Teksti: Esa Tuominen
Kun sota alkoi, pelkäsivät diabeetikot, kuinka heidän käy. Riittääkö insuliini? Saavatko he hoitotarvikkeita?
– Toistaiseksi on pärjätty, vaikka insuliinia ei saa enää kolmen kuukauden annosta kerralla. Sitä täytyy hakea nyt joka kuukausi, Anastasia Galetskaja kertoo.
Hän on diabeteksen hoitoon erikoistunut lääkäri ja työskentelee Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa. Hän tekee pitkää päivää auttaakseen potilaita, jotka joutuvat elämään sotatilanteen aiheuttamassa pelossa ja epävarmuudessa.
Galetskaja sanoo rakastuneensa alaan kohdattuaan diabetesta sairastavia ihmisiä. Hän oli aikaisemmin työskennellyt perhelääkärinä, mutta diabeteksen hoitamisessa hän koki olevansa omalla alallaan.
– Meidän suvussamme ei ole diabetesta. Eli en ole sitä kautta tullut alalle. Minusta tämä on yksinkertaisesti äärimmäisen kiehtova ja tärkeä lääketieteen ala, hän sanoo.
Lääkäreitä lähtenyt ulkomaille
Kansainvälisen diabetesliiton (IDF) tietojen mukaan Ukrainassa on 2,3 miljoonaa diabeetikkoa. Heistä joka kymmenes, 230 000 henkilöä, joutuu käyttämään insuliinia.
Kun kaupunkeja pommitetaan ja kun yhteiskunnan infrastruktuuri monin paikoin sortuu, kääntyvät insuliinia tarvitsevien diabeetikkojen ajatukset helposti siihen, kuinka heidän käy.
– Tilannetta on vaikeuttanut se, että paljon lääkäreitä, myös diabetekseen erikoistuneita, on paennut maasta, Galetskaja harmittelee.
Hän lähti sodan alettua Ukrainan länsiosiin, jossa oli rauhallisempaa. Länsi-Ukrainassa oli runsaasti maan sisäisiä pakolaisia ja heidän joukossaan lukuisia insuliinihoitoisia diabeetikkoja. Työskenneltyään aikansa siellä hän päätti palata rakkaaseen kotikaupunkiinsa Kiovaan. Olot Kiovassa ovat olleet vaarallisia.
– Melkein joka päivä tulee ilmahälytys. Joskus useampikin. Silloin on juostava kiireen vilkkaa pommisuojaan.
– Jokaisessa sairaalassa on jonkinlainen pommisuoja, jonne omin jaloin liikkuvat potilaat siirtyvät. Ne, jotka eivät pääse liikkumaan, joutuvat valitettavasti odottamaan kohtaloaan vuoteissaan, Galetskaja kuvailee.
Myös lääkärit voivat joutua rintamalle – joko taistelutehtäviin tai lääkintätehtäviin. Galetskaja on toiminut viisi vuotta sotilaslääkärinä ja hänellä on kapteenin arvo. Hän ei kuitenkaan usko joutuvansa rintamaoloihin.
– Kasvatan yksin pientä poikaani eikä minua siksi määrätä rintamalle. Lääkärille riittää töitä yllin kyllin kotirintamallakin, hän sanoo.
Ukrainassa noudatetaan sääntöä, jonka mukaan diabeetikot, joiden insuliinintarve on enemmän kuin kuusi yksikköä päivässä, on vapautettu asepalveluksesta. Sen sijaan monet diabeetikot palvelevat rintaman takana kotijoukoissa erilaisissa puolustushallinnon tehtävissä.
Insuliinia saa maksutta
Ukrainan valtio antaa diabeetikoille heidän tarvitsemansa insuliinin maksutta. Koska sodan aikana insuliinia voi saada vain kuukaudeksi, yrittävät kaikki järjestää itselleen niin suuren kotivaraston kuin mahdollista. Tosin insuliinin säilyttäminen kotioloissa voi olla ongelmallista: tiheät sähkökatkot jättävät jääkaapit alttiiksi lämmölle, ja varsinkin kesäaikaan insuliini voi sen vuoksi tuhoutua.
Parin ensimmäisen sotakuukauden aikana insuliinitoimituksissa ulkomailta oli ongelmia, mutta sen jälkeen lääkettä on tuotu Ukrainaan enemmän.
– Me saamme länsimaista laadukasta insuliinia. Venäjän miehittämillä alueilla asiat ovat kuitenkin toisin. Siellä, esimerkiksi Hersonissa, diabeetikoille on jaettu huonolaatuista venäläistä insuliinia, Galetskaja kertoo.
Hänen mukaansa ukrainalaiset vapaaehtoiset ovat yrittäneet viedä Venäjän miehittämille alueille laadukasta insuliinia. Vapaaehtoisten auttajien työ on vaarallista, mutta heitä on onneksi riittänyt.
– Pahiten kärsineisiin kaupunkeihin, kuten Irpiniin ja Butshaan ei pystytty viemään pitkään aikaan insuliinia. Siellä diabeetikkojen tilanne on ollut katastrofaalinen. Pitkään aikaan kukaan ei voinut poistua kotoa edes apteekkiin.
Galetskaja ei ole saanut tietoa sodan takia hoidon puutteeseen menehtyneistä diabeetikoista.
– Meillä kuolee niin paljon ihmisiä nyt… tuhansia siviilejä on kuollut. En pysty sanomaan, onko ihmisen tappanut ohjus vai hoidon puute, hän sanoo.
Sota on ilmeisesti halvaannuttanut Ukrainan diabetesjärjestöjen toiminnan. Kun Diabetes-lehti yritti ottaa puhelimitse ja sähköpostitse yhteyttä erilaisiin diabetesorganisaatioihin, niistä ei koskaan tullut vastausta.
Omalla rahalla insuliinipumppuja ja sensoreita
Vaikka valtio antaa diabeetikoille insuliinia ilmaiseksi, on monien hoitovälineiden hankinta potilaiden itsensä varassa. Sormenpäästä verensokeria mittaavia laitteita on jaettu diabeetikoille, mutta insuliinipumppuja ei.
– Insuliinipumppuja on apteekeissa saatavana, mutta vain rahalla. Eivätkä ne ole ukrainalaisten tulotasoon suhteutettuna halpoja.
– Sama koskee glukoosisensoreita. Omalla rahalla niitä voi kyllä hankkia, mutta monen diabeetikon rahat eivät riitä sensoreihin. Jokapäiväinen toimeentulokin tuottaa useimmille ongelmia, Galetskaja kertoo.
Sotatilanne on aiheuttanut sen, että monen diabeetikon verensokeriarvot ovat huonontuneet.
– Stressi ja pelko on kaiken aikaa läsnä. Se on omiaan nostamaan verensokeriarvoja.
– Vaikka Kiovassa ei nyt suoranaisesti sodita, ihmiset ovat hermostuneita. Jatkuva stressitila ja diabetes on hyvin vahingollinen yhdistelmä.
Diabeetikkojen verensokeriarvot huonontuvat senkin takia, että lääkärin vastaanotolle ja laboratoriotutkimuksiin on sodan aikana vaikea päästä. Sen lisäksi että monet lääkärit ovat paenneet sotaa ulkomaille, toiset heistä on rintamalla. Galetskajalla ei ole paljon kollegoita potilastyössä.
Uskon, että me voitamme lopulta
Anastasia Galetskaja on huolissaan paitsi maansa kohtalosta myös pienen poikansa tulevaisuudesta.
– Kun juoksimme pojan kanssa yhdessä pommisuojaan, ajattelin, miten tämä kaikki vaikuttaa hänen mieleensä. Ekaluokkalainen alkaa jo käsittää, että tämä ei ole mitään sotaleikkiä vaan totisinta totta.
Miljoonien ukrainalaisten tavoin Galetskaja sanoo olevansa luottavainen sodan lopputuloksesta.
– Uskon, että me lopulta voitamme tämän.
– Tosin Venäjä on arvaamaton. Heidän hyökkäyksensä maahamme on täysin järjetön. Ja venäläiset vihaavat meitä. Heidän sotilaansa ovat tehneet kauheita asioita.
Galetskaja kertoo, ettei ole koskaan käynyt Suomessa. Sen sijaan hän on matkustellut Baltian maissa sekä Ruotsissa ja Norjassa.
– Olen käynyt myös Etelä-Euroopan rantalomakohteissa, hän sanoo annos surumieltä äänessään.
Seuraavaan rantalomaan voi kulua pitkä aika.
