Teksti: Miika Miettinen
Mitä tehdä, kun mitään ei ole tehtävissä? Vai onko sittenkin?
Moni juuri diabetesdiagnoosin saanut ihminen varmasti järkyttyy syvästi kuullessaan sairastuneensa ja ajattelee, että elämä muuttuu suuresti koko loppuelämän mukana kulkevan taudin takia.
Joudunko jättämään karkit, sipsit ja kaiken herkuttelun ja noudattamaan tiukasti jotakin tiettyä ruokavaliota? Miten diabetes vaikuttaa muuten elämääni ja mitä ihmiset minusta ajattelevat nyt?
Tuttuja kysymyksiä monelle vastasairastuneelle. Ihminen on tottunut pelkäämään, sitä mitä ei tunne, ymmärrä tai halua hyväksyä. Kävin itsekin jonkin verran läpi tällaisia kysymyksiä, vaikka jostain syystä otin asian aika tyynen rauhallisesti ja hyväksyin diabetekseni niillä sekunneilla, kun siitä ensimmäistä kertaa kuulin.
Vaikka perheessäni oli jo entuudestaan yksi tyypin 1 diabetesta sairastava ihminen, astuin aika lailla uuteen maailmaan, joka oli sinänsä pelottava, mutta samaan aikaan kiinnostava. Olin nähnyt, että diabeteksen kanssa voi elää täysin normaalia elämää ilman, että se vaikuttaa arkipäiväiseen tekemiseen, mutta en ehkä koskaan ollut ajatellut, miten se vaikuttaisi minun elämääni ja mitä minun pitäisi ottaa huomioon.
Sairastumiseni jälkeen suurin pelkoni – ja samalla myös osittain kiinnostuksen kohteeni – oli, miten pystyn sovittamaan aktiivisen urheilun yhteen diabeteksen kanssa. Ainut huoleni oli, joudunko lopettamaan esimerkiksi jääkiekon tai alamäkiluistelun diabeteksen takia. Pelkoni ja haluni hallita ja kehittää omaa hoitoani ovat kulkeneet käsi kädessä, ja sillä tavalla sain erittäin hyvän otteen diabeteksen hoidosta jo noin kuukausi diagnoosin jälkeen.
Kun ihmisellä on intohimo johonkin asiaan, halu jatkaa sen tekemistä ajaa häntä toimimaan niin, että se on mahdollista. Tästä hyvänä esimerkkinä on, että kaksi viikkoa diabetesdiagnoosin jälkeen olin jo pelaamassa jääkiekkoa ja reilun kolmen viikon jälkeen olin Itävallassa alämäkiluistelukisassa. Pelko rakkaiden urheiluharrastusten loppumisesta ajoi minut ottamaan tilanteen ja sairauden nopeasti hallintaan. Päättäväisyys, halu sopeutua, kehittyä ja astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle auttoi minua siinä.
Diabeteksen hoito vaatii paljon ymmärtämistä, hyväksymistä ja opitun soveltamista omaan elämään. Tärkeää on, että uskaltaa rikkoa rajoja ja poistua totutulta mukavuusalueelta. Uskon, että diabeteksen hoidon saa sopimaan tilanteeseen kuin tilanteeseen, kun ymmärtää oman kehonsa toiminnan ja reaktiot ja erilaisten tilanteiden vaikutukset niihin. On esimerkiksi opittava ymmärtämään insuliinin annostelu ruokaillessa, urheillessa ja sairastaessa. Niitä ei kukaan voi toiselle täysin opettaa, sillä jokaisen keho toimii omalla tavallaan, ja nämä asiat oppii vain käytännön kautta.
Kun takana on 132 tuntia urheilua vajaassa yhdeksässä kuukaudessa, uskallan suositella muillekin itsensä haastamista. Olen tehnyt 2,5 tunnin juoksuvaelluksia, pelannut jääkiekkoa ja kilpaillut alamäkiluistelussa. En ole koskaan jättänyt mitään tekemättä diabeteksen takia. Päinvastoin olen halunnut tehdä tällaisia asioita, koska on mielenkiintoista testata omia rajojaan ja pitää silti verensokeri tavoitearvoissa: siitä jos mistä saa huippufiiliksen! Jos minä pystyn tähän, pystyt sinäkin.
Aina on jotakin tehtävissä, mutta vain sinä voit tehdä sen itsellesi, ei kukaan muu sinun puolestasi.