Teksti: Essi Kähkönen
Huonossa hoitotasapainossa oleva diabetes on raskas taakka myös parisuhteelle. Mitä tehdä, jos diabetesta sairastava kumppani viisveisaa terveydestään? Millä tavalla hänelle voi viestiä niin, että kehotukset ja kysymykset kumpuavat aidosta välittämisestä?
Päällimmäiseksi nousee huoli. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos diabetesta sairastava puoliso ei hoida sairauttaan kunnolla, jättää välistä verensokerinmittauksia ja lääkeannoksiaan ja viittaa kintaalla hoitotasapainoaan tukeville elämäntapatekijöille. Minkä verran kumppani voi patistella puolisoaan? Ja onko toisella ylipäätään oikeus puuttua toisen ihmisen sairauteen ja sen omahoitoon, edes parisuhteessa?
Parisuhdekeskus Katajan asiantuntijalle Niina Vilkmanille kysymys on tärkeä mutta moniulotteinen. Yhtä ainoaa ja oikeaa vastausta tähän ei hänen mukaansa voi antaa.
– Tärkeintä olisi yhdessä sopia, miten toimia. Mitä diabetesta sairastava ensinnäkin puolisoltaan toivoo? Haluaako hän, että puoliso on mukana yhteisessä arjessa myös siltä osin, miten hän omahoitoaan toteuttaa vai haluaako hän, että hän saa yksin ja toisen puuttumatta hoitaa sairauttaan aivan kuten itse parhaaksi katsoo? Kysymys on kuitenkin henkilön omasta tilanteesta ja siitä, miten hän tulkitsee itsemääräämisoikeutensa, Vilkman tähdentää.
Avain yhteisymmärrykseen löytyy puhumisesta
Niina Vilkman ymmärtää, että puolisolla voi olla valtava huoli diabetesta sairastavan kumppaninsa voinnista. Huolen taustalla on välittämistä ja kiintymystä toista kohtaan. Puolisolle ei siis ole yksi ja sama, millä tavalla diabetesta sairastava kumppani itseään kohtelee.
– Huolen aiheet ovat konkreettisia. Puoliso kenties miettii, lyheneekö kumppanin elinajanodote liian vähäiselle hoidolle jääneen sairauden vuoksi, tuleeko vakavia lisäsairauksia tai elääkö kumppani siihen saakka, että tämä ehtii nähdä lastensa tai lastenlastensa kasvavan aikuisiksi. Pelko yksin jäämisestä ja varhaisesta leskeytymisestä voi stressata pahoin ja alkaa horjuttaa myös puolison elämänlaatua, Vilkman luettelee.
Tästä kaikesta olisi pariskunnan tärkeää puhua.
– Puolison olisi hyvä todeta diabetesta sairastavalle kumppanilleen, että olen sinusta huolissani, olet minulle tärkeä, enkä halua, että sairautesi tuottaa sinulle lisää terveysongelmia.
– Se, miten asian sanoo, on yhtä tärkeää kuin se, mitä sanoo, Vilkman neuvoo.
Niin sanotut minäviestit, joilla toinen kertoo toiselle neutraalisti ja rauhallisesti, miltä minusta tuntuu, eivät uhkaa toista millään tavalla.
– Minä-viestit eivät ole nalkuttamista eikä niissä syyllistetä toista. Minä-viesteissä olisi myös tärkeää sanoittaa kumppanille suoraan se tosiasia, että kerron tämän sinulle sen vuoksi, että välitän sinusta.
Puolustautuminen kumpuaa pelosta
Meille jokaiselle on luonnollista suojautua syyttelyä ja syyllistämistä vastaan puolustautumalla. Kivahtaminen, omaan kuoreensa vetäytyminen, mököttäminen tai jopa raivostuminen kertovat siitä, että syyttelyn kohteeksi joutuneella on tarve vetää ylleen haavoittumiselta suojaava haarniska.
– Näitä henkisiä haarniskoja kutsutaan puolustusmekanismeiksi, ja torjunta on yksi niistä. Puolustusmekanismit ottavat usein vallan silloin, kun jokin uhkaa meitä tavalla, joka saa meidät pelkäämään. Tämä on myös puolisoaan patistelevan kumppanin hyvä ymmärtää.
– Diabeetikkopuolison puolustusmekanismit luultavasti mataloituvat ja hän laskee aseensa, kun toinen jaksaa sanoittaa kokemansa huolen ystävälliseen sävyyn ja ajatuksensa perustellen. Ainakin sanat uppoavat silloin pintaa syvemmälle, Vilkman toteaa.
Asiantuntija tiedostaa, että jokainen parisuhde on omanlaisensa.
– Yksi sallii sen, että puoliso tulee mukaan esimerkiksi diabeteksen seurantakäynnille, minkä jälkeen pariskunta voi yhdessä puhua siitä, mikä sairauden omahoidossa kenties ontuu. Toinen ei taas tällaista hyväksy. Olipa tilanne kotona millainen tahansa, yksi neuvoni on kaikille sama: yrittäkää puhua keskenänne.
Jos sanat ”välitän sinusta ja siksi olen huolissani” eivät istu suuhun, ajatuksen voi viestittää myös muilla tavoin.
– Tiedän perheitä, joissa jätetään toiselle lappu tärkeistä asioista. Siinä voi esimerkiksi lukea ”muistathan mitata verensokerin”. Sekin kertoo, että toinen välittää. Tärkeintä olisi välttää toista haavoittavia sanoja, ne voivat lopulta johtaa jopa puhumattomuuden kierteeseen – ja sitä voi olla myöhemmin vaikeampi alkaa murtaa.
Elintapoja voi tarkistaa yhdessä
Diabeteksen omahoito on paljon muutakin kuin verensokerin mittaamista ja lääkkeiden ottoa. Avainasemassa ovat elintavat, joista esimerkiksi ravitsemus on yksi ja liikunta toinen.
– Tunnen perheitä, joissa toinen potee pitkäaikaissairautta ja toinen ei. Niissä ravitsemuksen sisällön suunnittelusta, ruuanlaitosta ja liikkumisesta on tehty yhteinen harrastus. Puolisot ovat yhdessä miettineet, millä tavalla ruuan laatua voi parantaa niin, että se sopii sekä sairastavalle että sairastamattomalle, Vilkman kertoo.
Tekisimmekö kauppalistat yhdessä, kävisimmekö yhdessä kaupassa ja valmistaisimmeko ruokaa välillä yhdessä? Miten voisimme liikkua päivittäin niin, että se tuntuisi meistä molemmista mukavalta?
Kumppanin halu osallistua diabeetikkopuolisonsa elintapamuutoksiin on Vilkmanin mukaan yksi tapa osoittaa toiselle, että minulle ei suinkaan ole merkityksetöntä, miten hoidat itseäsi. Kaikkea ei toki tarvitse panna uusiksi, ja kummankin on tarpeen antaa tilaa toiselle.
– Patistelemalla ei tässäkään asiassa pitkälle pötkitä. Jos toinen on käynyt vuosia vesijuoksussa, se ei toiselle ole välttämättä mieleen. Tai jos toinen on tottunut rasvattomaan maitoon ja toinen siniseen, on ihan järkevää edelleenkin ostaa kahdet maidot.
– Elintapojen kohentamisessa pätee sama juttu kuin tunteiden sanoittamisessa: ei voi olettaa tietävänsä, mitä toinen haluaa, jos asiasta ei puhuta. Yhtä tärkeitä kuin minäviestit, ovat kysymykset: Mitä sinä haluat? Mitä ehdotat, miten menettelisimme? Mikä sinulle olisi oikea tapa toimia?
Riidellä voi myös rakentavasti
Vilkman muistuttaa, että riidat itsessään eivät ole vaarallisia. Haitallista sen sijaan on, jos niistä tulee turvaton ja loukattu olo.
– Riidellä voi myös rakentavasti eli ilman toista alentavia ilmaisuja. Riidan jälkeen olisi myös hyvä koettaa purkaa sen taustoja: Mistä me itse asiassa äsken riitelimme? Mistä riita alkoi, oliko sille jokin laukaiseva syy?
Kuvitellaanpa diabeetikko, joka sai jälleen huonoja uutisia laboratoriotesteistään tai kehotuksen diabeteshoitajalta parantaa sairautensa omahoitoa: mitä tapahtuu kotona ja miten kumppanit asiasta keskustelevat?
– Olisiko mahdollista riidan purku- ja liennytysvaiheessa sopia, miten ensi kerralla asiasta puhutaan? Voisimmeko yhdessä tunnistaa jo etukäteen keskustelun sen kohdan, jossa ajatustenvaihto repeää riidaksi tai mököttämiseksi? Missä me menimme viimeksi pieleen? Nyt voisimme vaihtaa keskustelun suuntaa ja ottaa siihen toisenlaisen sävyn.
– Jos tilanne kuumenee liikaa, voi lähteä vähäksi aikaa pois paikalta, keskittyä hengittelemään ihan rauhassa ja palata, kun on saanut itsensä rauhoitettua, Vilkman ohjeistaa.
Puoliso, pidä huolta myös itsestäsi
Änkyrän puolison taivuttelu on toki raskasta, sen Vilkman myöntää. Jos toinen ei tee mitään kohentaakseen sairautensa omahoitoa, huolen ja välittämisen tunteiden rinnalle voi hiipiä ärtymystä, jopa vihaa. Puoliso kokee joutuvansa paapomaan kumppaniaan, ja sellainen käy pidemmän päälle raskaaksi.
– Silloin on hyvä pysähtyä miettimään, mihin asti itse jaksaa venyä. On sallittua päättää, että tähän vedän omat rajani ja että minulla on oikeus pitää huolta myös omasta kantokyvystäni. Perheessä voi myös olla lapsia tai huolta pitäisi kantaa myös omista ikääntyneistä vanhemmista.
– Jaksamisen rajat olisi hyvä sanoittaa myös diabetesta sairastavalle puolisolle. Hänelle kannattaa kertoa, että olen sinusta edelleen huolissani, mutta minusta tuntuu, että en koko ajan jaksa olla kehottamassa ja kyselemässä. Hänelle voi sanoa, että toivon, että ottaisit vastuuta omasta sairaudestasi, jotta voisit paremmin, sillä aion jatkossa jakaa voimani eri tavalla kuin aiemmin.
Jos hyvin käy, vilpittömät sanat pannaan korvan taa.
– Useimmat meistä kyllä tunnistavat huolipuheen alta sen tärkeimmän vaikuttimen – sen, että huoli kumpuaa rakkaudesta. Jokin siellä sisimmässä sitten hyvässä lykyssä läikähtää: ehkäpä se, miten minä itseäni kohtelen, ei ole reilua myöskään tuota toista ihmistä kohtaan.
