Melkein 30 vuotta maailman parhaassa työssä

1147
Seitsemänkymppinen, lyhyttukkainen nainen seisoo mappihyllyn vieressä.
Vuoden sijaisuudesta Botnia-projektin tutkimushoitajana tuli Leena Sarelinille elämäntyö, jota hän jatkaa vielä 70-vuotiaanakin. Kuvat: Jan Sandvik

Teksti: Pirita Salomaa

Tutkimushoitaja Leena Sarelin kapuaa ketterästi työpöydälleen ja nappaa käteensä yhden kymmenistä mapeistaan. Niihin hän on koonnut tutkijoille kullanarvoisen palan pohjanmaalaisten sukujen diabeteshistoriaa. 

Vuonna 1970 – viisikymmentä vuotta sitten – laboratoriohoitajaksi valmistunut Leena Sarelin saavuttaa tänä vuonna toisenkin merkkipaalun: hän täyttää syksyllä 70 vuotta. Valtaosa saman ikäisistä nauttii jo eläkepäivistä, mutta Botnia-projektin tutkimushoitaja aikoo jatkaa pestissään vielä ensi vuodenkin.

– Vuonna 1992 alkaneen sijaisuuteni piti kestää vain vuosi, mutta tulinkin jäädäkseni. Työni on kaikki nämä vuodet ollut hyvin antoisaa. Sekä tutkimuspotilaat että koko tutkimusryhmä ovat olleet niin ihania, että en millään ole malttanut jäädä pois, Sarelin perustelee pitkää työuraansa.

Professori Leif Groopin käynnistämässä Botnia-projektissa tutkitaan ihmisten diabetesalttiutta. Sarelinin mielestä tutkimusryhmä oli alkuun kuin perhe. Se teki yhdessä retkiäkin kokoustamaan Pohjanlahden majakoille. Vuosien myötä tutkimus on laajentunut ja tutkijoiden joukko kasvanut.

– Ryhmän hyvä ja kaikkia kannustava ilmapiiri on silti säilynyt. Yksi syy siihen, miksi olen jaksanut ja halunnut jatkaa työelämässä näinkin pitkään, on varmasti se, että saan paljon mukavaa palautetta, Sarelin pohtii.

Pitkä työura ei ole hänelle itsestäänselvyys. Perinnöllinen lonkkavika pakotti hänet muutamaksi vuodeksi työkyvyttömyyseläkkeelle 1980-luvun lopulla. 

– Onnekseni tekonivel palautti sekä työ- että toimintakykyni, liikunnallinen Sarelin tuumii.

Tutkittavia miltei vauvasta vaariin

Leena Sarelin kohtaa tutkimushoitajan työssään Pietarsaareen seudulla asuvia: etupäässä diabetesta sairastavia ja heidän sukulaisiaan. Hänen kirjoissaan on jo noin 250 diabetessukua ja 4 000 niiden jäsentä. Osa heistä matkustaa omasta halustaan tutkittaviksi Pietarsaareen muualtakin Suomesta.

– Joistakin perheistä mukana on jo neljäs sukupolvi, ja vanhimmat tutkimukseen edelleen osallistuvat ovat nyt reilusti yli 90-vuotiaita, Sarelin kertoo.

Vaikka tutkimuspotilaiden saaminen mukaan Botnia-tutkimukseen ja myöhemmin alkaneeseen PPP-Botnia-tutkimukseen on ollut helppoa, on asialleen omistautunut tutkimushoitaja ollut halukas venymään: jakamaan tutkimuskutsuja postilaatikoihin ja keräämään näytteitä myös kodeissa ja hoitolaitoksissa.

– Mieleeni on jäänyt esimerkiksi yksi tammikuinen matkani 120 kilometrin päähän Lestijärvelle. Lähdin ajamaan pilkkopimeässä aamulla puoli viideltä, jotta ehdin ottamaan näytteitä ennen aamuseitsemää, jolloin tutkittava pisti insuliinin. Samalla reissulla sainkin sitten näytteet koko perheeltä.

Diabeteksen jäljillä

Perheet ja suvut ovat Botnia-tutkimuksen ja Leena Sarelinin työn lähtökohta. Tutkijat selvittävät elämäntapojen ja perintötekijöiden vaikutusta diabeteksen kehittymiseen. 

Vaikka tutkimuksessa keskitytään pääasiassa tyypin 2 diabetekseen, se on auttanut tunnistamaan muitakin diabetesmuotoja. Yksi tutkimuksen painopisteistä on geenivirheestä johtuva MODY-diabetes.

– Sen jäljille pääsimme, kun eräs nuori äiti soitti Perhosta vuonna 1995 ja kertoi, että hänellä on oudosti käyttäytyvä diabetes. 

Yksi Sarelinin tehtävistä on – sokerirasitusten teon ja näytteiden ottamisen ohella – diabeteksen jäljittäminen eli sen selvittäminen, kuinka diabetesta ilmenee tutkimuspotilaiden suvussa. Jäljittäminen tapahtuu yksinkertaisesti kysymällä.

– Haastattelen tutkittavat joka käynnillä ja kysyn onko lähisuvussa ilmennyt diabetesta ja mitä tyyppiä. Talletan tiedot sukupuihin, jotka piirrän tutkittavista. Sukupuita yhdistelemällä näen, miten diabetes kulkee suvuissa. Se on tietoa, joka auttaa tutkijoita eteenpäin.

Sukupuut ovat Sarelinin tarkasti varjeltu, lukkojen takana säilytettävä salaisuus. Tutkimuspotilaat eivät niitä itse näe, eivätkä välttämättä tiedä, käykö tutkimuksissa heidän sukulaisiaan. Tutkimusjulkaisutkin laaditaan siten, että yksittäisiä perheitä tai sukuja ei voida tunnistaa.

– Sukupuiden laatiminen on minulle vähän kuin harrastus. Olen saanut sukeltaa 1600-luvulle asti ja oppinut lukemaan kirkonkirjoja, vapaa-ajallaan elämäkertoja ja monipuolista kirjallisuutta lukeva Sarelin kertoo.

Lähikuva seitsemänkymppisestä, lyhtytukkaisesta naisesta.
Minulla on maailman paras työ, sanoo pian 70-vuotias tutkimushoitaja Leena Sarelin.

Mäntykankaalta toiselle

Leena Sarelinin pitkän työuran alkua ja loppua yhdistää jo lähes voitettu sairaus, tuberkuloosi. Rakkaus vei Turussa valmistuneen nuoren laboratoriohoitajan Mikkelin kautta töihin Karjaalle tuberkuloosiparantolaksi rakennettuun Meltolan sairaalaan. Myös hänen tämän hetken työhuoneensa Pietarsaaressa on entisessä keuhkotautiparantolassa: Folkhälsanin omistuksessa olevassa Östanlidissa kauniilla mäntykankaalla. 

– Olen kotoisin Kiskosta Turun kupeesta ja minulla oli sieltä kova kiire maailmalle. Ennen Pietarsaareen asettumista ehdin asua ja tehdä töitä myös muualla Suomessa, mutta lapset halusimme ruotsia äidinkielenään puhuvan mieheni kanssa kasvattaa kaksikielisiksi täällä.

Nykyisin Sarelinin perhe on oikeastaan kolmikielinen.

– Tyttäremme asuu perheineen Tanskassa. Hänellä on 4-vuotias Eskil-poika, jolle minä opetan tavatessamme ja Skypen välityksellä suomea. 

Koska Sarelin tekee lyhennettyä työviikkoa, ja hänen 72-vuotias puolisonsakin on enää vain osittain työelämässä, ehtivät isovanhemmat käydä Tanskassa usein. Matkakohteena on taajaan myös Parainen, jossa Sarelineja odottaa vierailulle 12-vuotias pojantytär Klara.

Japaniin pitää päästä

Matkustaminen on Sarelineille rakas harrastus muutoinkin kuin jälkikasvun tapaamisen merkeissä. Pariskunta on nähnyt paljon maailmaa ja molempien suosikkimaa on Japani.

– Siellä on valtavan kaunista, ihmiset ovat ihania ja kaikki ruoka on hyvää.

Mieluiten Sarelinit liikkuvat reissussa ollessaan junalla tai vuokraamillaan polkupyörillä. Kun he aikanaan lomailivat lastensa kanssa, pääsi koko perhe konkreettisesti kokemaan, miten muualla asutaan ja eletään.

– Meillä oli tapana lomailla vaihtamalla koteja muissa Euroopan maissa asuvien perheiden kanssa. Kodinvaihto vei meidät esimerkiksi Pohjois-Norjaan Lofooteille kalastamaan.

Maailmanmatkaajista mökki-ihmisiksi

Viime vuodet ovat tarjonneet pariskunnalle odottamattoman yllätyksen. Heistä on tullut vannoutuneita mökki-ihmisiä.

– Me, jotka luulimme, että emme ole sellaisia laisinkaan, vietämme nyt ympäri vuoden kaiken vapaa-aikamme kesäasunnollamme Öjassa Pietarsaaren pohjoispuolella.

Mökillä on Sarelinien mielestä ihaninta luonto: meri, metsä, eläimet ja linnut. Jopa merikotkat vierailevat. Mökkielämä tarjoaa mahdollisuuden marjastus- ja sienestysharrastukseen, mutta myös muuta liikuntaa.

– Teemme käsivoimin lumityöt liki 500 metrin pituisella mökkitiellämme, kävelemme parin tunnin lenkkejä, pilkomme puita, pyöräilemme ja hiihdämme. Mutta vaikka tohtoriksi alun perin väitellyt poikamme on nykyisin kalastusopasyrittäjä, emme me vanhemmat kalasta juuri lainkaan.

Kalaa Sarelinit kyllä syövät, ja sen ohella runsaasti vihanneksia ja juureksia.

– Meistä on mökillä tullut puutarhureita, kasvatamme itse ison osan siitä, mitä syömme ja suosimme luomua. Olemme sekasyöjiä, mutta käytännössä emme syö enää lainkaan lihaa. 

Eläinrakkaus saattaa olla yksi syy siihen, miksi liha ei jo opiskeluaikana rottia lemmikkeinään pitäneille Sarelineille maistu. Enää perheellä ei ole eläimiä, mutta kaksi mäyräkoiraa eli heidän kanssaan hyvän, pitkän elämän.

– Jälkimmäinen koiristamme, Otto, oli jo 16-vuotias, kun muutimme omakotitalosta kerrostaloon. Sitä piti käyttää ulkona myös öisin, mikä ei kuudennessa kerroksessa asuttaessa ole ihan helppoa. Oma ikääntymisemmekin vaikutti siihen, että Otto jäi viimeiseksi koiraksemme.