Kymppi plus koulunkäynninohjaajille

1567

- Kun verensokerit ovat korkealla, sen huomaa lasten käytöksestä. Kun ne ovat alhaalla, puhe alkaa sopertelemaan ja lapset vaan makaavat pulpetin päällä, ohjaajat kertovat havainnoistaan. Kuvat: Timo Jakonen

Teksti: Susanne Hiltunen

Maija ja Hugo ovat luokkakavereita ja diabeetikkoja Merimaskun koulussa Naantalissa. Heidän koulupäiviään on turvaamassa kolme koulunkäynninohjaaja, jotka vuorottelevat tässä tehtävässä.

– Isi unohti pakata mun eväät, 7-vuotias Hugo Robinson havaitsee aamukerhoon saapuessaan. Pojan äiti Saija Sariola kiiruhtaa mainitsemaan asiasta kerhon vetäjälle, koulunkäynninohjaaja Marita Grönroosille.

Ongelma ei ole suuri, sillä koulussa diabeetikko-oppilas saa aina tarvitessaan pillimehua ja näkkileipää. Lisäksi Hugon taskussa on aina myös Siripiriä, jota hän voi ottaa heti verensokerin laskiessa, vaikka kesken välitunnin.

Ekaluokkalaisen Hugon kanssa samalla luokalla Merimaskun saaristolaiskoulussa on toinenkin diabetesta sairastava lapsi, Maija Lehtovirta. Kaksi diabeetikkolasta samassa koulussa sai kaupungin palkkaamaan koululle kahden vakituisen koulunkäynninohjaajan lisäksi yhden määräaikaisen ohjaajan.

Nyt Annukka Pahkakangas, Henna Pitkäkaski ja Marita Grönroos vuorottelevat diabeetikkojen hoidossa läpi kaikkien koulupäivien.

Maija esitellee hoitolaukkunsa sisältöä.

”Pelotti ja jännitti”

Ennen syyslukukauden alkua Hugon ja Maijan vanhemmat tapasivat koulunkäynninohjaajia kahdesti. Vanhemmat rohkaisivat ja kannustivat ohjaajia.

Kuultuaan keväällä diabetesta sairastavien lasten tulosta ohjaajat hakeutuivat omatoimisesti päivän mittaiseen diabeteskoulutukseen Turun yliopistolliseen keskussairaalaan.

– Se oli tosi hyödyllinen koulutus, Grönroos kiittelee.

Koulun alkaessa Hugolla oli monipistoshoito, joten hoitajat vastasivat myös insuliinin pistämisestä. Aiempaa kokemusta insuliinin pistämisestä oli vain yhdellä ohjaajista, aikanaan lähihoitajaksi opiskelleella Pahkakankaalla.

– Minua pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Pistin aluksi Hugolle insuliinia anteeksi pyydellen, mutta poika sanoi, että anna mennä vaan, ei se satu, Henna Pitkäkaski muistelee nauraen.

– Nyt uskallan jo itsekin miettiä hoitokuvioita. Me kolme pohdimme myös yhdessä, mitä missäkin tilanteessa tehdään, Marita Grönroos kertoo.

Aputrio valmiudessa

Kouluvuoden alussa koulunkäynninohjaajat ottivat melko herkästi yhteyttä diabeetikkolasten vanhempiin kesken koulupäivän. Sitä tapahtui lähes viikoittain, mutta kevätlukukaudella yhteydenotot vähenivät noin pariin kertaan kuukaudessa. Neljästi Hugon ja Maijan vanhempia on pitänyt hälyttää oikein paikan päälle.

– Pienten diabeetikkolasten valvontaa ei mitenkään voi jättää pelkästään opettajan vastuulle, Hugon äiti Saija Sariola sanoo.

Kyse on lähes aina ollut tilanteista, joissa lapset ovat sairastuneet johonkin infektioon tai heidän verensokeriarvonsa ovat heitelleet reippaasti. Joskus insuliinipumput ovat reistailleet.

– Kävimme kaikki perusasiat läpi ohjaajien kanssa, mutta esimerkiksi insuliininpumpun ja sensorin vaihto on meidän vanhempien tehtävä, Saija Sariola kertoo.

Ensimmäisen luokan alkaessa hän oli viikon lomalla ja varmisti koulunkäynninohjaajien kanssa koulussa, että kaikki sujui mallikkaasti.

– Ei minun tietenkään olisi ollut pakko tehdä niin, mutta en halunnut jättää heitä kuin nalli kalliolle. Muistin hyvin, millaista kaaosta kaikki oli minulle silloin alussa. En tiennyt oikeastaan mitään diabeteksesta, kun Hugo sairastui 4-vuotiaana, Sariola sanoo.

– Meitä tarvitaan läsnä koulupäivässä pikkuhiljaa yhä vähemmän, mutta olemme varmaan toisen kouluvuoden vielä mukana, Grönroos arvelee.

Tieto jakoon ajoissa

Vaikka Hugon ja Maijan tulevassa koulussa osattiin varautua diabeetikkolasten tuloon, tavoitti tieto koulunkäynninohjaajien olemassaolosta vanhemmat vasta kesäkuussa eli vain vähän ennen koulun alkua.

– Meihin perheisiin ei kukaan ollut etukäteen yhteydessä. En tiennyt, järjestetäänkö meille koulunkäynninohjaaja vai pitääkö meidän itse hoitaa tämä asia. Vanhempana toivoisin, että koulun kanssa pääsisi keskustelemaan diabetesta sairastavan asioista hyvissä ajoin ennen koulun alkua, Saija Sariola toteaa.

Ensimmäisessä oman luokan vanhempainillassa Sariolat ja Lehtovirrat kertoivat lyhyesti muille vanhemmille, että heidän lapsillaan on diabetes.

– On hyvä olla avoin ja puhua asiasta. Kerro mieluummin liikaa kuin liian vähän. Suurin osa ihmisistä ei esimerkiksi tiedä eroa ykkös- ja kakkostyypin diabeteksen välillä, Sariola neuvoo.

Insuliinipumppu lisäsi vapautta

Myös Maija sairastui diabetekseen 4-vuotiaana. Insuliinipumppuun päädyttiin tytön ollessa esikoulussa, koska verensokeriarvot heittelehtivät kovasti. Nyt MiniMed 640G kulkee jatkuvasti Maijan matkassa vyölaukussa. Siinä on sensori, joka keskustelee langattomasti pumpun kanssa. Sen ansiosta tytön verensokeriarvojen heittely on vähentynyt.

– Maija on ollut alusta asti hyvin hoitomyönteinen, eikä hän edes halua piilotella vyölaukkuaan vaatteiden alle vaan kertoo mielellään koulukavereille diabeteksen hoidosta, äiti Tiina Lehtovirta iloitsee.

Hugo sen sijaan ei halunnut missään tapauksessa vyölaukkua, joten hän sai ekaluokan syksyllä letkuttoman insuliinipumpun.

Äitien luottamus koulunkäynninohjaajien kykyyn huolehtia heidän lapsistaan on korkealla.

– Tärkeintä on hiilarien laskenta. Kun sen osaa, pumpun avulla voi pitää verensokeriarvot tasaisina, Sariola summaa.

Aamuisin kouluun saapuessaan Hugo antaa etäluettavan verensokerimittarinsa ohjaajille, joiden mukana laite kulkee koko koulupäivän. Maijan verensokerilukemia puolestaan tarkistellaan tytön vyölaukussa olevasta sensorista.

– Toisinaan verensokeriarvot voivat olla aika korkeitakin, mutta ne tulevat 20 minuutissa alas. Ei tässä voi laakereillaan levätä. Pari päivää voi mennä rauhallisesti, ja sitten seuraava päivä onkin ihan toisenlainen, Henna Pitkäkaski sanoo.

Maijan äitiä Tiina Lehtovirtaa ei silti huoleta.

– Pystyn hyvin keskittymään töihini, kun lapsi on koulussa. Minusta ohjaajat ovat hoitaneet työnsä hyvin. Kymppi plus heille siitä, Lehtovirta kiittelee.

Välillä leikitään diabetesta

Muut oppilaat suhtautuvat hienosti diabeetikkolapsiin. Pari isompaa koululaista on kysellyt ohjaajilta, miksi Hugo ja Maija syövät välipalaa tai mikä diabetes on. Omat luokkakaverit ovat tottuneet diabeetikkokavereihinsa jo päiväkodissa.

– Välillä he kyselevät Hugolta ja Maijalta, onko kaikki hyvin. Ja toisinaan he leikkivät keskenään leikkejä, joissa jollakin on diabetes, Marita Grönroos hymyilee.

– Avun tarve on pikkuhiljaa vähentynyt, mutta toisena kouluvuonna me olemme varmaan vielä mukana diabeetikkolasten koulupäivän tukena, Marita Grönroos arvelee.

Maija ja Hugo osallistuvat kaikkeen koulussa. Liikuntatunnit tuovat haasteita, mutta niillä on aina koulunkäynninohjaaja mukana, ja hän tarjoaa tarvittaessa evästä.

Uintikin onnistuu

– Periaatteessa olemme aina Hugon ja Maijan mukana, mutta ellei meitä tarvita, käymme vaan mittaamassa verensokeriarvoja kesken oppitunnin, Pahkakangas kertoo.

Alussa ohjaajat viettivät välitunnitkin Hugon ja Maijan seurana, mutta nyt verensokerit mitataan ennen välitunteja ja niiden jälkeen.

Kun toukokuussa edessä oli luokan ensimmäinen uimahallivuoro, ohjaajat tarkistivat vanhemmilta, voivatko Hugo ja Maija uida insuliinipumppujensa kanssa. Saija Sariola arveli, että Hugon pumpun teipit saattavat liueta pitkään vedessä lilluttaessa. Meressä tätä ongelmaa ei ole ollut, koska siellä Hugo ei ole viihtynyt pitkiä aikoja.

Maijalla pitää vain laittaa tulppa kanyylin suulle ja jättää vyölaukku pois matkasta ennen uintia.

Uinti jännitti koulunkäynninohjaajia.

– Uimahallivuoron aikana täytyy muistaa vaan tankata hiilareita ja mitata verensokeriarvoja kesken uinnin, Henna Pitkäkaski tiivisti ohjeet.

1 KOMMENTTI

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here