Ammattiurheilu ja diabetes – toimiva yhdistelmä

585
Viime kaudesta asti Eetu Qvist on valmentanut 12-vuotaista Eemeli Tossavaista, jolla myös on ykköstyypin diabetes.

Kuopiolainen Eetu Qvist, 39, on entinen jääkiekon ammattilaispelaaja, joka on viettänyt elämästään yli puolet ykköstyypin diabeteksen kanssa. Nykyään hän tarjoaa osaamistaan ja kokemuksiaan lapsille ja nuorille jääkiekkovalmentajana. Hänen valmennettaviensa joukossa on myös diabeetikoita.

Qvistin tarina lukion kynnykselle asti on varsin samankaltainen kuin ikä- ja joukkuetovereillaan. Jääkiekko alkoi joukkuetasolla KalPassa, kun hän oli 6-vuotias, ja jatkui samassa seurassa aina 18-vuotiaaksi asti. 16-vuotiaana hän sairastui ykköstyypin diabetekseen. 

 – Äitini ohjasi minut verikokeisiin, kun oireita ehti olla vajaan viikon. Jatkuva väsymys, jano ja nälkä olivat selkeimmät merkit. Laihduin viikon aikana kymmenen kiloa, vaikka söin käytännössä koko ajan. Koulutunneilla ja muutenkin käden ulottuvilla piti aina olla vesipullo, mikä ei todellakaan ollut ihan normaalia.

– Monipistoshoidon alettua oloni normalisoitui ja pääsin pian takaisin joukkueeni harjoituksiin ja kouluun, Qvist muistelee.

Qvist oli poikien ja nuorten maajoukkuetason urheilija. Diabeteksesta ei hänen mukaansa ollut pelaajauralla koskaan haittaa. Joukkuekaverit, valmentajat ja toimihenkilöt olivat aina tietoisia sairaudesta. 

 – Esimerkiksi ruokailuista sain aina tiedon etukäteen, eli missä, milloin ja mitä syömme. Näin pystyin tarvittaessa syömään välipaloja. Pelien jälkeen oli tärkeää saada pian syötävää, koska kovan liikunnan jälkeen verensokeri laski aina voimakkaasti. Silloin myös insuliinin tarve oli pienempi, Qvist kertoo. 

Hän pääsi peliurallaan aina liigatasolle asti ja pelasi reilut 200 ottelua SaiPan ja kasvattajaseuransa KalPan paidoissa. Ennen tätä hänelle oli kertynyt kokemusta KalPan edustusjoukkueessa sekä Suomi-Sarjasta että Mestiksestä. Liigavuosien jälkeen hän kiekkoili seitsemän vuotta Ruotsissa pääosin HockeyAllsvenskanissa eli maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.  

Eetu Qvist Lappenrannan SaiPan pelipaidassa vuonna 2005.

 – Olin älykäs ja taitava pelaaja, mutta himpun liian mukavuudenhaluinen. Siksi lopullinen läpimurto huipulle jäi tekemättä. Alkoi tulla myös vakavia loukkaantumisia, mikä nakersi suorituskykyäni hiljalleen. Diabeteksen piikkiin en laita mitään vastoinkäymisiä.

– Loppupeleissä olen kuitenkin tyytyväinen ja ylpeä, että sain pelata jääkiekkoa ammatikseni toistakymmentä vuotta ja tehdä sitä, mistä eniten pidän, Qvist toteaa.

Peliuransa jälkeen Qvist on toiminut valmentajana ja toimitusjohtajana osaomistamassaan yrityksessä, joka tarjoaa yksilöllistä taito- ja luisteluvalmennusta kaikenikäisille jääkiekkoilijoille. 

 – Olen tehnyt tätä työtä nyt kuusi vuotta ja nautin siitä todella. Pääsen opastamaan pelaajia kädestä pitäen ja jakamaan sitä oppia, mitä olen koko ikäni eri valmentajilta ammentanut. Kollegallani Sami Kaartisella on myös ollut iso rooli ammattitaitoni kehittämisessä valmentajana ja sparraajana.

 – Iso osa asiakkaistamme tulee ulkomailta. Olen siis päässyt reissaamaan aika lailla. Olen käynyt valmentamassa yli kymmenessä maassa, muun muassa Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Tanskassa, Sloveniassa ja jopa Kiinassa. On hienoa nähdä pelaajien omistautuvan asialle. Sitä kautta he oppivat ja kehittyvät. Pyrin valmentaessani pitämään yllä hyväntuulista ilmapiiriä ja kohtaamaan jokaisen valmennettavani intensiivisesti, Qvist taustoittaa.

Muutama vuosi sitten Qvist sai käyttöönsä glukoosisensorin, mikä on ollut hänestä aivan mahtava apu diabeteksen hoidossa.  

 – Arkeani on helpottanut todella paljon, kun pystyn jopa vaatteiden läpi parissa sekunnissa katsomaan verensokeritasoni. Toki minulla on aina taskussa suklaapatukka tai vastaava, jos esimerkiksi kesken vetämäni jääharjoituksen verensokeri alkaa yllättäen laskea.

– Peliuran jälkeen minulle vaihdettiin myös eri insuliinit eli pidempikestoinen pitkävaikutteinen insuliini ja pikainsuliini ruokailuihin, Qvist kertoo. 

 – Peliuran aikana olin hieman laiska mittaamaan verensokeriarvojani sormen päästä, koska se vei mielestäni liikaa aikaa. Kontrolleissa verensokeriarvot olivat useimmiten terveen tasolla, joten en tuntenut siihen välttämätöntä tarvetta. Menin silloin enemmän fiiliksen ja tuntemusten mukaan. Olenkin jälkikäteen miettinyt, miten paljon helpompaa olisi ollut, jos käytössäni olisi ollut glukoosisensori jo pelatessani. Mutta onneksi siihen on mahdollisuus nyt.

Kuluneen kauden aikana Qvistillä on ollut henkilökohtainen valmennus- ja mentorointisuhde 12-vuotiaaseen Eemeli Tossavaiseen. Eemeli on nuori kiekkoilija, ja häntä ja Eetua yhdistää ykköstyypin diabetes.  

 – Eetun kanssa on kiva treenata jäällä lajitaitoja. Hän on todella hyvä koutsaaja. Olen saanut tarpeellisia vinkkejä muun muassa luisteluun ja syöttöihin. Voin myös kertoa Eetulle luontevasti diabetekseen liittyvistä asioista ja yhdessä miettiä siihen liittyviä juttuja. Vertaistuki on ollut tosi tärkeää minulle, Eemeli iloitsee. 

 Myös Eemelin isä Mika Tossavainen on ollut mielissään yhteistyöstä. 

 – Vanhempina meille on syntynyt käsitys, että yhteistyö Eetun kanssa on todella antoisaa Eemelille. Pojan on varmasti ollut helpompi jutella Eetulle asioista, joista ei välttämättä vanhempien kanssa tule puhuttua, varsinkin näin teini-iän kynnyksellä. Eemeli on selkeästi nauttinut valmennushetkistä niin henkisesti kuin fyysisestikin, Mika Tossavainen summaa.

Eemeli on Qvistin mielestä avoin ja kehittymishaluinen nuori, joka uskaltaa kysyä ja haluaa kuunnella. 

 – Eemelin kanssa on ollut todella mukava touhuta. Olen valmentanut häntä jäällä lajitaidoissa. Olemme työstäneet muun muassa luistelua, laukomista ja syöttämistä. Sen lisäksi olemme jakaneet kokemuksiamme diabeetikkoina urheilussa ja erilaisissa tilanteissa esimerkiksi ennen harjoitusta, itse harjoituksessa ja harjoituksen jälkeen.

– Ennen kaikkea Eemeli on varmasti nähnyt, ettei diabetes estä ammattilaistasolle pääsemistä jääkiekossa. Olen pystynyt antamaan hänelle vertaistukea ja todistamaan, että diabeteksen kanssa vaativakin urheilu on täysin mahdollista, Qvist kannustaa.