TIR auttaa jarruttamaan verensokerin vuoristoradalla

3179
Keski-ikäinen hoikka lääkäri kävelee käytävällä, takana iso puulaatikko.
Heikki Koistisen mielestä kaikilla ykköstyypin diabeetikoilla pitäisi olla mahdollisuus glukoosisensorointiin. Se lisää heidän elämänlaatuaan ja vähentää terveysmenoja. Kuva: Annika Rauhala

Teksti: Pirita Salomaa

Kun insuliininpuutosdiabetesta sairastavan verensokerikäyrä muistuttaa vuoristorataa, kohoaa riski liian korkeisiin tai mataliin verensokereihin. Tasaisempi, tavoitearvoissa pysyttelevä verensokeri tukee myös diabeteksen lisäsairauksien ehkäisyä. Uusi menetelmä TIR auttaa insuliinihoidon yksilöllisessä suunnittelussa ja tavoitteiden saavuttamisessa.

Perinteinen ja edelleen käyttökelpoinen tapa arvioida keskimääräistä hoitotasapainoa on HbA1c:n eli pitkän aikavälin verensokeritason mittaaminen verinäytteestä muutaman kerran vuodessa. HbA1c kuvaa veren keskimääräistä glukoosipitoisuutta näytteenottoa edeltävän 2–3 kuukauden ajalta. Eniten, noin 50 prosenttia, tulokseen vaikuttaa näytteenottoa edeltävä viimeinen kuukausi.

– HbA1c:n mittaamisen heikkous on, että se ei kerro aikaa, kuinka usein ja kuinka pitkän aikaa verensokeri on ollut liian korkea tai liian matala. Siitä ei myöskään näe verensokeripitoisuuden vaihteluväliä eli sitä, kuinka paljon verensokerikäyrä sahaa ylös ja alas, sisätautien ja endokrinologian erikoislääkäri Heikki Koistinen HUSista sanoo.

HbA1c ei siis kuvaa nopeita muutoksia päivittäisissä veren glukoosipitoisuuksissa, minkä vuoksi sen antama tieto hoitotasapainosta ei ole täysin luotettavaa.

– Lisäksi HbA1c-lukemasta ei voi suoraan päätellä, kuinka hoitoa tulisi muuttaa, jos arvot eivät ole tavoitealueella, Koistinen lisää.

Insuliininpuutosdiabetesta sairastavalle hyvä HbA1c-arvo on noin 53 mmol/mol (7 prosenttia). Siihen voi kuitenkin päästä kovin erilaisilla päivittäisillä verensokeriarvoilla.

– Lukema voi olla 53 mmol/mol diabeetikolla, jonka verensokeriarvot vaihtelevat vain vähän. Mutta se voi olla sama myös ihmisellä, jonka verensokeriarvot vaihtelevat vuoristoratamaisesti hypoglykemiasta hyperglykemiaan, Koistinen huomauttaa.

70 prosenttia ajasta glukoositavoitteessa

TIR on lyhennys englanninkielisestä termistä ”time in range”. Suomen kielellä se tarkoittaa aikaa glukoositavoitteessa.

TIR siis osoittaa sen ajanjakson keston, jolloin verensokeri pysyy tavoitealueella. Tyypin 1 diabeetikoilla tavoitealueen alaraja on 3,9 mmol/l ja yläraja 10,0 mmol/l.

– Luotettavin tapa mitata TIR on glukoosisensorointi. Sensoroinnin täytyy tällöin kestää vähintään 14 peräkkäistä vuorokautta, Koistinen kertoo.

Kun verensokeri on vähintään 70 prosenttia ajasta tavoitearvojen sisällä, myös veren keskimääräistä glukoosipitoisuutta heijastava HbA1c-lukema on hyvä.

– Mutta TIR on paljon havainnollisempi kuin HbA1c. Se tarjoaa paremmat edellytykset tehdä muutoksia insuliinihoitoon, kun tavoitteena on nimenomaan verensokerin vaihtelujen tasaaminen, Koistinen tähdentää.

Motivaation pitäisi oikeuttaa sensorointiin

Heikki Koistinen harmittelee sitä, miten epätasa-arvoisessa asemassa diabeetikot ovat Suomessa. Kaikilla tyypin 1 diabeetikoilla pitäisi hänen mielestään olla mahdollisuus jatkuvaan ajantasaiseen tai jaksottaiseen flash-glukoosisensorointiin. 

Sensorointijakso esimerkiksi vain kerran vuodessa ei Koistisen mielestä riitä.

– Jos diabeetikko on itse motivoitunut hyödyntämään glukoosisensoria, sen epääminen on äärimmäisen lyhytnäköistä. Kun ennaltaehkäisevän hoidon kuluja leikataan, se ei tuo säästöjä. Sensoroinnilla voidaan nimenomaan vähentää mahdollisten lisäsairauksien aiheuttamia kustannuksia.

– Lisäksi sensorointi parantaa diabetesta sairastavien elämänlaatua, Koistinen korostaa.

TIR kirjataan diabetespoliklinikoilla sairauskertomuksiin. Koistisen mielestä se tulisi sisällyttää myös rekistereihin, joita ollaan pystyttämässä diabeteksen hoidon laadun seurantaa varten. 

– Nykyistä systemaattisempi kirjaaminen olisi tärkeää. Meidän diabeetikoita hoitavien lääkärien ja hoitajien on lisäksi selvitettävä potilaillemme TIR:n merkitys ja kerrottava, että insuliinihoitoon sen pohjalta tehtävät muutokset tähtäävät mahdollisten liian matalien ja liian korkeiden verensokerien vähentämiseen.

Jos diabeetikolla on paljon liian matalia verensokereita, hoidon tavoitteena voi olla, että verensokerin tavoitealueella pysymisen aika kasvaa, vaikka HbA1c sen myötä hitusen nousisi.

Tasapaino ennustaa lisäsairauksien kehittymistä

Heikki Koistinen arvioi, että HbA1c:n mittaamisesta ei ainakaan lähitulevaisuudessa luovuta, vaikka sensorointi ja TIR:n seuranta yleistyvät. 

– HbA1c kannattaa säilyttää hoidon seurannassa, sillä se kertoo pitkäaikaisesta kontrollista. 

– Lisäksi on hyvä pitää mielessä, että molemmissa mittaustavoissa on omat virhelähteensä. Käyttöaikansa lopulla oleva sensori ei esimerkiksi välttämättä näytä glukoosipitoisuutta luotettavasti. Niinpä myös verensokerin mittaaminen sormenpäästä on sensoriaikanakin yhä tarpeen, Koistinen toteaa.  

Sekä HbA1c että TIR kertovat diabetesta sairastavan hoitotasapainosta, joka puolestaan ennustaa diabeetikon alttiutta saada diabeteksen lisäsairauksia. 

– Mitä korkeampi HbA1c on ja mitä pidempään se pysyy korkeana, sitä todennäköisempää on lisäsairauksien ilmaantuminen.

On myös olemassa alustavaa tutkimusnäyttöä siitä, että yksi lisäsairauksille altistava tekijä on verensokerin suuri vaihtelu. 

– Mahdollisimman pitkä aika glukoositavoitteessa hidastaa tutkitusti diabeettisen retinopatian etenemistä, Koistinen lisää.

Erityisen tärkeä mittari TIR on raskaana oleville tyypin 1 diabeetikoille. On osoitettu, että odottavilla äideillä verensokeriarvojen lisääntynyt aika glukoositavoitteessa on yhteydessä vastasyntyneiden komplikaatioiden vähentymiseen.