Ihmeaine insuliini

6551
Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Kuva: Pekka Rahkonen

Teksti: Erikoislääkäri Anu-Maaria Hämäläinen, Diabetesliitto

Ylävatsalla, ohutsuolen mutkassa lepää haima, joka tuottaa insuliinia. Mihin tarvitsemme insuliinia ja miten se toimii? 

Kun aamupalalla syöt lautasellisen kaurapuuroa tai pari leipä viipaletta, ne sisältävät hiilihydraattia eli sokeristuvaa energiaravintoainetta. Puuron edetessä mahaan ja suolistoon sen sisältämä hiilihydraatti pilkkoutuu pikkuhiljaa yhä pienemmiksi sokereiksi.

Sokerit imeytyvät suolistosta verenkiertoon, josta ne viedään elimistön energian tuotantoon.  Siihen tarvitaan haiman tuottamaa insuliinia. Jotkut puhuvat insuliiniavaimesta eli insuliini ikään kuin avaa sokerille oven verisuonesta soluun sisälle. Solun sisällä sokeria käytetään energian tuottamiseen. Tämä on insuliinin tunnetuin vaikutus.

Haimassa insuliinia tuottavat Langerhansin saarekkeissa sijaitsevat beetasolut. Beetasolut erittävät jatkuvasti sykäyksittäin pientä määrää insuliinia. Tätä sanotaan perusinsuliiniksi. Lisäksi beetasoluissa on ikään kuin verensokerimittari, joka reagoi ruokailun aiheuttamaan verensokerin nousuun, ja näin insuliinin eritys käynnistyy aterian aikana.

Ensivaiheen eritys valmistaa maksaa ja elimistöä vastaanottamaan imeytyvää ravintoa. Sen jälkeen insuliinia tuotetaan tunnin parin ajan riittävä määrä tasaamaan suolistosta imeytyvän sokerin aiheuttama verensokerin nousu. Insuliinin määrä veressä kohoaa korkeimmilleen juuri silloin, kun verensokeri nousee huippuunsa. Terveillä ihmisillä verensokeri pysyy näin yleensä 4–8 mmol/l välisellä tasolla.

Erityksen käynnistymiseen vaikuttavat myös suoliston hormonit, joita erittyy verenkiertoon ruokasulan edetessä mahalaukusta ohutsuoleen. Suolisto- eli inkretiinihormoneista tärkein on glukagonin kaltainen peptidi, GLP-1.

Insuliini vaikuttaa erittymisensä jälkeen ensimmäisenä maksassa. Maksa sijaitsee oikealla ylävatsalla, ihan haiman ja suoliston vieressä. Sokerin imeydyttyä suolistosta verenkiertoon se kulkeutuu ensin porttilaskimon kautta maksaan. Samaan aikaan sinne tulee haiman erittämää insuliinia.

Insuliinin avulla osa sokerista varastoidaan maksaan ”pahan päivän varalle”. Maksan varastosokeria kutsutaan glykogeeniksi. Sitä voidaan käyttää nostamaan verensokeria, kun ihminen paastoaa tai diabetesta sairastavalla on matala verensokeri eli hypoglykemia. Maksa tuottaa myös uudissokeria, ja insuliini jarruttaa tätä tuotantoa. Näillä molemmilla insuliinin vaikutuskeinoilla verensokeri laskee.

Insuliini auttaa sokeria pääsemään lihassoluun, joka käyttää sokerin energiaksi. Kun sokerin tulo soluun ylittää kulutuksen, loppu sokeri varastoidaan lihassolun omaan varastoon myöhemmin käytettäväksi. Lihassoluilla on siis omat pienet sokeri- eli glykogeenivarastonsa.

Myös rasvasoluihin varastoituu ylimääräistä energiaa insuliinin avulla. Kun syöt yli oman energian tarpeesi sokeria tai rasvaa, ylimäärä varastoituu rasvaan. Ihmisen kehoon on siis rakennettu useammanlaisia varajärjestelmiä niin lyhyitä paastoja kuin pidempiäkin nälkävuosia varten.

Lihaksissa insuliinilla on rakentava vaikutus. Insuliini lisää valkuaisaineiden eli kehon rakennusaineiden muodostumista ja estää niiden hajoamista. Insuliinin sanotaankin olevan myös anabolinen hormoni.

Samoissa Langerhansin saarekkeissa, joissa on insuliinia tuottavia beetasoluja, on myös glukagonia tuottavia alfasoluja. Glukagoni on insuliinin vastavaikuttaja hormoni. Se tekee siis päinvastaisia asioita kuin insuliini. Se pyrkii nostamaan verensokeria esimerkiksi vapauttamalla maksasta varastosokeria. Insuliini puolestaan vähentää glukagonin eritystä.

Moni hormoni säätelee näin toistensa vaikutusta elimistössä.

Kun ykköstyypin diabeetikolla autoimmuunitulehdus tuhoaa haiman beetasolut, ei insuliinia ole enää riittävästi pitämään verensokeri normaalitasolla. Tämän vuoksi insuliini tulee korvata ulkopuolisin pistoksin.

Sopivien insuliinivalmisteiden löytäminen korvaamaan insuliinin peruseritys ja aterioiden käynnistämä eritys elimistössä on usein haasteellista. Ihmisinsuliinimolekyyliä on opittu muokkaamaan viimeisen 20 vuoden aikana. Nykyään apteekista saatavilla insuliinivalmisteilla on hyvinkin erilaisia ominaisuuksia vaikutuksen voimakkuuden ja vaikutusajan suhteen. Osalla niistä pyritään korvaamaan perusinsuliinin eritys ja osalla aterian vaatima pikavaikutus.

Insuliinikorvaushoidossa usein mietitään, mikä on sopiva tai riittävä määrä insuliinia päivässä. Yhtä ehdotonta määrää ei ole. Samanikäisillä, kokoisilla ja samalla lailla liikkuvilla ihmisillä voi olla hyvin erilaiset tarpeet. Et voi siis verrata insuliiniannosta kaverin tai naapurin annokseen. On tärkeää, että löydät omat yksilölliset annokset perusinsuliinille ja ateriainsuliineille.

Toisaalta tiedetään, että ihmisen insuliinin tarve voi vaihdella myös päivästä toiseen runsaasti. On hyvä tietää omat keskimäärin toimivat annokset ja miten niitä pitää muuttaa, jos esimerkiksi liikkuu normaalia enemmän päivän aikana tai on sairaana. Tämän pohdinnassa auttaa säännöllinen päivittäinen verensokerin mittaaminen.

Kakkostyypin diabeetikon ongelma ei ole insuliinin erityksen loppuminen. Sitä erittyy alkuun liikaakin. Insuliini vain ei jaksa vaikuttaa sokerin soluun viennissä riittävästi. Puhutaan insuliiniresistenssistä. Ja aikaa myöten, kun haima pitkään joutuu koville insuliinin tuottamisessa, se voi uupua. Tällöin myös kakkostyypin diabeetikon insuliinin eritys voi hipua tarpeeseen nähden. Riittämätöntä insuliinin eritystä voidaan voimistaa erilaisin lääkkein. Joskus puuttuva insuliinin eritys joudutaan korvaamaan pistoksin.

 


Insuliini on hormoni, joka säätelee elimistössä energia-aineenvaihduntaa monella erilaisella vaikutusmekanismilla monessa eri elimessä. Erityisesti se säätelee sokeria, mutta vaikuttaa myös valkuaisaineiden ja rasvojen aineenvaihduntaan.


 

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here