2023
Viime syksyn merkittävimpiin vaikuttamisen teemoihin Diabetesliitossa kuului biologisten lääkkeiden lääkevaihdon potilasturvallinen toteuttaminen. Insuliinivalmisteet ovat biologisia lääkkeitä. Asia koskettaa siis jokaista noin 130 000 insuliinin käyttäjää Suomessa.
Lääkkeen apteekkivaihto tarkoittaa, että apteekissa vaihdetaan lääkärin määräämä lääkevalmiste halvimpaan vaihtokelpoiseen rinnakkaisvalmisteeseen. Biologisen lääkkeen rinnakkaisvalmiste on biosimilaari, joka on kehitetty samankaltaiseksi ja vaikutustavaltaan ja teholtaan vertailukelpoiseksi alkuperäisen biologisen lääkkeen kanssa. Tällä hetkellä insuliinibiosimilaareja on lispro- ja glargiini-insuliinille.
Biologisille lääkkeille on esitetty kuuden kuukauden vaihtoväliä. Keskenään vaihtokelpoiset insuliinivalmisteet voitaisiin siis apteekissa vaihtaa puolen vuoden välein aina sen mukaan, mikä valmiste olisi kulloinkin halvin. Insuliinien apteekkivaihto toteutettaisiin vaiheittain aloittaen pitkävaikutteisiin insuliineihin kuuluvista glargiinivalmisteista vuonna 2024.
Lääkevaihdolla tavoitellaan säästöjä lääkekuluissa. Vuonna 2003 aloitettu kemiallisten lääkkeiden lääkevaihto on tuonut säästöjä, joista ovat hyötyneet niin lääkkeiden käyttäjät kuin yhteiskuntakin, kun lääkekorvausmenojen kasvua on voitu hallita.
Biologiset lääkevalmisteet ovat nopeimmin kasvava lääkeryhmä: jopa puolet uusista, kehitteillä olevista lääkkeistä on biologisia valmisteita. Lääkkeiden hintakilpailu suitsii lääkkeiden hintoja. On silti harkitsematonta ja kansainvälisestikin ennenkuulumatonta aloittaa kaikkien biologisten lääkkeiden, myös insuliinien, lääkevaihto yhtäaikaisesti.
Diabetesliitto on voimakkaasti vastustanut insuliinien sisällyttämistä ensi vaiheen biologisten lääkkeiden lääkevaihtoon. Olemme perustelleet tätä etenkin potilasturvallisuudella, mutta myös muihin lääkevalmisteisiin nähden pienellä säästömahdollisuudella ja lääkevaihdosta syntyvillä suorilla terveydenhuollon lisäkustannuksilla.
Insuliinivalmisteet ovat monella tapaa erityinen lääkeryhmä. Biologisista lääkkeistä vain insuliinivalmisteilla toteutetaan elämää välittömästi ylläpitävää lääkehoitoa, ja diabetesta sairastavilla on päivittäin käytössään jopa kaksi biologista valmistetta. Insuliinin annosteluun liittyvä vaaratilanteen riski on ainutlaatuinen. Mikäli lyhyt- ja pitkävaikutteinen insuliinivalmiste sekaantuvat käytössä ja pikainsuliinia annostellaan perusinsuliinin mukaisilla yksikkömäärillä, on olemassa jopa viisinkertaisen yliannostuksen ja välittömän hengenvaaran riski. Insuliinivalmisteen vaihtuessa vaihtuu myös insuliinikynä, ja apteekin pitäisi tällöin kyetä antamaan kattava ohjaus uuden annostelulaitteen käyttöön.
Säästötkin olisivat maltillisia. Insuliinit ovat biologisten lääkkeiden joukossa verrattain edullinen lääkeryhmä ja valmisteiden keskinäiset hintaerot ovat pieniä. Esimerkiksi tällä hetkellä vaihtokelpoisten biosimilaarien hintaero viiden kynän pakkauksessa on glargiini-insuliinilla 58 senttiä, lisproinsuliinivalmisteilla hintaeroa ei ole lainkaan. Insuliinien kokonaiskustannukset ovat tutkitusti laskeneet jo vuosia.
Säästöjen sijaan insuliinien apteekkivaihto toisi suoria lisäkustannuksia hyvinvointialueille. Hoitotarvikemenot kasvaisivat, koska insuliinivalmisteen vaihtuessa myös insuliinikynä vaihtuisi. Kestokäyttöisten kynien vaihtuminen tuottaa joka kerta usean kymmenen euron lisäkustannuksen. Kustannuksia syntyisi myös diabeteshoitajien neuvonnan ja ohjauksen kasvavasta kysynnästä ja todennäköisesti myös päivystyskäynneistä. Moni diabetesta sairastava hakeutuisi tutun hoitajan puheille, kun lähtisi apteekista uusien insuliinien kanssa kotiin – puhumattakaan siitä, että joku läheinen hakisi lääkkeet hänen puolestaan.
Lääkärillä säilyisi edelleen oikeus kieltää valmisteen vaihto apteekissa lääketieteellisistä ja hoidollisista syistä. Jos potilas itse kieltäisi vaihdon ilman lääkärin määräämää vaihtokieltoa, maksaisi hän hintaeron edullisempaan vaihtokelpoiseksi katsottuun valmisteeseen nähden itse. Tämä asettaa ihmiset ikävään tilanteeseen, kun insuliinihoito on perustellusti ollut täysin korvattavaa lääkehoitoa, ja osalle pienilläkin omavastuun nostoilla on iso merkitys kasvaviin elinkustannuksiin.
Tunne ei riitä vasta-argumentiksi, mutta paikkansa sille silti on. Moni diabetesta sairastava on kertonut meille suuresta turvattomuudesta, jos elintärkeän, tutun ja yksilöllisesti sopivimman valmisteen kanssa ei saa jatkaa puolta vuotta pidempään. Ihmiset ovat pöyristyneitä siitä, että diabetesta sairastavien erittäin haastavaa insuliinihoitoa mutkistetaan näin ontuvin kustannusperustein.
Tätä kirjoitettaessa hallituksen esityksen käsittely on eduskunnassa kesken. Jälkiviisaus on turhaa, mikäli täysimittaiseen insuliinitkin sisältävään vaihtoon suin päin ryhdytään. Jos yhden henkilön lääkehoidossa saadaan 50 sentin säästö, ja lisätään diabeteshoitajan neuvontakäynti tai pelkkä kynänvaihto laskelmaan, on selvää, ettei viivan alle jää mitään muuta kuin lisäkuluja ja arjen hankaloitumista.
Sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Laura Tuominen-Lozic
Julkaistu Diabetes-lehdessä 1/2023.