Sensorin lukulaite piippaa terävästi. Näytölle ilmestyy lukema 6,2 ja ihanan loiva käyrä. Koko yö normaalilukemissa! Silitän mittaria ikään kuin se olisi sen ansiota. Silitän myös pojan otsaa. Se on kuiva, sileä ja lämmin. Hän hengittää rauhallisesti teininuntaan. Mitä nähnee? Usein havahdun aamuöisin, kun pojan huoneesta kuuluu taistelun ääniä: nukkuva kamppailee unen örkkejä vastaan. Viime yönä hän taas luki myöhään jotakin jännittävää.
Tarkistan, että poika on laittanut pitkävaikutteisen. On. Hän osaa tehdä sen pimeässä, puoliunessa. Taitava, huolellinen poika. Annan hänen jatkaa untaan, onhan vapaapäivä. Hänelle on luksusta saada nukkua pitkään hyvillä sokereilla.
Myöhemmin tulin kotiin kaupasta venähtäneen ja rasittavan ostosreissun jälkeen valmiina kiireellä kyhäämään ruokaa. Kas, poika istui tyytyväisenä keittiönpöydän ääressä ruokalautanen edessään. Olivat siskon kanssa laittaneet uuniin eilisiä perunoita ja tofukuutioita. Mihin minua enää tarvitaan? Kauppakasseja kantamaan? Olen salaa ylpeä. Olivat saaneet perunat uuniin… Kurkkuakin oli lautasen sivussa monta paksua siivua… Insuliinit laitettu. Kaikki hoidossa.
Muistan katkeruuden ja epäreiluuden tunteen ensimmäisinä kuukausina diagnoosin jälkeen: miksi hänelle? Miksi meille? Sitten huolen ja paniikin täyttämät aamuyöt, kun mittari näyttää 1,9. Silloin olisi auttanut kuva tästä päivästä: poika mittaa sokerit käyttämällä lukulaitetta käsivarressaan ja annosteltuaan insuliinin syö itse lämmittämänsä lounaan.
Kymmenisen vuotta olen ollut pojan sijaishaima. Hiilihydraattikalkulaattori, insuliinin älyannostelija, verinäytteenottaja. Se on tärkeä ja vastuullinen tehtävä. Vastuu onkin painanut, välillä miltei kestämättömästi. Kasvoin kiinni tehtävään, kasvoin huolehtimaan. Ehkä liikaakin.
Kymmenvuotiaana poika pakkasi rinkkaan teltan ja makuupussin ja marssi tietä kohti heippaa huudellen. Oli päättänyt lähteä metsään yöksi. Sai pystyttää teltan pihaan. Vuotta myöhemmin hän piirsi sarjakuvan, jossa äiti oli kuvattu lihansyöjäkasviksi, jolla oli pitkät lonkerot. Puhekuplassa luki: ”Et mene!”.
Olinko ehkä ajatellut mennä treffeillekin pojan mukaan? Ehkä hänen pitäisi varata opiskelijaboksistaan yksi huone sijaishaimalleen? Ei, se ei kuulunut tulevaisuudensuunnitelmiini. Oli tullut aika miettiä, mikä kuului ja miten luopua tästä vastuusta juuri kun siihen oli tottunut. Vanhemmuuden vaikeimpia tehtäviä on oppia huomaamaan, milloin pitää kiinni ja milloin päästää irti.
Nyt poika hoitelee itse haiman tehtäviä. Onnea matkaan! Hyvillä mielin voin kohottaa maljan ja alkaa suunnitella eläkepäiviä.
Tuija Siljamäki
Julkaistu Diabetes-lehdessä 2/2017.