Teksti: Mervi Lyytinen, Kuva: Mervi Lyytinen
Arpajaisvoitto ratkaisi aikoinaan Outi Vaaralan uran suunnan.
Professori Hans Åkerblomilla oli lastentautiopin kurssin päätteeksi yllätys opiskelijoilleen: hänellä oli mahdollisuus lähettää kaksi heistä Lontooseen yhdysvaltalaisen Juvenile Diabetes Research Foundationin (JDRF) kurssille. Säätiö on tyypin 1 diabetekseen liittyvän tutkimuksen merkittävin tukija maailmassa.
Suuren kiinnostuksen vuoksi lähtijät päätettiin ratkaista arvalla, toinen lentolippu menisi tiedekunnan ruotsinkieliselle ja toinen suomenkieliselle puolelle. Vaarala oli ruotsinkielisten kurssin voittaja ja lähti Lontooseen.
Matkasta tuli erittäin merkityksellinen. Kurssin aikana järjestetyissä illanistujaisissa Vaaralan pöytäseuraksi osui maailmankuulu italialainen diabetestutkija Franco Bottazzo. Hänen viestinsä suomalaisopiskelijoille hätkähdytti: Vastaus tyypin 1 diabetekseen löytyy Suomesta. Tauti on maassanne yleinen, tutkikaa sitä. Siihen teillä on erinomaiset mahdollisuudet.
Matkalta palattuaan Vaarala hakeutui Åkerblomin puheille, ja sanoi haluavansa mukaan Lastenklinikalla toimivaan tutkimusryhmään. Oli kuitenkin ongelma: Vaarala teki parhaillaan väitöskirjaa aivan väärästä aiheesta.
Innokas immunologi
Vaaralan tutkijanura olisi voinut saada kokonaan toisen suunnan, ellei voittoarpa olisi osunut hänelle. Hän tähtäsi opintojen alussa vakaasti lastenpsykiatriksi, mutta kesätyö Kansanterveyslaitoksen veriryhmälaboratoriossa sai hänet kiinnostumaan immunologiasta opiskelujen alkuvaiheessa vuonna 1984.
Nuori opiskelija määritti Rhesus- ja veriryhmävasta-aineita äitiysneuvolanäytteistä päivisin – työ oli Vaaralan sanoin pelkkää rutiinia – ja luki työpäivän jälkeen kirjastossa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.
Laboratorion silloinen johtaja, nykyinen emeritusprofessori Timo Palosuo huomasi innostuksen ja ehdotti, että Vaarala tekisi syventävät opinnot Kansanterveyslaitoksella immunologiasta. Vaarala tarttui fosfolipidivasta-aineisiin liittyvään aiheeseen ja jatkoi samasta aiheesta väitöskirjatyössään heti syventävien perään.
Väitöstyössään hän alkoi pystyttää määritysmenetelmää, jolla voitaisiin diagnosoida fosfolipidisyndrooma, diabetekseen mitenkään liittymätön oireyhtymä, jossa potilailla esiintyy toistuvia keskenmenoja ja verisuonitukoksia.
Lontoon-matkan jälkeen Åkerblom kehotti Vaaralaa jatkamaan väitöskirjaansa ja ottamaan uudelleen yhteyttä sen valmistuttua. Vaarala tekikin niin, mutta kuukaudet kuluivat, eikä vastausta kuulunut.
– Olin hieman surullinen ja ajattelin jo, ettei suomalaisesta diabetestutkimuksestani tule mitään.
Vaarala oli lähtenyt perheineen 1991 Israeliin Weizmann-instituuttiin post doc -tutkijaksi ryhmään, jossa selvitettiin tyypin 1 diabeteksen mekanismeja eläinmallissa. Perhe aloitteli maan tapaan sapatin viettoa perjantaina varhain iltapäivällä ja istui aterialla parvekkeella, kun puhelin soi.
”Tule töihin”
– Soittaja oli Åkerblom, joka sanoi että tule töihin Lastenklinikalle, kun tulet Suomeen. Rahaa ei ole paljon, mutta yritetään hankkia sitä yhdessä, Vaarala kertoo.
Alkajaisiksi Åkerblomilla oli tarjolla vain kolmen kuukauden apuraha. Kun se oli loppumaisillaan, näytti siltä, että Vaaralan pitäisi kaikesta huolimatta palata lääkäriksi. Hän jää hetkeksi pohtimaan sanavalintaansa:
– Tuntuu hassulta sanoa, että minun olisi ollut pakko palata lääkäriksi, sillä lääkärihän minä olen ja tykkään siitä työstä. Olen hoitanut urani aikana diabetesta sairastavia lapsia, ja se on ollut minulle mieleistä ja on edelleen.
Tutkijana hänellä on ollut mahdollisuus pureutua syvemmälle ja edistää lääketiedettä. Tutkimustyö on ollut älyllinen haaste ja tuonut sellaista tyydytystä, jota pelkkä potilastyö ei voi tarjota. Lääkärinä hänelle on kuitenkin tärkeää viedä hoitoa eteenpäin. Hän sanoo, ettei ole sellainen tutkija, jolle riittäisi solutason ilmiöiden tutkiminen sinällään.
Diabetestutkimussäätiöltä tukea tiukassa tilanteessa
Onnetar ei ollut hylännyt Vaaralaa, sillä Diabetestutkimussäätiön apuraha tuli sopivasti ja antoi hänelle mahdollisuuden jatkaa työtään kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen. Heti sen jälkeen hän sai JDRF:n kilpaillun Fellowship-apurahan, ja tutkijanura käynnistyi toden teolla. Silti tutkijan takaraivossa kummitteli pitkään ajatus lastentauteihin erikoistumisesta.
1990-luvulla Åkerblomin ja Erkki Savilahden tutkimusryhmässä Lastenklinikalla tyypin 1 diabeteksen tutkimusta alettiin ohjata uuteen suuntaan. Tutkijat päättelivät, että ravinnon vaikutukset sairauden kehittymiseen välittyivät suolen immuunijärjestelmän kautta. Savilahti kehotti Vaaralaa tutkimaan suolen immuunijärjestelmän toimintaa.
– Se oli Bottazzon sanojen lisäksi toinen urani kannalta ratkaiseva neuvo. Tuolloin suolen immuunijärjestelmän osuutta ei tutkinut juuri kukaan. Meillä Suomessa havaittiin ensimmäisenä, että suolen immuunijärjestelmä säätelee keskeisenä tekijänä lapsen diabeteksen syntyä. Siinä on syy, miksi nykyisin kierrän maailmalla suurissa kokouksissa kertomassa suolen immuunijärjestelmästä.
– Urani kannalta oli suuri onni, että Åkerblom oli hyvin verkostoitunut kansainvälinen tutkija. En jäänyt laitapelaajaksi, koska hän avasi teitä maailmalle. Tätä työtä ei olisi ollut niin kivaa tehdä, jos ei olisi heti päässyt joukkoon, jossa pääsee vaikuttamaan. Se oli iso asia ja vaikutti siihen, että jäin tutkijaksi.
Uusia mahdollisuuksia avautuu
Yllättäviä käänteitä ja uusien mahdollisuuksien avautumisia on seurannut Vaaralan uralla toinen toisensa jälkeen. Akatemian nuoremman tutkijan apuraha ja myöhemmin vanhemman tutkijan virka saivat jatkamaan diabetestutkimusta täysillä.
Akatemian vanhemman tutkijan viran päättyessä Vaarala pohti 35-vuotiaana jälleen kerran erikoistumaan lähtemistä, kun Ruotsista tuli sähköpostiviesti: Linköpingin yliopistossa aiottiin perustaa uusi professuuri, jonka erikoisalueena olisi tyypin 1 diabeteksen tutkimus. Olisiko Vaarala kiinnostunut hakemaan virkaa? Virkaa ei pantaisi auki, ellei riittävän hyviä hakijoita olisi luvassa.
Vaarala tuli valituksi, sai hyvin rahaa tutkimuksen käynnistämiseen ja lisää kansainvälisiä kontakteja ja tunnustusta. Ruotsin-vuosinaan hänelle myönnettiin muun muassa Fernströmin säätiön ja Lundin yliopiston nuoren diabetestutkijan palkinnot.
Tutkimussuuntia sulkeutuu
Kaikki ei aina mene niin kuin tutkija toivoisi, se kuuluu työn luonteeseen. Ruotsissa vietettyyn kuuteen myönteiseen ja menestyksekkääseen vuoteen sisältyy myös iso vastoinkäyminen. Suurin toivein aloitettu GAD-rokotetutkimus eteni potilasvaiheeseen, mutta johti lopulta umpikujaan. Rokotteella ei pystytty suuressa potilasjoukossa hidastamaan beetasolujen tuhoutumista, vaikka ensimmäiset, suppeammat kokeet olivat viitanneet siihen.
Vaaralan uran suurimmat pettymykset liittyvät siihen, ettei interventiota, jolla diabeteksen kehittyminen pystyttäisiin estämään, ole vieläkään saatu. Lapset sairastuvat edelleen, eikä mitään ole tehtävissä. Henkilökohtaiset pettymykset ovat olleet pieniä.
– On ollut esimerkiksi kausia, jolloin apurahat ovat olleet tiukemmassa, mutta sellaiset pettymykset kuuluvat tutkijan elämään.
– Luulin kyllä, että vastaus diabetekseen löytyy nopeammin. Nuoruuden innokkuuden jälkeen olen oppinut hyväksymään, että vastauksia löytyy vähitellen. Ehkä jonain päivänä tulee se suuri oivallus, ja silloin tajuamme, että näin yksinkertaista se oli, miksei tätä keksitty aikaisemmin.
Tutkijan täysosuma
Mikä olisi tutkijan täysosuma? Vaaralan ei kauan tarvitse miettiä vastausta kysymykseen:
– Minulle henkilökohtaisesti se olisi, että joku potilaiden hoitoa tai diabeteksen ehkäisyä edistävä menetelmä perustuisi jollain tavalla tutkimuksiini. Sen ei tarvitse olla suoraan minun keksimäni, mutta jos menetelmä perustuu esimerkiksi suolen puolustusjärjestelmän muokkaukseen, se riittää minulle täysosumaksi.
Nykyisin etsitään innokkaasti mikrobeja, joiden avulla suolen immuunipuolustusta voitaisiin muokata varhaislapsuudessa siten, että immuunijärjestelmän sietokyky paranisi eikä diabetesta tulisi. Vaarala näkee mikrobien modifioinnissa mahdollisuuksia: niiden avulla saadaan uutta tietoa immuunipuolustuksesta ja niillä voidaan mahdollisesti tukea hoitoa. Hän uskoo kuitenkin, että suoliston immuunipuolustukseen vaikuttavilla lääkeaineilla on tulevaisuudessa mikrobihoitoja vahvempi rooli.
Uudet biologiset lääkkeet ovat vieneet esimerkiksi nivelreuman, tulehduksellisen suolistosairauden ja syövän hoitoa harppauksin eteenpäin, ja sama voisi tapahtua diabeteksenkin hoidossa.
Monta vuotta aikaa vaikuttaa
Nykyisin autovasta-ainepositiiviset lapset, joilla on suuri riski sairastua, pystytään löytämään, ja siksi Vaaralan mielestä ei pidä keskittyä vain varhaislapsuuteen diabeteksen ehkäisyssä.
– Sen jälkeen kun lapsi on todettu autovasta-ainepositiiviseksi, kestää ehkä viisi vuotta ennen kuin hän sairastuu diabetekseen. Meillä on viisi vuotta aikaa toimia ja pysäyttää diabetes. Minusta olemme liian vähän katsoneet tätä aikaikkunaa, jolloin lapsella on omaa insuliinintuotantoa jäljellä.
Vaarala aikoo seuraavaksi tehdä kaikkensa niiden keinojen etsimiseksi, joilla diabeteksen etenemisprosessi saataisiin pysähtymään ja lapsen oma insuliinintuotanto säilymään tai jopa elpymään.
– Edelleen olen tyytyväinen, että olen immunologi diabetestutkimuksessa. Uskon, että immunologiset keinot ovat ainoat oikeat keinot diabeteksen ehkäisemiseksi. Saarekesolu- tai beetasolusiirrotkaan eivät toimi niin kauan, kun immuunipuolustus tuhoaa siirretyt solut.
Narkolepsia toi uuden näkökulman
Vaarala nimitettiin vuoden 2014 alussa THL:n rokotusten ja immuunisuojan osaston johtajaksi, ja virka on tuonut mukanaan lisää hallinnollisia velvoitteita sekä rokotetutkimukseen ja narkolepsiaan liittyvää työtä diabetestutkimuksen lisäksi.
Vaikka tasapainottelu eri tehtävien kesken vaatii paljon, näkökulman laajentaminen saattaa lopulta hyödyttää diabetestutkimusta.
Vaarala sanoo saaneensa juuri narkolepsiatutkimuksesta ajatuksen, että diabeteksen pysäyttäminen vielä viime metreillä ennen sairastumista saattaa olla mahdollista ja että tutkimuksessa kannattaa panostaa juuri siihen. Viimeiset kuukaudet ennen sairastumista ovat äärimmäisen tärkeitä.
Kilpailu apurahoista kiristyy
Vaikka rokotteen aiheuttama lasten sairastuminen narkolepsiaan on tuonut mukanaan tummia sävyjä työhön, Outi Vaarala on diabetestutkijana selvästi nosteessa. Kaikki tuntuu onnistuvan juuri nyt. Hän sai vastikään Diabetestutkimussäätiön suurapurahan, 100 000 euroa kahdeksi vuodeksi, sekä suuren apurahan JDRF:ltä ja Suomen Akatemialta.
Diabetestutkimussäätiön apuraha ratkaisi aikoinaan sen, että Vaarala jäi diabetestutkijaksi, ja nyt tiukassa taloustilanteessa siltä saatu tunnustus ja tuki tulevat jälleen kriittisellä hetkellä.
– Tunnustus lämmittää mieltä, sen psykologista vaikutus ei voi väheksyä, mutta raha ei olisi voinut tulla paremmalla hetkellä, Vaarala sanoo suoraan.
THL:n budjettirahoitus on pienentynyt ja pienenee edelleen kaikkiaan yli 20 prosentilla vuodesta 2013 vuoteen 2017 mennessä. Tämä on merkinnyt irtisanomisia, ja uusia on tulossa. Karu totuus on, että apurahojen ansiosta Vaaralan ei tarvitse irtisanoa tutkijoitaan, ja diabetestutkimusta voidaan jatkaa talossa.
Ei vain rakkaudesta
Omasta kokemuksestaan hän tietää, miten tärkeää on olla mukana ryhmässä, jossa uusien tutkijoiden kykyjä hyödynnetään. Tutkimustyön itsenäisyys, menestys ja kansainväliseen tutkijayhteisöön kuuluminen ovat hyviä kannustimia, mutta ne eivät riitä. Vaaralaa harmittaa suunnattomasti, ettei tutkimustyöstä palkita taloudellisesti yhteiskunnassa riittävästi. Hänellä itsellään on aina ollut tutkimuksen ohessa pientä lääkärinvastaanottoa tuomassa lisäystä elantoon. Muilla kuin lääkäreillä ei tätä mahdollisuutta ole.
– Meidän tutkimusryhmien johtajien ja senioritutkijoiden pitäisi rummuttaa voimakkaasti sen puolesta, että tutkimustyöstä palkittaisiin myös taloudellisesti, Vaarala sanoo.
– Kukaan ei jaksa tätä pelkästä rakkaudesta.
Artikkeli on julkaistu aiemmin Diabetes ja lääkäri -lehdessä 4/2014.
Outi Vaarala on siirtynyt artikkelin julkaisemisen jälkeen professoriksi Linköpingin yliopistoon.
Vaaralan ohjeet tutkijaksi aikovalle
Valitse aihe, joka vie mukanaan.
– Älä menee mukaan tutkimukseen, johon et tunne imua. Uskalla sanoa ei, ellet tunne paloa aiheeseen. Jaksa odottaa, kunnes löydät oman aiheesi.
Vaihda aihetta, jos huomaat, ettei paloa ole.
– Ryhmässäni on ollut tutkijoita, jotka ovat lähteneet. Ratkaisu on oikea, jos aihe ei tunnu omalta.
Ole sinnikäs.
– Tutkijalla pitää olla hyvä stressinsietokyky. Pitää kestää, kun koe ei tuota toivottua tulosta, kun artikkeli ei mene läpi tai kun ei saa apurahaa.
Ole valmis tekemään paljon työtä.
– Tutkijana pärjää, jos on valmis tekemään periodeittain hullun lailla töitä.
Älä kulje lauman mukana.
– Tutkija tarvitsee luovuutta ja rohkeutta ajatella eri tavoin kuin muut.
Kestä kritiikki.
– Tutkijayhteisö arvioi työtäsi koko ajan, ja tutkijan pitää pystyä ottamaan kritiikki vastaan.
Keskustele, älä jyrää.
– Omaa työtä pitää oppia puolustamaan ja argumentoimaan loukkaantumatta. Jos ottaa kritiikin henkilökohtaisesti, tulee helposti esittäneeksi kantansa liian jyrkästi.
Kuka?
OUTI VAARALA
s. 1962
- LL 1990, LKT 1991
- Professori, Linköpingin yliopisto 2014 –
- Tutkimusprofessori, THL 2005 – 2014 (heinäkuun loppuun)
- Rokotusten ja immuunisuojan osaston johtaja, THL 2014 (heinäkuun loppuun)
- Pediatrisen immunologian professori Linköpingin yliopistossa 2001 – 2005
- Perhe: mies, kolme tytärtä, joista kaksi on aikuisia ja nuorin 15-vuotias
- Harrastukset: lukeminen, hiihtäminen, pyöräily
- Julkaisut: yli 160 alkuperäisjulkaisua tyypin 1 diabeteksen ja autoimmuunisairauksien syntymekanismeista ja ehkäisystä