Teksti: Veli-Matti Jusi
Kari Aallon tähänastisen elämän ovat täyttäneet musiikki, moottoripyörät ja vanhat amerikkalaiset autot. Sitten porukkaan liittyi ei-toivottuna vieraana diabetes.
Aloitetaanpa parin vuoden takaa. Silloin sai ensi-iltansa Kovasikajuttu, elokuva Pertti Kurikan Nimipäivistä. Elokuvan englanninkielinen nimi kertoo dokumentin sisällöstä ehkä enemmän. Se on The Punk Syndrome.
Pertti Kurikan Nimipäivät on neljän miehen punk-yhtye, joka ei ehkä ole ollut jokaisen normi-ihmisen tuttu. Se on neljän kehitysvammaisen, mutta musiikista vimmaisen miehen yhtye. Dokumenttielokuva nosti sen koko kansan tietoisuuteen.
Miehet laittavat peliin kaiken. Musiikki on heille suuri intohimo – ja enemmänkin. Se on koko elämä.
Näissä asioissa ei auta kursailla. Kari Aalto, 37, tepastelee Helsingin Konalassa Lyhty ry:n studiolla nöyränä, mutta myös itsetietoisena miehenä. Kovasikajuttu oli iso käänne. Se teki hänestä kuuluisuuden, joka tunnetaan kadulla.
– Onhan se mukavaa, mutta ei pääasia. Pääasia on musiikki. Ja punk on musiikkia, jolla on sanoma, hän korostaa.
Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen musiikki ei ole myötäsukaista. Yhtye suhtautuu yhteiskuntaan hyvin kriittisesti. Ennen kaikkea se on kehareitten – kuten Kari itseään ja muita kehitysvammaisia kutsuu – asialla.
”Musiikissa epäaito huomataan heti”
Helsinkiläissyntyinen Kari Aalto on periaatteen mies. Hän pitää tiukasti kiinni siitä, mikä on hänestä aitoa ja oikeudenmukaista. Kompromissejakin pitää hänen mielestään tehdä, mutta vain tiukoin ehdoin.
– Varsinkin musiikissa epäaito huomataan heti. Tässä hommassa pitää olla sitä, mitä oikeasti on. Vaihtoehtoja ei ole, hän sanoo.
Vuosikaudet Pertti Kurikan Nimipäivät oli vain pienen piirin tuntema punk-yhtye.
Sitten Mouka Filmin Jukka Kärkkäinen näki kulttuuri-uutisissa bändistä jutun ja kiinnostui asiasta. Kun vielä Sami Jahnukainen ja J-P Passi innostuivat asiasta, se oli sitä myöten selvä. He päättivät tehdä yhtyeestä dokumentin.
Samalla Pertti Kurikan Nimipäivät siirtyi kotinurkista isoille estradeille.
Dokumentti on ollut palkittu ja yleisöön uponnut menestys. Pertti Kurikka (kitara), Kari Aalto (laulu), Sami Helle (basso) ja Toni Välitalo (rummut) ovat kuuluisuuksia, joiden keikoilla on kysyntää. Yhtyeen managerilla Kalle Pajamaalla riittää puuhaa niin niiden järjestämisessä kuin yhtyeen jäsenten muidenkin asioiden hoitamisessa.
– Eloisa, hauska, omintakeinen, omapäinen ja kirjava joukko. Osaa kyllä asiansa, mutta temperamentistakaan ei ole puutetta, Pajamaa kuittaa diplomaattisesti kysymyksen, miten Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen jäsenten kanssa pärjää kulissien takana.
On vaikea sanoa, kuka on yhtyeen sielu. Ehkä se ei ole tarpeenkaan. Joka ainut on oma persoonansa; joku hiukan syrjäänvetäytyvä, joku omista mielipiteistään tiukasti kiinni pitävä johtajatyyppi. Kaikki mahtuvat kyllä samaan huoneeseen.
Olennaista on, että yhteistä soittoa eivät soraäänet riko. Se taas on ammattitaitoa, jota Kalle Pajamaa sanoo laulajalla ja kaikilla soittajilla riittävän.
”Kallio on minun kaupunginosani”
Kari Aalto asuu Etu-Töölössä sijaitsevassa asuntolassa. Hänellä on myös pitkäaikainen seurustelukumppani ja kihlattu, jonka hän asettaa kaiken muun edelle.
– Kyllä hän taitaa hakata jopa vanhat autot ja moottoripyörät, Kari naurahtaa.
Asuntolaelämään Kari Aalto suhtautuu varsin suurin varauksin, mutta hän myöntää sillä olevan myös hyvät puolensa. Se antaa turvallisuudentunteen ja vakuuden siitä, että hänestä huolehditaan.
– Jos asuntola olisi vielä Kalliossa, niin kaikki olisi hyvin. Kallio on minun kaupunginosani. Siellä minä parhaiten viihdyn, hän sanoo.
Karin ja yhtyeen muiden jäsenten työpaikka on Lyhty ry, jossa viikon arkipäivät sujuvat tiiviisti. Keikkoja on myös viikonloppuisin, mutta tarkoitus on, että vapaat viikonloput vietetään omilla suunnilla.
– Se on ehkä paikallaan. Olemme välistä aika tulista sorttia, ja toisten naamat alkavat ärsyttää. Silloin tulee sanottua vähän liikaakin, Kari tunnustaa.
Politiikkaa Kari Aalto inhoaa. Poliitikot merkitsevät hänelle vain turhia lupauksia ja katteetonta puhetta. Hän on myös sitä mieltä, että kehitysvammaisia ei oteta tosissaan.
Tässä tulevat vastaan myös yhtyeen ristipaineet. Sami on osallistunut aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja hän on innokas keskustapuolueen kannattaja.
– Tulee välillä pieniä erimielisyyksiä Samin kanssa, Kari myöntää. – Ajatukset eivät mene aivan yksiin.
”Tieto diabeteksesta oli järkytys”
Kari Aallolle tieto kakkostyypin diabeteksesta oli järkytys. Etukäteisoireiluja ei oikeastaan ollut, ja tieto tipahti kuin taivaasta.
– Meillä ei ole suvussa diabetesta, enkä siitä muutoinkaan kovasti paljon tiennyt. Ehkä pelästyin siksikin, että tauti oli minulle aivan outo.
Vuoden pari Kari on tutustunut tautiinsa, mutta sinut hän ei sen kanssa vielä ole. Hän tunnustaa myös, että ei ole ehkä ottanut sitä kyllin vakavasti.
Ei hän diabetestaan kuitenkaan kiellä. Lääkkeet – eli ainakin vielä tällä hetkellä pelkät tabletit – hän nauttii nurkumatta joka päivä. Päivittäinen annos tulee kolme kertaa päivässä ja se koostuu verenpaine-, kolesteroli- ja diabeteslääkkeistä.
– Ne täytyy ottaa. Muuten käy huonosti, hän uskoo.
Karille on painotettu tietysti myös elintapojen muutosta, mutta sillä tiellä hän myöntää olevansa vasta alussa. Liikunnan lisääminen ja ruokatottumusten muuttaminen on työlästä, ja Kari tunnustaa sen suoraan.
– Tiedän, että diabeteksen hoidossa ei riitä vain se, että nakkaa tabletit naamaansa. Elintapoja on vain niin vaikea muuttaa. Minun suurin heikkouteni ovat olleet epäsäännölliset elämäntavat sekä karamellit ja makeat limonadit.
Karin diabetes on seurannassa ja oikea hoitotasapaino aika ajoin haussa. Verensokeri mitataan säännöllisesti, ja arvoissa on ollut poukkoilua.
Diabetes on Kari Aallolle loppuelämän kumppani, ja hän tietää sen. Elämä on aika ajoin rankkaa: väsyttää ja mieli on matalalla.
Kari ei aio kuitenkaan päästää diabetesta niskan päälle. Hän suhtautuu siihen samalla tavalla kuin musiikkiin.
– Diabetes on asennekysymys. Oikea asenne ratkaisee, hän uskoo.
Pertti Kurikan Nimipäivät
Dokumenttielokuva punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivistä nosti kerralla Pertin, Karin, Samin ja Tonin kuuluisuuteen. J-P Passin ohjaama elokuva kertoo välittömien kehitysvammaisten poikien – tai oikeastaan miesten – arkisesta elämästä, mutta myös heidän juhlahetkistään.
Erilainen elokuva on hauska, mutta myös pysäyttävä.
Pojat soittavat sydämensä kyllyydestä, mutta ottavat myös suorapuheisesti kantaa siihen, miten yhteiskunta kehitysvammaisia kohtelee. Kaikki ei ole suinkaan pelkkää moitetta. He kiittävät, että asioita osataan myös hoitaa.
