Aku on 40 mittauksen ja yhden yksikön judoka

52
Kuvat: Elina Viitanen

Teksti: Elina Viitanen

Judokisapäivänä Aku Laakkonen, 21, mittaa verensokeriaan jopa 40 kertaa ja pistää insuliinia yksikkö kerrallaan. Tiuhat pistokset eivät haittaa häntä: hän tietää, että vain tarkalla hoitamisella voi voittaa niin diabeteksen kuin pahimmankin tatamikuninkaan.

Tiukka ote rinnuksista, pyörähdys ja kilpakumppani olan yli matkalle ilmojen halki. Vielä hetki sitten ylivoimaiselta tuntunut vastustaja makaa nyt selällään tatamilla Akun tiukassa otteessa. SM-kullan osoite on varmistettu ja Akun tähänastisen judouran yksi kohokohdista sinetöity.

– Ensimmäinen SM-voitto tuntuu aina erityiseltä, sillä se on ikään kuin yksi askel eteenpäin. Siitä on hyvä jatkaa kohti isompia kisoja, hän sanoo.

Palkinto suorituksesta tuntui ekstramakealta, sillä sen eteen Aku ei ollut kuluttanut vain tatamia vaan myös aivonystyröitään ja sormenpäitään. Verensokerin saaminen yhteisymmärrykseen lajin kanssa on ollut haastavaa. Viikon mittaisen tiukan kisadieetin ja jopa 12 kertaa viikossa olevien treenien aikana verensokeri pyrki helposti matalille. Kisoissa taas adrenaliini nosti verensokerin pilviin. Molemmat lukemat vaikuttavat negatiivisesti Akun suoritukseen.

– Ajatuskin matalasta verensokerista saa oloni kamalaksi, eikä treenaamisesta tule mitään. Tilanne on onneksi helppo korjata treeneissä syömällä, mutta kisoissa se olisi hankalampaa. Siksi pidän verensokerini kisapäivinä noin 10–12 mmol/l tietämillä, mutta en yhtään sen korkeammalla. Hyperit saavat oloni flegmaattiseksi.

Kokemuksen kautta Aku on huomannut, että ainoa keino pitää verensokeri tasaisena kisapäivien aikana, on pistää insuliinia tasaisesti yksi yksikkö kerrallaan. Pumppu olisi hänelle kätevä apuväline, mutta se ei pysyisi judoharrastuksen vauhdissa mukana. Libreä hän lupaa lähitulevaisuudessa kokeilla, sillä kisapäivinä verensokeria on seurattava sormenpäästä tiheään.

– Mittaan verensokeriani kisapäivinä noin 40 kertaa. Määrä ei kauhistuta minua, enkä koe mittaamista mitenkään ikävänä asiana. Tärkeintä on, että pysyn kärryillä verensokerin heilahteluista.

Itsenäisen diabeetikon tie judomestariksi

Aku on aina ollut diabeteksen suhteen itsenäinen. Valmentajat tietävät hänen sairaudestaan ja osaavat toimia mahdollisessa hätätilanteessa, mutta muuta hän ei ole heille nähnyt tarpeelliseksi kertoa.

– En usko, että olisin saanut heiltä kovinkaan paljon käytännöllisiä vinkkejä diabeteksen ja judon yhdistämiseen, vaan minun oli itse opittava kokeilun kautta, mikä on minulle paras tapa toimia, hän toteaa.

Aikaa siihen on vierähtänyt: Aku sairastui diabetekseen kymmenen vanhana, mutta hän on vasta viime aikoina löytänyt hyvän rutiinin omahoitoon.

Judoon Aku sen sijaan pääsi sisälle jo 5-vuotiaana rasavillinä tenavana. Isä väsyi poikansa kanssa painimiseen ja halusi saada hänet purkamaan energiaansa liikuntaharrastukseen. Muut kamppailulajit olivat kiellettyjä alle 8-vuotiailta, joten poika sai lähtöpassit judoon. Laji vei pienen pojan mennessään niin, että rakas jalkapalloharrastus jäi toiseksi.

– 12-vuotiaana minun piti valita alanko keskittyä tosissani jalkapalloon vai judoon. Valitsin judon, koska koin olevani siinä parempi ja sytyin siitä enemmän, Aku kertoo.

Nyt hän tekee satunnaisia työvuoroja Postin lajittelukeskuksessa. Muuten hän lähes asuu judosalilla hioen tekniikkaansa ja ottaen lyhyitä matseja muiden judokojen kanssa. Harjoittelu on tarpeen, jos mielii maailman parhaaksi.

– En tavoittele mustaa vyötä vaan haluan voittaa miesten arvokisamitalin. Olisin silloin ainakin Suomen, jos en koko maailman ensimmäinen voitokas diabeetikkojudoka huipputasolla, ruskean eli toiseksi parhaan vyön omistava Aku haaveilee.

Hän myöntää, että hänellä on vielä paljon kehitettävää muun muassa nopeudessa ja kestävyydessä.

– Tekniikka minulla on kunnossa ja omaan loistavan kisapään, eli kestän hyvin tilanteen luomat paineet ja kykenen parhaimpaan suoritukseeni itse kisassa. Myös rutiinit ovat hallinnassa.

Juuri rutiinien luomisessa on diabeteksesta ollut Akulle apua. Kun oppii pienestä pitäen mittaa-pistä-syö-rutiiniin, kilpaurheilijalta vaadittavan rutiininomaisen elämäntavan sisäistäminen on paljon helpompaa.

Minä olen tärkein

Aku tuntee judopiireistä muutaman muunkin vanhemman ykköstyypin diabeetikon, joilla diabeteksen ja judon yhteispeli sujuu hyvin. Esikuvikseen Aku ei heitä kuitenkaan listaa, vaan sanoo olevansa oman itsensä idoli.

Kisoissa toisten suorituksia seurataan kuitenkin tarkkaavaisesti ja kannustetaan heitä parhaaseen suoritukseen. Toisinaan tatamin laidalla tiuhaan insuliinia pistävän Akun korviin kantautuu myös ikäviä sutkautuksia.

– Välillä toiset kilpailijat tulevat naljailemaan, että piikitänkö minä dopingia. Sellaiset kommentit menevät minulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Aina näin ei kuitenkaan ole ollut. Nuorempana Akua nolostutti hoitaa itseään toisten nähden. Pian hän kuitenkin ymmärsi, ettei kisaamisesta tule mitään, jos jatkuvasti pitää juosta kulman taakse pistämään insuliinia ja mittaamaan verensokeria.

– Siedätyshoito on auttanut, sillä kisoja on melkein joka kuukausi, hän naurahtaa.

Neljäkymmentä mittausta päivässä, insuliinia yksi yksikkö kerrallaan, unelmaan vaikuttavat verensokerit ja dopingvihjailut. Eikö diabetes tosiaan ikinä ärsytä?

– Toki minullakin on sellaisia päiviä, ettei niin huvittaisi, mutta pääsääntöisesti en näe diabetesta mitenkään negatiivisessa valossa. Ajattelen, että jos en hoida itseäni, se on sama kuin häviäisin diabetekselle. Mutta kun asiaan suhtautuu myönteisesti ja huolehtii itsestään diabeteksen vaatimalla tavalla, on voittaja, Aku vastaa.

Lue isää juttuja nuorten elämästä: www.diabetes.fi/inspis

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here