Teksti: Tiina Suomalainen
Kun koripalloa harrastava Hulda Raanoja sairastui diabetekseen, hänen vanhempansa lähtivät täysillä mukaan huoltojoukkoihin. Kolmikosta tuli entistäkin tiiviimpi tiimi. Nyt Huldan tarinaa työstetään myös dokumenttielokuvaksi. Hulda haluaa olla esikuva muille junioriurheilijoille.
Pallo tottelee 11-vuotiasta Hulda Raanojaa. Tyttö pomputtelee sitä edestakaisin, jalkojensa välistä ja selkänsä takana. Sitten hän lähtee juoksuun ja kuljettaa palloa edellään. Pieni hyppy ja heitto. Pallo sukeltaa kauniisti sukan läpi.
Koripallo tuli Huldan elämään pienen hakemisen kautta. Huldan kaksi nyt jo aikuista isosiskoa olivat harrastaneet tanssia, joten oli luontevaa, että Huldakin vietiin ensin tanssitunnille. Laji ei kuitenkaan antanut tytölle sitä energiapotkua, mitä hän olisi toivonut.
Jalkapalloakin Hulda testasi, mutta sekään ei oikein napannut.
Huldalla oli jo jonkin aikaa ollut koripallo, jota hän kävi isänsä kanssa heittelemässä. Niinpä Huldan äiti otti yhteyttä Kouvolan koripalloseuraan Kouvoihin. Ensimmäisten treenien jälkeen Hulda tiesi, että tässä olisi hänen lajinsa.
– Tykkään koriksen nopeatempoisuudesta, pääsen purkamaan siinä energiaa. Sain myös heti kavereita joukkueen muista tytöistä, Hulda kertoo.
Huldan kipinä tarttui
Raanojien kesämökille pesiytyi näin uusi luontoääni. Se oli tasainen pallonjumputus, kun Hulda treenasi pallon käsittelyä ja temppuja Youtube-videoiden avulla.
Huldan vanhemmat, Mervi ja Kalle Raanoja, olivat lievästi sanottuna yllättyneitä, kun he tajusivat, miten perusteellisesti joukkuelaji imaisee mukaansa myös vanhemmat.
– Isompien tyttöjen tanssiharrastuksissa riitti, kun maksoimme kausimaksut, kuskasimme ja kävimme katsomassa näytökset. Nyt meiltä alettiin odottaa muihin vanhempiin tutustumista, mokkapalojen leipomista ja kisakioskin pyörittämistä turnauksissa, Kalle muistelee – nyt jo asialle hymyillen.
Nopeasti vanhemmat pääsivät ensijärkytyksensä yli.
– Huldan innostuminen tempaisi mukaansa. Lapsen palo sytytti palon meihinkin, Mervi kuvailee.
Heittelehtivät verensokeriarvot
Syksyllä 2018 outo väsymys alkoi vaivata Huldaa.
– Heikotus iski usein ruokailun jälkeen. Joskus pyysin kavereita kantamaan koulussa reppua, kun tuntui, että voimat loppuivat, hän muistelee.
Raanojilla olivat tuntosarvet pystyssä, sillä heidän keskimmäisellä tyttärellään on diabetes. Kalle muistaa myös erään kerran, kun Huldan peli takkusi, eikä pallo meinannut pysyä kädessä. Sämpylän ja pillimehun jälkeen tahti oli jo ihan toinen.
Epäilyjen herättyä perhe hakeutui lääkärille.
– Kaikki muu oli kunnossa, mutta yhdessä veriarvossa oli jotain häikkää. Lääkäri kehotti meitä seuraamaan tilannetta, Mervi muistelee.
Niinpä Raanojat mittailivat kotona Huldan verensokeria. Usein se nousi ruokailun jälkeen korkealle ja romahti sitten alas.
Marraskuussa 2018 pelattiin Tykkimäkiturnausta. Hulda painoi peleissä täysillä ja sai tsempparipalkinnon. Kolmannen turnauspäivän aamuna Hulda ei kuitenkaan päässyt sohvalta ylös vaan hoki, ettei jaksa.
Silloin vanhemmat lähtivät viemään Huldaa Kotkaan sairaalaan.
Vaikka verensokeriarvot olivat hyvät, Hulda jäi osastolle. Seuraavana aamuna hänelle tehtiin sokerirasituskoe. Lukema pomppasi 18:aan.
Henkistä tukea tarvitaan
Kun lääkäri kertoi diabetesdiagnoosista, Hulda kysyi itkien, pitääkö hänen nyt lopettaa koripallo.
– Lääkäri vastasi, että ei. Hän sanoi, että on vain muutamia lajeja, joita diabeetikko ei voi harrastaa. Olin, että jess! Hulda kertoo.
Se, että Raanojilla oli jo yksi diabetesta sairastava lapsi perheessä, sekä helpotti että pahensi tilannetta. Heillä oli paitsi kokemusta myös tietoa siitä, mitä diagnoosi todellisuudessa merkitsee.
Mervi ja Kalle harmittelevat, että diabeetikkolasten perheiden henkinen tuki jää laihaksi.
– Terveydenhuolto jättää perheet hyvin yksin diagnoosin jälkeen. Pitäisi olla mahdollisuus jutella useampaan kertaan jonkun ammattilaisen kanssa, joka ymmärtäisi, mitä diabeteksen hoitaminen on. On aika kylmäävää, kun perheet lähetetään vain kotiin mittareiden, piikkien ja ohjeiden kanssa ja sanotaan, että jos on kysyttävää, soittakaa tähän numeroon.
– Me kyllä pärjäämme, mutta miten yksinhuoltajaperheet? Tai perheet, joissa on esimerkiksi haasteita elämänhallinnan kanssa, Mervi ja Kalle pohtivat.
”Meistä tuli tiimi”
Huldan sairastuminen tarkoitti sitä, että koripallosta tuli vieläkin enemmän perheen yhteinen harrastus. Sekä Mervi että Kalle lähtivät mukaan huoltojoukkoihin: Kalle huoltaa joukkueen muut tytöt, ja Mervi Huldan. Treeneissäkin on aina jompikumpi vanhempi mukana. Heille on tärkeää, että valmentaja voi keskittyä valmentamiseen ja Hulda pelaamiseen.
– Pystymme tarkkailemaan Huldaa koko ajan. Näemme hänen liikkeistään, silmistään – ihan kaikesta – onko aika tulla hetkeksi pois kentältä ja hörpätä pillimehua.
Huldaa ei haittaa, että äiti ja isä ovat tiiviisti mukana kentänlaidalla.
– Meistä on diabeteksen myötä tullut vieläkin enemmän tiimi, hän sanoo.
Ensimmäinen vuosi sairastumisen jälkeen oli Huldasta todella rankka. Kaikki oli uutta: hänen piti esimerkiksi opetella pistämään insuliinia. Sitten hän siirtyi käyttämään insuliinipumppua, mikä on osoittautunut liikunnalliselle tytölle hyväksi ratkaisuksi.
Raanojat tekevät kovasti töitä sen eteen, että Huldan sairaus pysyisi tasapainossa herkästi heittelehtivistä verensokereista huolimatta.
– Kun jännitän peleissä, verensokeri nousee ylös. Kun pallo koskee kenttää ja jännitys helpottaa, arvot romahtavat, Hulda kuvailee.
Dokumenttielokuvan tähdeksi
Ystävät ja joukkuekaverit ovat suhtautuneet hyvin Huldan diabetekseen. He kantavat huolta, jos tyttö näyttää kalpealta, mutta sairaudesta voidaan heittää yhdessä myös huulta. Se sopii Huldalle, joka sanoo, että sairastuminen diabetekseen ei ole maailmanloppu,
Hulda juttelee diabeteksesta mielellään. Diabetesleirillä hän ystävystyi muutaman pojan kanssa, mutta hän ei panisi pahakseen, jos löytäisi lisää vertaistukea.
– Voisimme järjestää netissä etätapaamisia, hän toivoo.
Hulda on saanut paljon rohkaisua ja kannustusta toiselta ykköstyypin diabeetikolta, Korisliigan Tampereen Pyrinnössä pelaavalta Osku Heinoselta. Osku on Huldalle arvokas keskustelukumppani, jonka kanssa voi jutella vaikkapa siitä, millaisilla verensokeriarvoilla he lähtevät kentälle tai mitä he tankkaavat.
Hulda sai diabeteksen myötä myös pääroolin elokuvassa, kun kouvolalainen dokumentaristi Marko Kivioja alkoi työstää hänen tarinaansa dokumentiksi. Idea lähti Kouvoista, jossa mietittiin Huldan sairastuttua, miten lisätä suuren yleisön tietoisuutta ykköstyypin diabeteksesta ja siitä, mitä kaikkea urheilevan diabeetikon elämään kuuluu.
Huldaa on kuvattu kentällä, juoksutreeneissä, kotona ja koulussa. Sananvalmista ja reipasta Huldaa eivät kuvaukset jännitä, päinvastoin.
– Haluan olla esikuva muille junioriurheilijoille, hän sanoo.
Dokumentin valmistumisajankohta on vielä auki. Kivioja arvelee, että se voisi valmistua ensi keväänä, jos yhteistyökumppanit ja rahoitukset saadaan kuntoon.
Sairastuminen sisuunnutti
Huldalla ovat tavoitteet korkealla. Hän haaveilee pääsevänsä joskus pelaamaan Yhdysvaltain naisten ammattilaissarjaan WNBA:han. Toukokuun lopussa hän sai siihen esikuvan, kun Awak Kuierista tuli kautta aikojen ensimmäinen suomalainen, joka on pelannut WNBA-sarjassa.
– Siinä riittää Huldalle tavoiteltavaa. Mutta unelmat on tehty toteutettaviksi, Mervi sanoo hymyillen.
Nyt Hulda keskittyy kuitenkin koululaisen elämään ja rakkaan lajin harrastamiseen. Liki jokaiseen päivään kuuluu jotain liikuntaa: koristreenejä joukkueen kanssa, juoksuharjoituksia, kuntosalia isän kanssa. Lisäksi Hulda saa yksilövalmennusta.
Koripallopelien ja diabeteksen yhdistäminen on välillä vaikeaa ja raskasta. Hulda miettii, että se on sisuunnuttanut häntä.
– Olen saanut enemmän energiaa. Annan mennä, vaikka minulla on tämä sairaus.
Mervi-äiti muotoilee asian näin:
– Huldasta on tullut entistäkin periksiantamattomampi.
