Teksti: Pirkko Tuominen
Portugalilainen muotoilija-taiteilija Carlos Alves Ludovico suunnittelee uniikkeja esineitä, jotka haastavat ihmisiä ajattelemaan. Hän ammentaa työhönsä ideoita omasta elämästään, myös diabeteksesta.
Kun Carlos Alves Ludovico menee syntymäpäiville tai muihin juhliin makeiden herkkujen äärelle, hän kuulee vieläkin korvissaan äitinsä äänen: älä syö sitä! Tästä hieman traumaattisestakin muistosta syntyi Ludovicon ensimmäinen diabetekseen liittyvä työ ”Kakun päällä.”
Kakun muotoinen, puhtaan valkoinen posliiniesine koostuu erikorkuisista viipaleista, joiden päällä on värikkäitä hedelmiä. Kunkin viipaleen korkeus kuvastaa sen päällä olevan hedelmän hiilihydraattipitoisuutta. Mitä korkeampi pala, sitä enemmän hiilihydraatteja hedelmä sisältää.
Helsingissä asuva Ludovico haluaa kannustaa vertauskuvallisella kakullaan ihmisiä miettimään syömisiään ja tekemään terveellisempiä valintoja, koska useat tämän päivän terveysongelmat johtuvat epäterveellisistä ruokatottumuksista.
– En halua olla moralisti, mutta haluan kertoa tarinani ja luoda esineitä, joilla on minulle merkitystä, Ludovico perustelee.
Suunnitteleepa hän muotia, sisustusesineitä, koruja, käyttöesineitä tai installaatioita, hän leikkii mielellään muotoilun eri alueilla ja ylittää tavanomaisuuden rajoja.
– Muotoilu vaikuttaa ympäristöön. Se näkyy ihmisten kodeissa ja julkisissa paikoissa, ja sillä voi inspiroida ihmisiä.
– Haluan ravistella tuttuja ajatuskuvioita, aiheuttaa pientä päänvaivaa ja antaa ihmisille uusia ideoita. Olen kiinnostunut luomaan esineistä älyllisiä ärsykkeitä, Ludovico kuvailee.
Meillä kaikilla on ennakko-oletuksia siitä, millainen jokin esine on ja miten sitä käytetään: esimerkiksi tuolissa on neljä jalkaa ja siinä istutaan tietyllä tavalla. Ludovico ei halua suunnitella esinettä, jollainen jo on olemassa. Hän haluaa luoda uutta ja ainutkertaista. Kun Ludovico suunnitteli tuolin, hän teki siitä kaksijalkaisen. Askeettisen esteettinen tuoli pysyy pystyssä seinää tai pöytää vasten.
– Sain idean tuoliin isoäidiltäni, joka kielsi röhnöttämästä pöydän päällä ja opetti minut istumaan suorassa. Tuolin pehmuste on kudottu villasta ja pellavasta isoäitini kutomistekniikalla, Ludovico kertoo.
Diabetes puhkesi teini-iässä
Ludovico katseli jo lapsena ympäristöään lumoutuneena: muotoja, värejä, yksityiskohtia, esineiden käyttötarkoitusta. 14-vuotiaana hän sairastui ykköstyypin diabetekseen. Energinen poika muuttui väsyneeksi ja vaisuksi, nuokkui koulussa, oli janoinen ja laihtui lyhyessä ajassa. Hänen isoisällään oli diabetes, ja Ludovico pelkäsi pahinta.
– Yksi elämäni dramaattisimmista hetkistä oli, kun lääkäri vahvisti, että minulla on diabetes. Äitini, joka on yleensä hyvin vahva, murtui täysin ja itki vuolaasti. Siinä hetkessä tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt, Ludovico muistelee.
Hän joutui olemaan sairaalassa joitakin päiviä ja viihtyi olosuhteisiin nähden hyvin. Seuraava shokki tuli kuitenkin heti kotona, kun insuliinia piti alkaa pistää itse.
– Isälläni on voimakas lääkäripelko ja piikkikammo, eikä hän pystynyt käsittelemään asiaa. Itsesuojeluvaistoni esti myös minua pistämästä itseäni, Ludovico kertoo.
Opettelun ja harjoittelun myötä hoito alkoi vähitellen sujua. Tänä päivänä 27-vuotias Ludovico tuskin huomaa diabetestaan, vaikka toteaakin sairauden ilman muuta vaikuttavan elämäänsä.
– Mittaan verensokerini, lasken hiilihydraatit ja käytän insuliinikynää. Siinä se, hän sanoo.
Lisäksi Ludocivolla on laite, jolla hän voi seurata verensokeriaan reaaliajassa ilman sormenpäämittauksia.
– Ilman diabetesta olisin toki vapaampi. Jos haluaisin tehdä jotakin villiä ja eksyä luontoon, se ei onnistuisi diabeteksen takia. Mutta tavallisessa säännöllisessä arjessa diabetes ei ole rajoite.
– Vaikka minulla on krooninen sairaus, koen itseni terveeksi. Voin hyvin ja pystyn kontrolloimaan sairauttani. Puhun siitä avoimesti ja uskon, että diabetes voi antaa minulle tulevaisuudessa jotakin hyvää, Ludovico pohtii.
Elämän eliksiiri
Portugalilaisesta Évoran yliopistosta valmistunut Ludovico on asunut Helsingissä vuodesta 2014 lähtien. Tänne hänet lennätti suomalainen tyttöystävä, jonka hän tapasi opiskellessaan Hollannissa ArtEz-taideyliopistossa. Nyt hän opiskelee Aalto-yliopistossa ja viihtyy hyvin Helsingissä, joka vetää puoleensa muotoilun ja arkkitehtuurin harrastajia eri puolilta maailmaa.
– Tämä kuulostaa kliseiseltä, mutta on totta: suomalaiset ovat luotettavia ja hiljaisia. Erityisesti arvostan suomalaisten erityislaatuista suhdetta luontoon, Ludovico sanoo ja kertoo olevansa onnellinen Suomessa.
– Jos tulee liian kylmä, lennän Portugaliin, hän virnistää.
Ludovicon juuret ovat Lissabonissa, ja sinne hän lennähtää noin puolen vuoden välein tapaamaan perhettään ja ystäviään ja pitämään näyttelyitä.
Julkisissa paikoissa ja ihmisten ilmoilla kulkiessaan Ludovico tuntee diabeteksensa takia joskus sosiaalista häpeää.
– Ihmiset tuijottavat, kun pistän insuliinia. Mietin, ymmärtävätkö he, että kyse on sairaudesta eikä huumeista, hän sanoo.
Tuijotus on tavallisempaa Lissabonissa kuin Helsingissä.
– Suomalaiset asennoituvat niin, että on jokaisen oma asia, mitä hän tekee. Ihmiset elävät omassa kuplassaan, josta he eivät tule ulos ollakseen sosiaalisia. Mutta jos joku tarvitsee apua, he hyppäävät nopeasti ulos.
Kerran, kun Ludovico pisti insuliinia musiikkifestivaaleilla, joku totesi: täällä tuoksuu insuliini. Ludovico oivalsi, että parfyymiteollisuuden ja lääketeollisuuden välillä on yhteys. Hän sai idean viimeisimpään diabetesaiheiseen työhönsä, jonka nimi on ”Sulin, the fuel for life by Ludovico.”
– Fuel for Life, elämän eliksiiri, elämän polttoaine, on parfyymin nimi mutta minulle insuliini on tärkeintä, Ludovico sanoo.
Sulin on 99,5-prosenttisesti insuliinia, puoli prosenttia on parfyymia. Pullo toimii insuliinivarastona, josta voi täyttää injektioruiskun tai suihkauttaa itseensä tujauksen tuoksua.
– Aion tehdä vielä ainakin yhden diabetekseen liittyvän työn. Se liittyy sokeriin, Ludovico paljastaa.
Hän haluaa muuntaa sokerin joksikin muuksi kuin ruuaksi.
