Sain kuulla sairastavani ykköstyypin diabetesta vasta aikuisena, joitakin vuosia sitten. Alkujärkytyksestä alkaen sain hyvää opastusta ja hoitoa. Yksityiskohdat tarkentuivat. Eläkeikää lähestyvä diabeteshoitaja oli taitava ja ihmisläheinen.
Selvisi, että ei kannata haaveilla suuremmin hiihtovaelluksista ja uimatempauksista. Se siitä. Sain myös kuulla, että kotiovelleni tulisi kolkuttelemaan erinäiset pitkäaikaissairaudet.
Luopumista. Luvassa olisi luopumista: terveydestä, haaveista, huolettomuudesta. Luopumisista oli kyllä vähän kokemusta aiemmastakin. Kauaskantoisimpia oli, kun menetin isäni jo pikkupoikana. Ajattelin, että nyt en haluaisi samaa omille lapsilleni, enkä tietenkään menettää itseäni.
Samoihin sairastumiseni ja luopumisen aikoihin sijoittui myös äitini kuolema. Muistan joulukuisen kävelyn Porkkalanniemen kärkeen, samaan aikaan kun hän oli luopumassa hoitokodissa, korkeassa iässä, elämästään. Sitkeänä ihmisenä vain taisteli vastaan.
Halusin kaiken keskellä päästä hetkeksi luontoon, sinne niemen kärkeen, talviseen tuuleen. En vain osannut kunnolla arvioida hyytävän merisään vaikutusta verensokeriin. Mittarikin hyytyi.
Suomenlahdelta puhalsi navakka tuuli. Oli raikasta ja kylmää. Lapinharakka istui lähiluodon ainoan pihlajan latvassa. Äitini lähtisi seuraavana päivänä, tätä en vielä tiennyt. Mutta kaiken keskellä tuntui hyvältä olla noissa raikkaissa merituulissa, jotka saivat vedet kirpoamaan silmiin.
Sairastumiseni jälkeen olen opetellut ennakoivuutta. Mutta myös rohkeutta. Tärkeää on ettei anna pelon kyykyttää. Tässä iässä ei kannata hannata. Turva-ajattelun läpitunkema ihminen pelkää hypoa ja rajoittaa mahdollisuuksiaan. Diabeteksesta ja hyposta voi saada helposti alibin pelon keskelle.
Pelon sijasta parempi käyttövoima on kiitollisuus.
Ajattelen usein kiitollisuudella niitä, jotka eristivät ensimmäisenä insuliinin – ihmeaineen, joka on diabeetikolle yhtä tärkeää kuin vesi ja ilma. Hyvin tehty, kiitos uutterasta työstä! Tuntuu erikoiselta saada jatkaa elämäänsä. Nimenomaan saada. Jaksan mitata ja piikittää.
Harrastin lapsena kilpajuoksua. Silloin piti käydä lenkeillä. Piti jaksaa treenata. Piti ja piti, mutta nyt ei pidä – vaan voi. Näkökulmien ero on ratkaiseva. Kyse on kiitollisuudesta. Saan liikkua luonnossa. Saan nähdä perhettäni. Saan syödä ystävien kanssa. Saan kirjoittaa tämän tekstin. Saan herätä huomenna.
Insuliini pistää kuulemma kampoihin jopa adrenaliinille ja noradrenaliinille. Mutta hormoneista väkevin on kiitollisuus.
Matti Nieminen
Suomen luonnonsuojeluliiton
viestintäpäällikkö