksina tai pumpulla.

Insuliinia riittää kriiseissäkin

Insuliini on yleisnimitys laajalle joukolle erilaisia insuliinivalmisteita, joista kaikille on käyttäjäkuntansa: diabeteksen hoito on yksilöllistä, ja yksittäisellä diabeetikollakin voi olla käytössä eri insuliinivalmisteita, kun 1990-luvulla keksityt insuliinijohdokset mahdollistivat insuliinien vaikutusprofiilien muokkaamisen.

Insuliineja Suomeen tuovat lääkeyhtiöt ovat hajauttaneet tuotantonsa eri puolille maailmaa. Lisäksi Suomessa on hyvin valvotut, jatkuvasti täydennettävät lääkevarmuusvarastot, joihin voidaan viranomaisten päätöksellä hätätilanteessa turvautua. Näin ollen insuliinin saatavuus on turvattu kriiseissäkin, minkä koronapandemiakin on jo osoittanut.

Jutun asiantuntijoina ovat olleet Sanofi Oy:n lääketieteellinen johtaja Antti Virkamäki sekä Novo Nordiskin rekisteröinti- ja lääketurvapäällikkö Timo Toivonen.

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 3/2021.

 


Insuliinihoidoissa on saavutettu monta virstanpylvästä

Teksti: Pirita Salomaa

Insuliinin keksiminen vuonna 1921 ei tarjonnut välitöntä helpotusta insuliininpuutosdiabetesta sairastavien tukalaan tilanteeseen. Insuliinia kyettiin aluksi valmistamaan vain pieniä määriä ja sitä voitiin antaa vain harvoille.

Teollisen tuotannon alku ja laajeneminen Pohjois-Amerikasta Tanskaan vuonna 1923 merkitsi huomattavaa parannusta insuliinin saatavuuteen. Sadassa vuodessa epäpuhtaan eläinhaimauutteen pistämisestä on edetty pika- ja pitkävaikutteisten insuliinijohdosten yksilölliseen annosteluun. Ja uusia insuliineja kehitetään yhä.

Geeniteknologia käyttöön

Haimassa Langerhansin saarekkeessa sijaitsevien beetasolujen tuottama insuliini on elimistön energiantuotannon kannalta elintärkeä hormoni. 

Terveen ihmisen beetasolut erittävät pieniä määriä insuliinia koko ajan, ja kun verensokeri alkaa syödessä nousta, lisääntyy insuliinin eritys nopeasti moninkertaiseksi, jotta verensokeri säilyy normaalitasolla. Tyypin 1 diabetesta sairastavan beetasolut lopettavat autoimmuunitulehduksen vuoksi insuliinin tuottamisen asteittain kokonaan, ja myös tyypin 2 diabeetikon insuliinintuotanto voi ajan myötä ehtyä täysin.

Elimistön tuottamaa insuliinia korvaavaa biologista lääkettä tehtiin aluksi eläinten, etupäässä nautojen ja sikojen haimoista. Tuotannon pullonkaula oli raaka-aineiden saatavuus: eläinten haimat eivät riittäneet vastaamaan insuliinin kysyntään.

Ratkaisun tarjosi insuliinigeenin selvittäminen 1950-luvulla. Se mahdollisti ihmisinsuliinia vastaavan valmisteen kehittämisen, ja ensimmäinen valmiste, Humulin, tuli saataville 1980-luvun alkupuolella.

Ihmisinsuliinia valmistetaan synteettisesti geeniteknologialla. Yksi valmistuksen osatekijöistä on tavallinen hiiva.

Askel kerrallaan

Kun vasta keksittyä insuliinia alettiin antaa ihmisille vuonna 1922, sen vaikutusaika oli lyhyt, ja potilaat saivat useita pistoksia päivässä. Tarve pitkävaikutteisemman valmisteen kehittämiseen oli ilmeinen.

Vuonna 1936 tanskalaiset tutkijat havaitsivat, että taimenen siemennesteestä saadun proteiinin, protamiinin lisääminen insuliiniin voi pidentää sen vaikutusaikaa. Kun insuliinihoidon kehdossa Torontossa tehtiin vielä lisähavaintoja, johti tutkimus pitkävaikutteisempien insuliinien tuloon markkinoille 1940-luvulla.

Kehitystyön seuraava hedelmä olivat keskipitkävaikutteiset NPH-insuliinit, joiden vaikutus alkoi hitaammin ja kesti pidempään kuin aiempien insuliinivalmisteiden. 

Ateriainsuliineiksi soveltuvat lyhytvaikutteiset ihmisinsuliinit toivat joustavuutta diabeteksen hoitoon 1980-luvulla, ja niistä muokatut pikavaikutteiset insuliinivalmisteet 1990-luvun lopulla. 

Insuliinihoidon käytännön toteutusta on merkittävästi helpottanut myös annosteluvälineiden kehitys diabeetikoiden itse keittämistä ruiskuista ja neuloista näppäriin insuliinikyniin ja lyhyisiin, ohuisiin neuloihin.

Mitä seuraavaksi?

Tuoreimpia sinnikkään kehitystyön tuloksia ovat niin sanotut ultranopeat insuliinit, ja tällä hetkellä katseet on suunnattu muun muassa älykkääseen insuliiniin. Tavoitteena on kehittää valmiste, joka vähentäisi insuliinihoitoon liittyvää hypoglykemiariskiä reagoimalla verensokeritasoon.

Parannusta diabetesta sairastavien hoitoon ja elämänlaatuun haetaan jatkuvasti myös insuliinin uusista annostelumenetelmistä: insuliinipumppujen sekä keinohaimojen kehitys etenee rivakasti, ja insuliinikyniin on tulossa lisää älyä. Suun kautta otettavat insuliinivalmisteet ovat toistaiseksi päätyneet umpikujaan, mutta Yhdysvalloissa on markkinoilla jauhemuodossa keuhkoihin hengitettävä insuliini. 

Silti sata vuotta sitten tehdyn keksinnön, insuliinin, paikka kaikkein tärkeimpänä diabeteksen hoitoon liittyvänä läpimurtona ei vielä ole uhattuna. Koko diabetesyhteisön jakama toive varmasti on, että seuraava vähintään yhtä merkittävä askel otetaan lähitulevaisuudessa.

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 2/2021.

 


Laboratoriosta hengenpelastajaksi vain kuukausissa

Teksti: Pirita Salomaa

Insuliinin keksiminen sata vuotta sitten on yksi lääketieteen tärkeimmistä voitoista. Se on myös tarina rahahuolista, kolikon heitosta, ihmisen parhaista ystävistä – ja rikkoutuneista ihmissuhteista.

Kun Frederick Banting ja John MacLeod vastaanottivat keksinnöstään Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1923, he eivät olleet puheväleissä ja kumpikin halusi mieluummin jakaa kunnian toisen työtoverinsa kanssa: Banting puolitti palkintonsa Charles Bestin ja MacLeod James Collipin kanssa.

Näille neljälle Toronton yliopiston tutkijalle tuli eripuraa siitä, ketkä heistä olivat todelliset insuliinin keksijät, mutta yhdessä he ylsivät läpimurtoon, jota sadat muut diabetesta tutkineet olivat jo vuosikymmeniä tavoitelleet.

Alussa oli oivallus

Ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut Frederick Banting avasi Kanadaan palattuaan lääkärin vastaanoton. Potilaita oli niukasti, ja 29-vuotiaan lääkärin rahat lopussa, minkä vuoksi Banting hakeutui opetustehtäviin Ontarion yliopistoon. Siellä lukemastaan artikkelista hän sai syksyllä 1920 tutkimusidean, joka johti tyypin 1 diabetesta sairastaneen Leonard Thompsonin hengen pelastamiseen vain reilua vuotta myöhemmin.

Diabetestutkimus ei ollut Bantingin kutsumus, mutta kun rahahuolet jatkuivat ja suhde tyttöystävään päättyi keväällä 1921, hän päätti tulevaisuudestaan kolikkoa heittämällä. Vaihtoehdot olivat öljynetsintä arktisella Mackenzie-joella tai tutkimustyö. Öljynetsintä voitti, mutta lopulta retkikuntaan ei kuitenkaan tarvittu lääkäriä.

Banting palasi tutkimusideaansa ja kokeneelta diabetestutkijalta, 44-vuotiaalta John MacLeodilta Toronton yliopistosta saamaansa tarjoukseen, joka sisälsi työtilan ja tutkimusavustajan sekä koiria. 

Yrityksen ja erehdyksen kautta

Insuliinin keksimiseen johtanut tutkimus käynnistyi toukokuussa 1921 tilassa, joka muistutti pikemminkin varastoa kuin laboratoriota. Banting ja 22-vuotias lääketieteen opiskelija Charles Best ryhtyivät tekemään kokeita, joissa he eristivät koirien haimasta uutetta, ja hoitivat sillä koiria, joilta oli poistettu haima. 

Tutkimustyöhön harjaantumattoman kaksikon uurastus kohtasi useita vastoinkäymisiä, mutta jo elokuun alussa heidän sinnikkyytensä palkittiin: tuolloin vielä isletiiniksi kutsuttu uute madalsi diabetekseen sairastuneen koiran verensokeria ja kohensi sen vointia.

Ongelma oli aineen epäpuhtaus. Siitä päästiin, kun MacLeod palkkasi avuksi 28-vuotiaan biokemisti James Collipin. Hän kehitti puhdistusmenetelmän, jonka myötä insuliinia voitiin alkaa testata ihmisillä.

Yhden dollarin patentti

Ensimmäinen koehenkilö oli Bantingin ystävä, jolle insuliinia annettiin suun kautta jouluna 1921 – ilman toivottua vaikutusta. 

Tammikuussa 1922 insuliinia päätettiin kokeilla pistoksena vain 27-kiloiseksi kuihtuneeseen Leonard Thompsoniin. Kun pistoksen aiheuttama allerginen reaktio oli selätetty, Thompsonista tuli ensimmäinen tyypin 1 diabetesta sairastanut, jonka insuliini pelasti. Bantingin oivallus oli osoittautunut käänteentekeväksi MacLeodin alkuun esittämistä epäilyistä huolimatta. 

Banting, Best ja Collip myivät insuliinin patentin Toronton yliopistolle yhdellä dollarilla. Insuliinin teollinen tuotanto alkoi vuonna 1922 ja Suomeen sitä saatiin 1923.

Juttu on ilmestynyt Diabetes-lehdessä 1/2021.