Jonna Tolvanen oivalsi, ettei kakkostyypin diabetes katso ikää

Kuva: Laura Vesa

”Olin 17-vuotias, kun sairastuin kakkostyypin diabetekseen. Sairastuminen oli järkytys ja tuli täytenä yllätyksenä – vaikka lähisuvussani on muutama diabeetikko ja tiesin, että minulla oli geenieni puolesta alttius sairastua. Meille oli opetettu yläasteella, että kakkostyypin diabetes on keski-ikäisten ja vanhojen ihmisten tauti, mutta minä sairastuin siihen jo ennen kuin olin edes täysi-ikäinen. Sitä oli vaikea käsittää ja hyväksyä.

Oloani ei parantanut yhtään se, että kakkostyypin diabeteksen sanotaan olevan itse aiheutettu sairaus. Elintapani eivät olleet järin hyvät, liikuin vähän ja söin epäsäännöllisesti, ja podin siitä syyllisyyttä. Kerran avauduin sairaudestani ja geenialttiudestani Facebookissa ja joku sairaanhoitaja kommentoi, että kakkostyypin diabetesta sairastavat syyttävät aina geenejä, vaikka sairaus johtuu huonoista elintavoista.

Sairastumiseni osui surkeiden sattumusten sarjaan ja veti mieleni matalaksi. Yritin etsiä vertaistukea somesta, mutta en löytänyt ketään itseni ikäistä kakkostyypin diabeetikkoa. Sain kyllä kiitettävästi tukea perheeltäni ja diabeteshoitajalta, mutta vertaistukea he eivät pystyneet antamaan. Oli pakko selvitä itsekseni. Jos olisin halunnut Kelan sopeutumisvalmennuskurssille, minun olisi pitänyt mennä ykkösten tai ikääntyvien kakkosten joukkoon.

Hoidoksi minulle määrättiin pitkävaikutteinen insuliini ja tablettihoito. Myöhemmin lisättiin vielä suolistohormonijohdos, jota pistän kerran päivässä. Pistämisestä tuli pian rutiini. Päiväni ei lähde käyntiin, jos en pistä insuliinia. Vaikeinta on ollut tottua verensokerin mittaamiseen ja säännölliseen ruokarytmiin.

Sopeuduin vähitellen ja nyt pärjään diabeteksen kanssa mielestäni hyvin. Enää minua ei ahdista olla nuori kakkostyypin diabeetikko. Diabetes ei katso ikää tai ihmisen kuntoa, vaan se voi iskeä kehen tahansa. Enää en myöskään piilottele tai häpeä sairauttani enkä hätäile, kun mittaan verensokeria koulussa kavereiden nähden. He tukevat minua ja huolehtivat siitä, että syön pillerini. He suhtautuvat minuun normaalisti, eivätkä kysele.

Olen sitä mieltä, että diabetes kannattaa pitää mieluummin ystävänä kuin vihollisena. Uskon, että paranen diabeteksesta elämäntapamuutoksen avulla – joskus tulevaisuudessa, kun olen saanut painoni putoamaan. Hyötyliikunta ja säännöllinen ruokarytmi auttavat pääsemään lähemmäs tavoitettani. Nyt jatkan taideteollisuuden opintojani ja odotan uteliain mielin, mitä elämä tuo tullessaan.”

Teksti: Pirkko Tuominen

Julkaistu Diabetes-lehdessä 2/2021.