Vaeltamassa – diabeteksen ehdoilla

1109
Kuvat: Eero Leskisen kotiarkisto

Teksti: Essi Kähkönen

Kun tuntee itsensä ja sairautensa, diabeteksen kanssa pärjää myös erämaassa, 28-vuotias porvoolainen Eero Leskinen sanoo.

”Vaeltamisessa minua viehättää luonnossa liikkuminen ja siellä selviytyminen. On kiva haastaa itsensä siitä, miten selviytyy päiviä luonnossa ilman sähköä ja vettä. Vaellusharrastuksessa on myös fyysinen puoli: on mukavaa tuntea itsensä vaelluspäivän jälkeen väsyneeksi. Olen viime vuosina harrastanut paljon liikuntaa, ja vaikka vaeltaminen ei ole niin rankkaa kuin voisi luulla, se on kuitenkin kuntoilua kauniissa maisemissa.

Maisemat tekevät vaeltamisesta juhlaa. Jylhät ja komeat tunturinäkymät ovat todella kokemisen arvoisia. Kun katsoo jälkeenpäin reissusta otettuja valokuvia, ei aina edes uskoisi, että oltiin Suomessa. Siksi joskus ihmettelenkin, miksi niin moni lentää etelään tai toiselle puolelle maapalloa katsomaan luonnonähtävyyksiä, kun omastakin maasta löytyy henkeäsalpaavia maisemia.

Pisimmät vaellukseni ovat kestäneet neljä tai viisi yötä. Olen myös tehnyt muutamia yhden yön vaelluksia. Erämaissa kaverinani on ollut isoveljeni. Viimeisin reissuni oli Käsivarren Lapissa, jossa vaelsin Kilpisjärveltä Haltille. Siitä reitistä tuli kertaheitolla suosikkini.”

Insuliinin tarve laskee

vesi”Pitkillä vaelluksilla omasta voinnista on pidettävä hyvä huoli. Sairastan tyypin 1 diabetesta, ja se on otettava huomioon etenkin muonassa. Mukanani kulkevat sekä normaalit vaellusruuat että verensokerin kohottamiseen sopivat välipalat.

Vaellusruuiksi otan mukaan vaikkapa pussipastaa, perunamuusijauhetta, pikariisiä tai soijarouhetta ja välipaloiksi kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä ja suklaapatukoita. Niiden lisäksi minulla on pidemmillä vaelluksilla rinkassa kuusi pötkylää glukoosipastilleja, jotka ovat hätävaraa muun ruuan päälle.

Lisäksi mukaan on pakattava tarpeeksi insuliinia ja hoitovälineitä. Jos insuliinikynä hajoaisi, käyttäisin kertakäyttöruiskuja.

Kun vaellan luonnossa pidempään, liikunnan rasitus on otettava huomioon insuliinin annostelussa. Ateriainsuliinia pitää vähentää aika reilusti, joskus se on pudotettava jopa puoleen. Pitkävaikutteista insuliiniakin voi olla tarpeen vähentää.

Pidemmillä vaelluksilla tasapainoilen insuliinin ja ruokailun kanssa. Jos piikitän normaalisti perusinsuliinia, saatan syödä enemmän välipaloja ilman pikainsuliinia. Samaan lopputulokseen voi siis päästä useampaa reittiä. Se toki vaatii sitä, että tunnen itseni, kuntoni ja sairauteni.

Pitkillä ja rankoilla vaelluksilla kannattaa sallia itselleen, että verensokeri on mieluummin vähän koholla kuin että päästää sen liian matalaksi. Mittailen tietysti verensokeria ahkerasti, ja hyvin minulla on mennyt, koskaan ei ole sattunut mitään kovin dramaattista. Olen viime vuosina aktivoitunut muutenkin mittaamaan verensokeria huolella, miksi en tekisi niin vaelluksellakin.”

Heikko olo hälyttää

”Minulla on siinä mielessä helppo ykköstyypin diabetes, että en ole koskaan mennyt tajuttomaksi liian matalan verensokerin vuoksi, vaikka olen sairastanut diabetesta 24 vuotta. Lieviin hypoihin olen joskus vaelluksella vajonnut.  Silloin tulee heikko ja voimaton olo ja alkaa vapisuttaa. Kylmää hikeä pukkaa.

Normaalisti jo neljän lukemissa alan aistia, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta jos aktiivinen liikunta vie huomion, verensokeri voi tippua jopa kahden pintaan. Muiden avun varaan en ole diabetekseni takia koskaan joutunut.

Isoveljeni tuntee sairauteni ja hänen rinkassaan kulkee vaelluksillamme varmuuden vuoksi glukagoni-piikki. Sitä ei kuitenkaan ole koskaan tarvittu.

Yksi haasteensa vaelluksilla on insuliinin säilyttäminen sopivissa lämpötiloissa. En ole ollut vielä kertaakaan talvivaelluksilla, mutta olen kyllä miettinyt, miten estäisin insuliineja jäätymästä. Niitä ei voisi kuljettaa rinkassa, vaan niiden pitäisi olla vaatteiden alla lähellä ihoa.

Karhunkierroksen vaelluksella lämpötila tippui yhtenä iltana kolmeen plusasteeseen. Silloin verensokerimittarini antoi ilmoituksen, että on liian kylmä – se ei siis suostunut mittaamaan. Lämmittelin mittaria varovasti nuotion läheisyydessä, ja niin se lämpeni ja sain taas mitattua.”

joki
Eeron vinkit diabeetikkovaeltajalle
  •  Diabeetikon on aina syytä pitää huolta jalkojensa terveydestä – myös vaelluksilla. Hanki sopivat ja kunnolliset vaelluskengät, joissa on riittävästi tilaa varpaille. Aja kengät sisään jo ennakkoon, siten vältyt hiertymiltä.
  • Säilytä diabeteksen hoitotarvikkeet helposti saatavilla, esimerkiksi rinkan päällisläpässä tai lantiovyön taskuissa. Silloin verensokerin mittaaminen käy vaivattomasti matkaa taittaessakin.
  • Varmista, että mukana olevat vaeltajat tietävät sairaudestasi ja osaavat antaa sinulle sokeripitoista syötävää, jos vajoat hypoihin.
  • Varaudu siihen, että insuliinikynäsi tai -pumppusi voi alkaa temppuilla tai jopa rikkoutua. Ota mukaasi varakynä tai ruiskuja. Varaa vaellukselle mieluummin hieman liikaa hypoevästä kuin liian vähän.
  • Koeta selvittää ennakolta, miten kehosi reagoi pitkäkestoiseen fyysiseen rasitukseen. Siten vältyt insuliinin väärältä annostelulta ja mahdollisilta hypoglykemioilta.
  • Aloita lyhyistä vaelluksista ja kasvata luonnossaoloaikaa vasta, kun kuntosi sen sallii ja tiedät, miten diabeteksesi vaelluksilla käyttäytyy.
  • Eero Leskinen listasi parhaat vaellusreitit eri puolilta Suomea. Lista löytyy verkkolehdestä diabeteslehti.diabetes.fi

Luontoon!

Eero Leskinen listasi parhaat vaellusreitit eri puolilta Suomea. 

Evon retkeilyalue, Hämeenlinna

Reitin kuvaus: Yhteensä noin 70 kilometriä merkittyjä vaellusreittejä. Sopii kaiken ikäisille ja myös huonompikuntoisille ympäri vuoden. Soveltuu osin myös liikuntaesteisille. Reittien varrella on tulentekopaikkoja, keittokatoksia, käymälöitä, laavuja, telttailualueita, leirialue sekä vuokrakämppiä. Kalastaminen sallittu.
Eeron kommentti: Helposti lähestyttävä kohde eteläsuomalaisille. Useampia reittivaihtoehtoja niin päivä- kuin yön yli -vaelluksellekin. Helpon maaston ja merkittyjen reittien ansiosta
sopii hyvin aloittelevallekin vaeltajalle.

Repoveden kansallispuisto, Kouvola

Reitin kuvaus: Kesällä noin 45 kilometriä merkittyjä reittejä: Korpin Kierros 4,5 kilometriä, Ketunlenkki riippusiltoineen ja losseineen 5 kilometriä ja Kaakkurin Kierros 26 kilometriä. Melontareittejä esimerkiksi Mäntyharjulle. Helmi-maaliskuussa mainio latuverkosto. Sopii kaiken ikäisille vuoden ympäri. Soveltuu osin myös liikuntaesteisille. Monipuolisia palveluja: tulentekopaikkoja nuotiogrilleineen, ruokailukatoksia, laavuja, neljä tasokasta ennalta varattavaa kotaa, vuokrakämppiä, telttailumahdollisuus, ryhmien varausleiripaikka, kanootti- ja laivalaitureita sekä vesillelaskupaikkoja.

Eeron kommentti: Ehkäpä Etelä-Suomen paras vaelluskohde, jossa on jo oikean erämaan tuntua. Pisin reitti eli Kaakkurinkierros sopii hyvin 1–2 päivän retkikohteeksi. Reitin varrella sijaitsevat kaivot helpottavat juomaveden hankintaa. Monia mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Olhavanvuoren 50 metrinen pystysuora kallioseinä ja Mustalamminvuoren näkötorni.

Oulangan kansallispuisto (Karhunkierros), Kuusamo

Reitin kuvaus: Karhunkierroksella on jääkauden muokkaamia jylhiä jokivarsimaisemia, koskia ja putouksia sekä riippusiltoja. Sopii kaikenikäisille ja kaikenkuntoisille vaeltajille ympäri vuoden. Palvelut ovat runsaat: Oulangan leirintäalue, esteetön polku, autiotupia ja telttapaikkoja, tulentekopaikkoja polttopuineen, kuivakäymälöitä, ekopisteitä. Reitit vaihtelevat lyhyistä päiväreiteistä (2–12 kilometriä) Karhunkierrokseen (80 kilometriä). Merkittyjä reittejä on yhteensä 150 kilometriä.

Eeron kommentti: Suomen suosituimpiin kuuluva vaelluskohde sopii hyvin aloittelevalle vaeltajalle ensimmäiseksi useamman päivän vaellukseksi. Maisemat ovat hienot ja vaihtelevat. Päästä päähän merkityllä reitillä eksyminen on epätodennäköistä.

Käsivarren Kalottireitti, Enontekiö

Reitin kuvaus: Kalottireitin kokonaispituus on 800 kilometriä, josta noin 70 kilometriä kulkee Suomen puolella Enontekiön Käsivarressa, loppuosa reitistä kulkee Norjan ja Ruotsin puolella. Reitti on liian pitkä yhdellä vaelluksella kuljettavaksi, joten se kannattaa vaeltaa osuus kerrallaan. Suomessa reitille pääsee Kilpisjärveltä. Reitin varrella on monipuolista tunturimaisemaa, kuten helppokulkuisia tunturiylänköjä, reheviä koivumetsiä, jäätiköitä ja jyrkkiä kalliorotkoja. Suomen puoleinen osa Kalottireitistä on kesävaellusreitti ja suositeltavin ajankohta reitin vaeltamiseen on heinäkuun alusta syyskuun puoliväliin.

Eeron kommentti: Karun komeissa tunturimaisemissa on välillä vaikea uskoa, että ollaan todella Suomessa. Vaelluksen kohokohta on nousu Suomen korkeimpaan kohtaan, 1 324 metriin merenpinnan tasolta. Siellä sijaitsee rajapyykki 303B, jossa pääsee kirjoittamaan nimensä vieraskirjaan. Reitti on merkitty, mutta avotunturin ja Lapin arvaamattomien säiden vuoksi Kalottireitti ei sovellu vasta-alkajille.

Urho Kekkosen kansallispuisto, Saariselkä

Reitin kuvaus: Hyvät mahdollisuudet päiväretkeilyyn ympäri vuoden. Kesällä voi patikoida tai pyöräillä eritasoisia retkeilyreittejä ja luontopolkuja pitkin. Talvella noin 250 kilometriä huollettuja latuja ja lumikenkäilyreittejä. Merkittyjä reittejä on noin 200 kilometriä. Sopii niin kokeneelle vaeltajalle kuin perheillekin. Palveluina muun muassa tuvat, saunat, kammit, laavut, tulenteko-, teltta- ja leiriytymispaikat ja kuivakäymälät.

Eeron kommentti: Monipuolinen luonto tarjoaa niin avotuntureita, metsää, puutonta paljakkaa kuin ylikahlattavia jokiakin. Laaja autiotupaverkosto (muutamassa on saunakin) mahdollistaa lukemattomat reittivariaatiot, joten tänne palaa mielellään vaeltamaan useammankin kerran. Paikoin suunnistustaidot ovat tarpeen, joten aloittelijana en lähtisi. Jos haluat tietää mitä Lappi on parhaimmillaan, suuntaa tänne.

Lisätietoja vaellusreiteistä:
www.luontoon.fi

Kirjoita kommentti

Please enter your comment!
Please enter your name here