Yksinäisyys sairastuttaa

1282
Koirilta saan läheisyyttä ja hellyyttä, ja ahdistus lievittyy, Sanna Muttonen sanoo. Kuvat: Mikko Nikkinen

Teksti: Tiina Suomalainen

Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä ympärilleen. Vastentahtoinen yksinäisyys on uhka terveydelle – se nostaa sydän- ja vesisuonisairauksien ja jopa kuolemanriskiä. Yksinäisyyden voi kuitenkin voittaa, pienin askelin.

Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Yksinäisyys koettelee psyykeä, mutta tutkimusten mukaan vastentahtoinen yksinäisyys on raskas taakka myös keholle – jopa niin, että se lisää kuolemanriskiä. 

Tämä johtuu siitä, että yksin jääminen laukaisee ihmisen sisäisen varoitusjärjestelmän: stressihormonit lisääntyvät ja verisuonet supistuvat. 

– Pitkään jatkuessaan tällainen tila nostaa aivohalvauksen ja sydäninfarktin riskiä. Tutkimusten mukaan yksinäisyys merkitsee elimistölle samaa kuin polttaisi 15 savuketta päivässä, ylilääkäri ja professori Peter Strang vertaa.

Yksinäisyys saa aikaan myös sen, että ihminen tuntee kivun kovemmin. Tämä on todistettu tutkimuksissa, joissa on seurattu aivojen kipukeskuksen toimintaa magneettikuvauksella.

Diabeetikolle yksinäisyys on sitäkin suurempi riski, sillä diabetes jo sinänsä on sydän- ja verisuonitautien riskitekijä. Lisäksi stressihormonien vapautuessa verensokeriarvot voivat nousta. 

Yhteisöllisyys hyvä, yksinäisyys paha

Yhteisöllisyys ja muiden ihmisten seura sen sijaan tukevat terveyttämme monin tavoin. Ihmisillä, joilla on suhteita ja yhteyksiä muihin ihmisiin, on merkittävästi pienempi riski sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin ja kuolla ennenaikaisesti. 

– Elimistömme palkitsee meitä, kun olemme yhteydessä muihin. Ihminen suorastaan kylpee hyvissä hormoneissa, kuten oksitosiinissa, dopamiinissa ja endorfiinissa. Nämä hormonit saavat meidät tuntemaan olomme rentoutuneiksi ja onnellisiksi, Strang kuvailee.

Yhteisöllisyyden hyötyjen ja yksinäisyyden haittojen perusta on hänen mukaansa kehitysbiologiassa. Esi-isillemme kylät ja kyläyhteisöt olivat turva villieläimiä ja vihollisia vastaan. Kun ihminen lähti liian kauas laumastaan, hän jäi yksin kohtaamaan uhat. 

– Hänen henkensä joutui vaaraan ja hänen elimistönsä reagoi aktivoimalla stressijärjestelmän. Näin tapahtuu meille edelleenkin. Vaikka aika on uusi, geenimme ovat samat kuin ennen. Kun jäämme yksin, aivomme luulevat, että olemme fyysisessä vaarassa.

Yksin jäämisen riskit näkyvät konkreettisesti muun muassa pitkissä parisuhteissa, kun pariskunnan toinen osapuoli kuolee. Usein toinenkin menehtyy pian kumppaninsa kuoleman jälkeen. 

Ohimenevää, tai pysyvää

Yksinäisyydestä ja sen riskeistä puhutaan nykyään enemmän kuin aiemmin. Tiedetään, että erityisesti nuoret, vanhukset ja työikäiset miehet kärsivät yksinäisyydestä. Mutta onko yksinäisyys lisääntynyt?

– Vaikea sanoa. Ainakin ajassamme on tekijöitä, jotka voivat lisätä yksinäisyyden kokemuksia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on lisääntynyt, länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri korostunut entisestään ja sosiaalinen media luonut näennäistä yhteisöllisyyttä, joka ei kuitenkaan tarjoa aitoja kohtaamisia, projektikoordinaattori Jenny Julkunen Helsinki Missiosta listaa.

Julkunen tapaa työssään kaikenlaisia yksinäisiä iästä, sukupuolesta ja koulutustaustasta riippumatta. Moni havahtuu siihen, että elämä on mennyt opiskellessa ja uraa rakentaessa, ja ihmissuhteiden luominen on kaiken suorittamisen keskellä jäänyt.

– Joillakin yksinäisyys liittyy johonkin elämänvaiheeseen ja on ohimenevää. Toisilla taas yksinäisyys on jatkunut läpi elämän ja muuttunut pysyväksi olotilaksi. Yksinäisyys voi olla myös emotionaalista eli ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi vaikka hänellä on ihmisiä ympärillä. Esimerkiksi huonossa parisuhteessa voi tuntea suurta yksinäisyyttä. 

Ajatuksia ja tekoja

Yksinäisyyden voi voittaa, Peter Strang ja Jenny Julkunen korostavat. Strang viittaa neurotieteilijä ja yksinäisyystutkija John Cacioppon lanseeraamaan neljään askeleeseen nimeltä EASE. Kirjaimet tulevat englanninkielisistä sanoista extend yourself, action plan, selection ja expect the best.

Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että ensin on otettava ensimmäinen askel. Sitten voi tehdä suunnitelman eli miettiä, mistä on kiinnostunut. Kolmanneksi valitaan, mihin haluaa panostaa. Voi vaikka lähteä mukaan kuoroon tai vapaaehtoistoimintaan. 

Ja lopuksi odotetaan parasta. 

– Esimerkiksi jos joku kutsuu sinut juhliin, oleta, että hän tosiaan tahtoo sinun tulevan, Julkunen havainnollistaa.

Hän huomauttaa, että on helppo sanoa yksinäiselle, että sinun pitää hakeutua muiden ihmisten seuraan. Yksinäisyys saa ihmisen kuitenkin välttelemään – jopa torjumaan – muita.

– Siksi voikin olla paikallaan ensin pohtia omia käsityksiään ja ajatuksiaan itsestä ja muista. Kun oppii ymmärtämään paremmin omaa yksinäisyyden tunnettaan ja siihen liittyviä ajatuksia ja toimintatapoja, löytää myös keinoja muuttaa käyttäytymistään ja elämäänsä toivomaansa suuntaan.

Helsinki Missiossa kehitetty Näkemys-ohjelma pyrkii auttamaan yksinäisyydestä kärsiviä juuri näillä periaatteilla.

– Oma ajattelu voi olla esimerkiksi kapeutunut niin, että ajattelee olevansa sosiaalisesti kömpelö tai tylsä. Kun näitä ajatusmalleja saa muutettua, osallistuminen ja yhteyden hakeminen muihin helpottuu. Tällä tavoin yksinäisyyden voi jättää taakseen pienin askelin.

Jos tunnet itsesi yksinäiseksi, tästä kirjasta voi olla apua:
– Jenny Julkunen, Ari Marjovuo, Maria Rakkolainen:
Yksinäisyys – tehtäväkirja avuksesi. Tuuma-Kustannus 2019


”Oman kuplan rikkominen pelottaa”

Kelpaanko, tuotanko pettymyksen, sanonko jotain hölmöä? Tällaisia asioita pohtii yksinäisyydestä kärsivä lappeenrantalainen Sanna Muttonen, 55. 

Sanna Muttonen tuntee itsensä ajoittain yksinäiseksi, vaikka hänellä on perhe: hän kaipaa naisystäviä.

”Olen kärsinyt yksinäisyydestä niin kauan kuin muistan. Jo lapsuudessa kaipasin tyttökavereita, joiden kanssa jakaa asioita – ja sama nyt aikuisena. Mutta kukaan ei soita ja sano, että haluaisi tavata. 

Kolme vuotta sitten jäin työkyvyttömyyseläkkeelle lähihoitajan työstäni. Työelämässäkään en saanut luotua ystävyyssuhteita.

En ole yksin, minulla on aviomies, neljä lasta ja yksi lapsenlapsi. Mutta naisystävät puuttuvat. Olen miettinyt paljon sitä, mistä yksinäisyyteni johtuu. Lapsuudenkodissani oli alkoholin väärinkäyttöä ja totuin olemaan näkymätön, jotta en vain ärsyttäisi ketään. Ehkä sieltä juontaa se, että minun on vaikea lähestyä ihmisiä. Mietin sitä, kelpaanko, tuotanko pettymyksen, osaanko käyttäytyä, sanonko jotain hölmöä?

Usein onkin helpompaa jäädä kotiin, omaan turvalliseen kuplaan.

Olen tottunut yksinoloon, ja minä myös viihdyn yksin, mutta rajansa kaikella. Onneksi on metsä ja eläimet – niistä saan voimaa.

Kolmisen vuotta sitten liityin Facebookissa Etelä-Karjalan yksinäisten vertaistukiryhmän. Ryhmässä tapaamme myös kasvokkain erilaisten tapahtumien ja puuhien merkeissä. Olen tutustunut kahteen naiseen, joiden kanssa olen käynyt geokätköilemässä ja teatterissa. Kun vain uskallan lähteä mukaan, jää tapaamisista aina hyvä mieli.  

Olen löytänyt Facebookista myös ykköstyypin diabetesta sairastavien aikuisten ryhmät. Ne ovat olleet käänteentekeviä. Olin aina ajatellut, että olen ainut ylipainoinen ykköstyyppi. Mutta onhan meitä muitakin! Vaikka keskustelut tapahtuvat verkossa, tuovat ne silti yhteisöllisyyttä elämääni.

Yksinäisyys vaikuttaa myös diabetekseeni. Kun ahdistaa ja masentaa, stressitaso nousee – ja sitten nousevat sokeritkin. 

Onneksi minulla on diabeteskoirani Pirre sekä toinen koira Pentti. Koirien kanssa on pakko lähteä ulos lenkille kaksi kertaa päivässä. Koirilta saan läheisyyttä ja hellyyttä, ja ahdistus lievittyy.”