Ilman häpeää – ainakin joskus

En halua katsoa peiliin, sillä sieltä tulee vastaan aivan toinen henkilö, joka olen mielessäni. Olen 60-vuotias metabolisen oireyhtymän esimerkki. En se nuori, kaunis vetreä Heli enää. Kaunis olet vieläkin, minulle sanottiin. Mutta, mutta…

Oma vaakani on piilossa yläkaapissa. Luotan terveydenhoitajan vaakaan. Tai satunnaisiin punnituksiin. Vaatteet minulla on samat vuosia sitten hankitut – onneksi. En pidä kertakäyttövaatteiden kulutuksesta.

Ostin kirpparilta neljällä eurolla XXL-kokoisen pyjaman sovittamatta, ja eihän se ryökäleen yläosa minulle mahtunut.

Jojo-laihduttajaa minusta ei saa. Ajattelen ruokaa enemmän silloin, kun yritän laihduttaa. Karppaamistakin olen yrittänyt. Ei sovi minulle.

Välillä laihdun ilman kuuria. Nyt olen lihonut ilman kuuria.

Miksi sitten lihon, vaikka puputan enimmäkseen salaatteja, enkä syö paljon namuja? Syön yöllä, koska valvon paljon. Ja pelkkä yövalvominen kuulemma lihottaa. Ja liikunnan puute. Olen vesijumpan ystävä. Uimahallit olivat koko kevään suljettuina koronaviruksen takia, siitä kärsin eniten.

Uimahallissa en häpeä läskejäni. Olen niin paljon käynyt siellä.

Ystävättäreni, joka on minua huomattavasti nuorempi ja äveriäämpi, teetti lihavuusleikkauksen. Kun seurasin sitä prosessia, tulin siihen tulokseen, ettei se ole minua varten. Hän puhui monta kuukautta vain ruuasta, ja edelleenkään hän ei voi juoda mitään syödessään.

Hän kyllä kaunistui, mutta minä olen siinä iässä, että rypistyisin. Taktiikkani on ollut lihoa sen verran, että iho kasvoissa pysyy sileänä.

Siskoni 50-vuotispäivillä hienoissa pariisilaisjuhlissa eräs hänen ystävänsä alkoi kauniisti puhua minulle minun painostani. Ihan hyvää hyvyyttään kesken juhlien. Minun olisi ehkä pitänyt näyttää hänelle keskisormea, mutta olen päättänyt kantaa kiloni ylpeästi vaatteet päälläkin.

Sanokoon kuka mitä tahansa. Paitsi peili. Se kertoo totuuden.

Heli Meriläinen