Umpirakastuneet Arja ja Aimo tukevat toisiaan

1176
- En voi muuta kuin kehua miestäni hänen kärsivällisyydestään, Arja sanoo. Kuva: Petri Paronen

Haminalaiset Arja, 63, ja Aimo, 68, Makkonen ovat seilanneet maailman meriä, kasvattaneet kaksi lasta ja liudan koiria, hyväksyneet diabeteksen ja selättäneet syövän – toinen toistaan vuorollaan tukien.

– Meillä on kaikki hyvin, kun on tähän ikään asti yhdessä päästy. Maailmassa on paljon pahoja asioita, ei meidän murheemme mitään niiden rinnalla ole, Arja tiivistää yhteiselon.

Makkoset ovat pitäneet huolta siitä, että pientä puhuria on aina riittänyt. Arja kertoo, että ennen lasten syntymää he viettivät hurjan nuoruuden merillä.  He tapasivat, kun lensivät Singaporeen, missä tankkilaiva odotti vaihtomiehistöä.

– Kato, kun on leuhkan näköinen jätkä, ei olla tuntevinaan, sanoin likkakaverille, Arja muistelee. 

Hän väittää, että Aimo katseli vain Singaporen tyttöjä, ei häntä. Mies pyysi kuitenkin hänet kaljalle ja osti limsaa, kun hän ei juonut olutta. Siitä se lähti.

– Seilattiin tankki- ja kuivarahtilaivoissa, ja ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen jäätiin maihin töihin.

Nyt Makkoset ovat olleet naimisissa 42 vuotta. He asuvat Hillon kylällä, Arjan kotitalossa, jonka he peruskorjasivat oman talon myynnin jälkeen. Esikoinen, 34-vuotias tytär, asuu lähellä perheineen, kolmekymppinen poika asuu pääkaupunkiseudulla vaimonsa kanssa. Tyttärellä on kolme lasta. Vipinää riittää, kun lapsenlapset tulevat touhuamaan kahden labradorinnoutajan kanssa, joista toista Makkoset kouluttavat hypo-koiraksi.

Yhteinen juttu

Arjalla todettiin kakkostyypin diabetes 44-vuotiaana työterveystarkastuksessa. Hän oli juuri päässyt töihin merenkulkulaitokselle. Ensin oli kauhea hätä: Arja mietti, pystyykö hän tekemään yövuoroja. Kehtaako hän edes ilmoittaa töissä, että sairastaa diabetesta? Kavereillekin piti kertoa, että tällainen on tullut…

Tuli myös hätä omasta terveydestä: miten verensokerin saa pysymään kurissa. Aimoakin mietitytti, miten tästä selvitään.

– Helpotti paljon, kun sain lisää tietoa ja ymmärsin, ettei diabetes mikään heti tappava tauti ole, mies sanoo.

Aimo oli Arjan tukena niin sanoin kuin teoin. Mies kyseli, mitä nyt kaupasta ostetaan. Karavaanarireissuilla hän aina välillä kysyi, pitääkö pysähtyä, tarvitseeko vaimo syötävää.

– Se oli sellaista hiljaista huolenpitoa. Se tuntui hyvältä, Arja sanoo.

– Tämä on yhteinen juttu, Aimo toteaa siihen.

Hän lähti vaimon mukaan myös Diabetesliiton kursseille. Niillä pariskunta sai tietoa ja tutustui toisiin samassa tilanteessa oleviin pariskuntiin.

Kommelluksia

Arjalla on jo pitkään ollut insuliinihoitoinen diabetes, ja hypoglykemioitakin tulee silloin tällöin. Kerran hän putosi vessan oven eteen, kun verensokeri laski yllättäen. Aimo tuli auttamaan ja antoi appelsiinijaffaa.

– Mie olin kuulemma ollut kamalan vihainen, Arja nauraa.

Hän sanoo, että Aimon hermoja on kyllä koeteltu, mutta mies suhtautuu vaimonsa verensokerin laskuun rauhallisesti.

– Kun tietää, mikä siinä on takana, ymmärtää että toinen ei käyttäydy normaalisti, ei ole oma itsensä.

Huolestuttavampi tilanne oli, kun Arja laittoi vahingossa pikainsuliinia pitkän insuliinin annoksen, eli 35 yksikköä.

– Aimo syötti minulle vihreitä kuulia ja otimme niitä evääksi, kun ajoimme terveyskeskukseen. Yök, en syö niitä enää ikinä. Se yö meni tiputuksessa, Arja kertaa tapahtumia.

Lisää vastoinkäymisiä

Raskaamman iskun aviopari koki vuonna 2010, kun Aimolla todettiin eturauhasyöpä. Nyt oli Arjan vuoro tukea.  

– Istuttiin saunassa, itkettiin ja juteltiin, Arja muistelee.

Jo sana syöpä oli kamala. Kaikki mahdolliset ajatukset kävivät avioparin mielessä, myös kuolema. Lapsille he kuitenkin kertoivat, että kyllä me tästä selvitään.

– Myös tämä oli sellainen kahden kimppa, he toteavat.

Arja kirjoitti jutunkin omasta kokemuksestaan puolisona Syöpä -lehteen.

Viisi vuotta sitten Arjalta murtuivat jalkaterät, kun hän putosi uima-altaan tikkailta. Molemmat jalat olivat kipsissä kahdeksan viikkoa. Nyt hänellä on jalkojen tukena ortopediset tuet, joita hän pitää sisälläkin. Pyörätuoli on jo jäänyt, ja Arja kävelee koiralenkit kävelysauvojen kanssa. Lyhyehköt matkat hän pärjää ilman sauvoja. Lisäksi hän harrastaa vesijuoksua, uimista ja pyöräilyä kolmipyöräisellä pyörällä.

– Sillä on kiva ajaa, pysyy pystyssä. Ja kun jää juttelemaan jonkun kanssa, sen päällä voi istuskella, hän kuvailee menopeliään.  

Hypokoiran kasvatus toi uusia ystäviä

Nyt Arja kouluttaa itselleen hypokoiraa Hypokoira ry:n kurssilla. Liikkuminen koiran kanssa on hänelle joskus hankalaa. Aimo on Arjan kanssa kurssin lähipäiväjaksoilla, ja mies on korvaamaton apu esimerkiksi koiran ulkoiluttamisessa.

– Hypokoiraprojekti on meidän yhteinen juttu, ja olemme sitä kautta saaneet uusia ystäviä. Koskaan ei tekeminen lopu kesken.

Sellaista on eläkeläisen elämä, voi istua sohvan nurkkaan katselemaan elokuvia, vasta sitten kun toinen potkii, lähdetään lenkille. Mutta toisaalta: aina on mukavan kiire.


Hynttyyt yhteen – ja kohti arjen seikkailuja

Mitä tapahtuu, kun parisuhteen pakettiin kuuluu rakkauden lisäksi kovaa treeniä, ykköstyypin diabetes ja syömishäiriö? Mikko, 32, ja Mette, 26, ovat löytäneet paitsi toisensa myös rennomman suhteen ruokaan. Yhdessä on hyvä olla: ei tarvitse olla yksin omien ajatusten kanssa, nuoripari toteaa.

Vappuaattona Mikko ja Mette heräävät päiväunilta kuudelta Oulun Pateniemessä Mikon vanhempien luona. Aikaisemmin on tehty yhdessä munkkeja ja syöty niitä ilman suuria paineita hiilareista tai rasvasta. Tähän kiteytyy nuoren avioparin yhteinen kasvu rennompaan suhtautumiseen ruokaan ja molempien taustoihin. Mikolla on ykköstyypin diabetes ja Mette on käynyt läpi syömishäiriön.

Mikko ja Mette tapasivat toisensa viisi ja puoli vuotta sitten oululaisten nuorten suosimassa ravintolassa. Molemmat olivat kasvaneet samalla esikaupunkialueella Pateniemessä, mutta kuuden vuoden ikäeron takia he eivät olleet tutustuneet aikaisemmin. Mikko työskentelee projektipäällikkönä kemianalalla ja Mette työskentelee alusvaateverkkokaupassa, mutta etsii oman alansa töitä. Molemmat ovat valmistuneet Oulun yliopistosta: Mikko on kemisti ja Mette kasvatuspsykologi, joka on erikoistunut syömishäiriöihin. Naimisiin he menivät vuosi sitten.

– Kunhan nyt edes hengissä olisi, Mikko naurahtaa, kun kysyn tulevaisuuden toiveista.

Kokemukset ovat osoittaneet, että elämässä voi tapahtua mitä vain. Mikko toteaa tulevaisuuden olevan pelkkää spekulaatiota, mutta eivät hänen kokemuksensa elämän yllätyksellisyydestä kuitenkaan ole vain kielteisiä.

– Ennen kuin tapasin Meten, en olisi osannut odottaa, että löytäisin ketään, jonka kanssa avioituisin. Tai yleensä ketään, jonka kanssa olisi näin hyvä olla.

Elämän tuomia kielteisiä yllätyksiä ovat olleet sairaudet. Mikolla todettiin diabetes 23-vuotiaana – hänen syntymäpäivänään. Meni muutamia vuosia, ettei hän juhlinut syntymäpäiviä.

– Nyt niitä jälleen juhlitaan, Mette kertoo.

Hän arvelee, että lapset – tai pikemminkin yksi lapsi – voisi 20 vuoden kuluttua olla aikuistumassa. Väliin mahtuisi vielä matkustelua ja uran luomista.

Myös Mikko haluaisi lapsia, mutta häntä hieman huolettaa mahdollinen perimä. Mikon siskontytöllä todettiin 2-vuotiaana diabetes, eikä hän toivoisi omalle lapselleen samaa. Mette toteaa olleensa aikaisemmin enemmän huolissaan. Nyt hänestä tuntuu siltä, ettei ainakaan syyttäisi itseään tai Mikkoa mistään perimästä. Niin monenlaisia sairauksia me kaikki kannamme geeneissämme.

Kontrollista kepeyteen 

Suhteen alkuvaiheessa Mette kertoi ensin omasta syömishäiriöstään. Hän kertoi, kuinka sen takia hänen syömistään tai vartaloaan ei saa kommentoida. Meni jonkin aikaa, ennen kuin Mikko kertoi, että hänelläkin on ”yksi juttu”. Aloitus kuulosti niin dramaattiselta, että Mette ehti pelästyä – eihän Mikolla vain ole syöpä?

– Mette piti diabetesta niin normaalina asiana, että siitä oli helppo jatkaa, Mikko muistaa oman helpotuksensa.

Mette ei tuolloin vielä ymmärtänyt sairauden pieniä yksityiskohtia. Esimerkiksi sitä, että aina ei voi lähteä moottoripyöräajelulle tai kuntosalille heti, kun mieli tekisi.

Mikko ja Mette treenaavat molemmat säännöllisesti ja kovaa. Yhteiset lajit ovat bodypump ja kuntosali. Mikko harrastaa myös motocrossia, satunnaisesti kilpaillen. Kova treeni yhdistettynä diabetekseen tuo omat haasteensa.

Mikon diabeteksen erityispiirre on se, että ruoka imeytyy hitaasti, ja ennen kovaa fyysistä harjoitusta on odoteltava tunti tai puolitoista. Hänellä on silloin tällöin hypoja tai verensokeri jää korkealle, jos ei ole tarkkana.

Ennakointi, joka Mikolle on välttämätöntä, oli Metelle hänen taustastaan johtuen vaikeaa. Mette ei voi syödä tiukasti. Ruuan kontrollointi on hänellä yhteydessä huonoon psyykkiseen vointiin. Hän kertoo, että suhteen alkuvaiheessa Mikko näki joka puolella hiilareita: niin omalla kuin Metenkin lautasella.

– Tutustuttuamme Mikko sanoi, että hän ei voi lainkaan syödä pastaruokia, kun niiden hiilareita on vaikea arvioida. Ja minä rakastan pastaa!

Nyt Mikko ja Mette ovat saaneet etäisyyttä entiseen ja toteavat, että yhtälö oli vähintäänkin mielenkiintoinen: molemmilla ongelmia syömisen kanssa. Mette ei oikeastaan olisi aikaisemmin lainkaan halunnut ajatella omaa suhdettaan ruokaan. Hän olisi halunnut vain työntää ajatukset pois. Mikon kanssa hänen oli kuitenkin käsiteltävä ongelmaansa.

– Ehkä siksi olenkin toipunut paremmin ja syvemmin.

Parisuhdekurssi toi helpotuksen

Mette kehottaa puhumaan mahdollisimman paljon kumppanille diabeteksesta ja siitä, miten keho toimii: silloin puolison on helpompi ymmärtää ja tukea. Mikon matalat verensokerit ovat välillä pelottaneet häntä. Mikko saattaa herätä yöllä hypoon, ja sen jälkeen Mette ei aina onnistu nukahtamaan uudelleen.

Diabetesliiton parisuhdekurssi loppukesällä 2018 toi kuitenkin helpotuksen. Nyt Mette tietää, että elimistön omat sokerit lähtevät liikkeelle hypossa, eikä rakas kuole. Jääkaapissa on kuitenkin glukagonia.

– Onneksi sitä ei ole tarvittu: minä inhoan pistämistä ja piikkejä, Mette toteaa.

Hänestä parisuhdekurssilta saatu tuhti tietopaketti diabeteksen hoidosta ja lääkkeistä oli erinomainen. Mikolle tärkeää oli vertaistuki.

Puolisolta molemmat toivovat ymmärrystä, huomioon ottamista ja sitä, ettei toinen olisi liian ehdoton.

– Kannattaa puhua vaikka väkisin. Kyllä se sitten helpottaa ja vaikkei helpottaisikaan, niin ei se ainakaan tee oloa huonommaksi, toteaa Mikko, joka luonnehtii itseään tuppisuuksi.

Hän kertoo Meten tuovan myös turvallisuutta arkeen.

– Vaikka en ole koskaan pelännyt oman terveyteni takia asua yksin, niin kyllä parisuhde tuo henkisesti turvaa.