Teksti: Katja Holopainen
Ante Haltta on sinut itsensä, masennuksen ja diabeteksen kanssa. Hän on kulkenut pitkän tien Inarinjärven rannalta Helsinkiin, burnoutista masennuksen kautta sisäiseen rauhaan. Tältä matkalta hänellä on eväitä ja kokemuksia muille jakaa.
Tarina alkaa pienestä saamelaispojasta, joka muutti Inarinjärven rannalta koulun asuntolaan Ivaloon jo seitsemänvuotiaana. Pojasta, jonka päähän isäpuoli takoi: ”Sinä et osaa mitään, sinusta ei tule mitään”.
Ja niin Anten oli näytettävä itselle ja muille. Hän oli vasta 14-vuotias, kun hän lähti maailmalle. Ensin siskon luokse Rovaniemelle, sitten merille ja laivayhtiön kouluttamana kokiksi.
Ensimmäisen kerran Ante sai masennusdiagnoosin 1980-luvulla Kuopiossa, jossa hän toimi keittiömestarina laaturavintolassa.
– Tein yötä myöten töitä. Lopulta raahasin työpaikalle peiton ja täkin ja nukuin siellä, hän kuvaa tuolloista elämänmenoaan.
Ante sanoo, että hän yritti liikaa miellyttää muita tullakseen hyväksytyksi. Hän paloi loppuun ja sairastui syvään masennukseen, josta toipumiseen tarvittiin kaksi sairaalajaksoa.
Unelmista tarpeisiin
Anten ydinsanoma matkasta mielen hyvinvointiin löytyy ihmisen tarpeista, haluista ja unelmista. Unelmoiminen on Anten mielestä hieno lahja, josta meidän tulisi olla onnellisia.
– Unelmat ylläpitävät toivoa, hän kiteyttää.
Kyky unelmoida katoaa, kun ihminen pettyy, väsyy, menettää luottamuksen, masentuu. Antella itsellään on nyt hyvä olla, mutta unelmoitavaa riittää aina. Unelmoidessakin tulisi kuitenkin pitää mielessä ajatus siitä, mikä itselle on oikeasti tarpeellista, hyvää ja toivottavaa.
– Ihminenhän haluaa luonnollisesti itselleen hyvää ja unelmoi hyvistä asioista. Ihminen voi unelmoida myös itseään vastaan. Vaikka unelma itsessään olisi loistava, se ei välttämättä vastaa ihmisen todellisia tarpeita, Ante pohtii.
Itselleen tarpeellisten asioiden etsiminen ei tarkoita itsekeskeisyyttä, minä-keskeistä individualismia:
– Kun ihminen tulee kaveriksi itsensä kanssa, antaa anteeksi ja on armollinen itselle, hän antaa samalla itselleen luvan epäonnistua ja olla epätäydellinen. Tämä avaa ymmärryksen siitä, että rakennumme toisten ihmisten olemassaolosta. Yksin emme ole mitään.
Sen lisäksi, että masentunut ihminen kadottaa kyvyn unelmoida, hän usein unohtaa oman arvonsa ihmisenä. Aivan kuten Ante, jonka piti todistaa muille osaavansa, pärjäävänsä ja jaksavansa.
Hän toteaa ihmisarvon kuuluvan kaikille. Sitä ei voi ottaa pois, eikä sitä tarvitse erikseen ansaita.
Mielen hyvinvointia etsiessään Antelle tärkeää on ollut paitsi taide, myös luonto.
– Luonto ottaa minut vastaan sellaisena kuin olen. Luonnossa voin liikkua oman jaksamiseni mukaan. Kerään luonnonantimia, jos niitä tulee vastaan, mutta mitään ei ole pakko löytää.
Vertaisohjaajaksi
Antella on takanaan kymmenen vuoden terapiajakso Kittilässä. Tuolloin hän aloitti tunteittensa käsittelyn maalaamisen avulla – ja tutustui itseensä.
Tärkeä kokemus toipumisen tiellä oli vertaiskurssi Kiilopäällä. Päivisin hiihdettiin ja iltaisin keskusteltiin. Muiden mielenterveyskuntoutujien kohtaaminen antoi paljon pohdittavaa ja näkökulmia: vaikka jokainen ihminen on erilainen, kokemuksissa oli paljon samankaltaisuutta.
Terapian loputtua piti löytää muuta. Ante perusti kolmen muun ihmisen kanssa Mielenterveysyhdistyksen Kittilään. Kun hän muutti Helsinkiin, yhdistyksessä oli jo 80 jäsentä.
Pääkaupunkiin Ante muutti, kun hänet oli onnistuttu pestaamaan Mielenterveyden keskusliittoon vertaisohjaajaksi. Nyt hän on toiminut vertaisohjaajana 16 vuotta.
– Olen kanssakulkija ja puhun mielen hyvinvoinnista vertaisena. Kannustan ja rohkaisen ihmisiä kohtaamaan itsensä. Jos ei tunne itseään, ei voi olla itsensä puolella.
Ante on toiminut muun muassa mielenterveysongelmaisten, vammaisten ja eläkeläisten kursseilla ohjaajana. Hän on kouluttanut ihmisiä kohtaamiseen sekä läsnäoloon. Hän on yksi kolmesta vetäjästä Diabetesliiton ja Mielenterveyden keskusliiton yhteisellä kurssilla mielenterveyskuntoutujille, joilla on tyypin 2 diabetes.
– Ryhmässä on paljon positiivista voimaa, kannustusta ja myötäelämistä. Kun on samanlaisia kokemuksia, asioita ei tarvitse vääntää rautalangasta.
Matkakumppaniksi myös diabetes
Ante sairastui diabetekseen kuusi vuotta sitten. Sairaus löytyi sattumalta. Joulunaikaan Ante hakeutui sairaalaan, kun sydän hakkasi kovasti ja häntä närästi.
– Sairaalassa todettiin, että verensokerini oli korkea. Vielä tuossa vaiheessa en osannut arvata, että kyse olisi diabeteksesta.
Muutaman päivän kuluttua Ante meni uudelleen verensokerin mittaukseen. Silloin todettiin diabetes ja korkea verenpaine.
Ante sanoo, että diabetes ei rajoita hänen elämäänsä. Diabeteskeskuksen kurssi avasi kuitenkin hänen silmiään diabetekselle.
– Koska minulla ei ole ollut oireita, olen lähes unohtanut olevani diabeetikko. Kurssilla sain paljon uutta tietoa sairaudesta ja sen omahoidosta.
Kuten masennus, myös diabetes on silti vain pieni osa ihmistä.
