”Veera, se ei ollutkaan jääkaappi vaan pakastin. Kaikki mun insuliinit on umpijäässä.” En tosiaan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. On kahden viikon mittaisen Sri Lankan reppureissumme ensimmäinen aamu. Ykköstyypin diabetesta sairastavalla puolisollani ei ole kuin muutama jäätymätön yksikkö jäljellä kynissään. Mitä jos insuliini ei toimi – saako täältä jostain lisää? Korvaako vakuutus tällaisen törttöilyn? Ja onko täällä edes kunnollista sairaalaa?
Seuraava vuorokausi on stressaava. Jäätynyt insuliini ei tunnu toimivan, verensokeri vain nousee hurjista pistosmääristä huolimatta. Sitten huomaamme, että ampulli on rikkoutunut kynän sisälle. Tosiasiassa mies on siis saanut vain murto-osan pistämästään insuliinista. Ampullin vaihto, ja jess – verensokeri kääntyy laskuun. Jäätynyt insuliini siis toimi, ainakin tällä kertaa!
Olemme lähdössä vauhdilla juhliin, joista olemme molemmat innoissamme. Minuutti ennen lähtöä puolisoni käy makaamaan lattialle. Ei huvitakaan lähteä. Ehdotan verensokerinmittausta. Lukema on matala: ihmekös kun ei huvittanut. Banaani vauhdilla huiviin ja saavumme paikalle vain hieman myöhässä.
Diabetes on monia asioita. Se lisää maustetta ja haastetta moniin arkisiin asioihin ja yhteisiin reissuihin. Välillä on koomistakin huomata, miten erilainen toisesta tulee matalilla tai korkeilla sokereilla. Öisin mies joskus hourailee omiaan. Pitääkö minun tuoda sille hunajaa vai höpiseekö se vain unissaan?
Olen jo tottunut kantamaan vähintäänkin välipalapatukkaa taskussani. Hypot eivät minua uhkaa, mutta kyllä matala verensokeri pistää terveenkin kiukuttelemaan. Ja vaikka mieheni hoitaa tietenkin diabeteksensa itse, olen myös minä pienessä hälytysvalmiudessa jatkuvasti.
Väillä sairaus myös ahdistaa. Diabeettinen neuropatia, retinopatia, nefropatia… Lista on melkoisen pitkä. Siksi syynään Diabetes-lehteä ahnaammin ja tarkemmin kuin kumppanini. En tunne monia diabeetikoita, joten lehdestä on mukavaa lukea, kuinka toimeliaita, aikaansaavia ja uskomattomia diabeetikot voivat olla. Maraton, triathlon tai edes Mount Everestille kiipeäminen eivät ole mahdottomuuksia.
Diabetes ei ole huono asia. Parhaimmillaan se herättelee sairastunutta ja hänen läheisiään panostamaan laadukkaaseen ruokaan, riittävään lepoon ja muutenkin terveellisiin valintoihin. Pitkäaikaissairauden kanssa pitäisi löytää yhteinen, leppoisa sävel.
Vasta koulun aloittaneena sairaanhoitajaopiskelijana huomautin puolisolleni hänen verensokerinmittaustekniikastaan. ”Ällöä, säkö lipaisit kielellä viimeisen veripisaran pois!” ”Kuulehan, diabeteksen kanssa voi elää orjallisesti ohjekirjan mukaan, mutta voin kertoa, ettei sellaista jaksa kukaan. Rennompikin ote riittää, jos tietää mitä tekee”, mies vastasi.
Pitkäaikaissairaus on kuin matkakumppani piiitkällä reissulla. Ristiriidat kannattaa selvittää nopeasti, mutta yhdessä pitää voida rentoutuakin.
Veera Kamaja