Teksti: Mari Vehmanen
Mitä kuuluu tyypin 2 diabeteksen hyvään alkuvaiheen ohjaukseen? Kuinka usein lääkäriä pitäisi tavata? Millaisia hoitotarvikkeita diabetesta sairastavalla on oikeus saada? Diabetesliiton asiantuntijat vastaavat näihin ja moniin muihin kysymyksiin.
Diabetesta sairastavan ei ole aina helppo tunnistaa, onko hänen saamansa ohjaus riittävää tai millaisiin palveluihin hän on oikeutettu. Erityisesti tyypin 2 diabetesta sairastava saattaa kokea jäävänsä kovin yksin selviytymään sairautensa kanssa.
Diabetesliiton asiantuntijaylilääkäri Elina Pimiä sekä sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Laura Tuominen-Lozic kertovat tässä jutussa hyvän hoidon tunnusmerkeistä ja siitä, miten puutteita omassa hoidossa voi pyrkiä korjaamaan.
Millaista on vastikään tyypin 2 diabetekseen sairastuneen hyvä alkuvaiheen ohjaus, asiantuntijaylilääkäri Elina Pimiä?
Pintapuolinen hoitorutiinien opastaminen ei yksin riitä. On totta kai tärkeää osata noudattaa lääkitystä ja seurata verensokeria, mutta lisäksi diabetekseen sairastunut tarvitsee syvällisempää ymmärrystä sairaudestaan ja omien valintojensa vaikutuksista.
Valitettavasti kaikki tyypin 2 diabetes -diagnoosin saaneet eivät koe, että ammattilaisilla olisi alkuvaiheessa aikaa heidän huolelliseen ohjaamiseensa. Tutkimuksiin ei välttämättä pääse heti, ja silloinkin saatetaan lähinnä keskittyä mekaanisesti laboratorioarvoihin ja muihin numeroihin.
Hyvän alkuvaiheen elintapaohjauksen saaminen on tyypin 2 diabetekseen sairastuneelle erityisen tärkeää, sillä omat päivittäiset tottumukset muodostavat koko hoidon perustan. Hän tarvitsee tietoa ateriarytmin ja ruuan ravintosisällön vaikutuksista hoitoonsa ja vointiinsa. Niin ikään liikunta on tärkeä teema. Säännöllisen liikunnan tiedetään parantavan hoitotasapainoa, vaikka paino ei laskisi.
Mitä tapahtuu alkuohjauksen jälkeen?
Hyvään alkuohjaukseen kuuluu myös, että ammattilainen ja diabetesta sairastava laativat yhdessä hoitosuunnitelman. Se sisältää tarkkoja tavoitteita ja konkreettisia keinoja niiden saavuttamiseksi. Lisäksi yhdessä sovitaan, millä tavalla ja kuinka usein tavoitteiden toteutumista seurataan.
Tavoite voi olla vaikkapa saada vyötärönympärys kapenemaan alle riskirajan lisäsairauksien ehkäisemiseksi. Ammattilaisen eräs tärkeä tehtävä on auttaa diabetesta sairastavaa määrittelemään realistisia ja tarkasti rajattuja keinoja tähän tavoitteeseen pääsemiseksi.
On turhan epämääräistä suunnitella, että aion lisätä liikuntaa. Paljon konkreettisempaa on päättää vaikkapa, että alan käydä torstai-iltaisin lähikoulun lentopallovuorolla ja lisäksi kävelen töihin aina maanantaisin ja keskiviikkoisin.
Kuinka usein lääkäriin tai hoitajalle pitäisi päästä?
Tyypin 2 diabetes on niin yleinen ja monimuotoinen sairaus, ettei yksiselitteisiä sääntöjä ole. Me ihmiset olemme muutenkin erilaisia. Jollekulle digitaalisten hoitopolkujen hyödyntäminen sopii oikein hyvin, ja toinen taas kokee ne täysin vieraiksi.
Useimmiten oma nimetty hoitaja on se tärkein tuki, jonka puoleen voi kääntyä monenlaisissa arjen hoitoa koskevissa kysymyksissä.
Alussa ohjauksen tarve on usein tiivistä. Tämän jälkeen seuraa monesti seesteisempi suvantovaihe, jonka aikana hoito soljuu tutuissa uomissa.
Lääkäriin tulisi päästä ennen kaikkea tarpeen mukaan. Tarvetta hoidon suunnittelemiseen uudelleen lääkärin kanssa on, kun elämäntilanteessa tai hoitotasapainossa tapahtuu muutoksia.
Ammattilaisten titteleihin ei tarvitse takertua liiaksi, vaan ratkaisevaa on osaaminen. Monet yleislääkärit ja terveydenhoitajat ovat kokemuksen kautta saaneet laajan asiantuntemuksen tyypin 2 diabeteksen hoidosta.
On myös alueellisia eroja: joillakin hyvinvointialueilla erityispätevyyden suorittaneet diabeteslääkärit ja -hoitajat ovat keskittyneet insuliinihoitoisiin asiakkaisiin.
Mitkä laboratoriokokeet ja tutkimukset tulisi tehdä säännöllisesti?
Tyypin 2 diabeteksen Käypä hoito -suositus listaa, mitkä arvot tulee mitata vuosittain. Ne ovat virtsan albumiinin ja kreatiniinin suhde, kreatiniini, HbA1c, perusverenkuva sekä paastoverensokeri, ellei käytössä ole omaa verensokerimittaria. Myös verenpaine, painoindeksi ja jalkojen kunto tarkistetaan vähintään kerran vuodessa.
Veren rasva-arvot mitataan vuosittain, kun käytössä on kolesterolilääkitys. Kun diabeetikon rasva-arvot ovat tavoitelukemissa, riittää mittaus 1–3 vuoden välein.
Silmänpohjat kuvataan vähintään kolmen vuoden välein ja useammin, mikäli niissä on havaittu muutoksia. Myös kilpirauhasarvot, maksan ALAT-arvo ja sydämen EKG tulisi tutkia vähintään kolmen vuoden välein.
Entä muu seuranta?
Yhtä tärkeää kuin laboratorioarvojen seuranta on, että ammattilainen kysyy vähintään kerran vuodessa, miten diabetesta sairastavalla menee. Onko elämäntilanteessa tai omahoidossa jokin muuttunut merkittävästi? Onko arjessa tilanteita, joissa hoito tuntuu haittaavan normaalia elämää?
Ja mikäli pulmia on, niihin pitää myös reagoida. Jos kolesterolilääkkeen sivuvaikutuksena on tullut lenkkeilyä haittaavia jalkakipuja, lääkitys vaihdetaan. Tai jos aina ennen uimahallireissua pitää tankata kovasti syömistä, liikuntapäivien hoitorutiinit mietitään uusiksi.
Keiden muiden ammattilaisten tukea diabetesta sairastava tarvitsee?
Muita ammattilaisia tulee päästä tapaamaan yksilöllisen tarpeen mukaan. Tarvetta voi olla esimerkiksi ravitsemusterapeutin, fysioterapeutin tai jalkojenhoitajan asiantuntemukselle.
Alun sopeutumisvaiheessa tai myöhemmin hoitoväsymyksen vaivatessa psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan 5–10 kertaa tapaaminen voi auttaa selvittämään sairauden herättämiä ajatuksia.
Lisäksi hyötyä on monesti sosiaalityöntekijän osaamisesta. Hän on yhteiskunnan erilaisten tukien ja etuisuuksien asiantuntija.
Miksi diabeteksen hyvä hoito on niin arvokasta sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta?
Diabetesta sairastavalle hyvä hoito tarjoaa mahdollisuudet elää laadukas, pitkä elämä sairaudestaan huolimatta.
Yhteiskunnan näkökulmasta taas kyse on investoinnista. Kalleinta diabeteksen hoitoa on sen riittämätön hoito.
Mitä voi tehdä, kun oma hoito ei tunnu täyttävän yksilöllisiä tarpeita?
Asia kannattaa nostaa esiin vastaanotolla täysin avoimesti ja pyytää tukea, jota kokee tarvitsevansa. Voi itse ehdottaa, että laboratorioarvojen tarkistamisen lisäksi mietittäisiin yhdessä lääkärin kanssa hoidon pitkän ajan tavoitteita.
Onko hoitotarvikkeiden saamisessa edelleen merkittäviä eroja eri puolilla Suomea, sosiaali- ja terveyspoliittinen asiantuntija Laura Tuominen-Lozic?
Vuoden alussa voimaan tullut sote-uudistus on tasannut jonkin verran eroja hyvinvointialueiden sisällä. Silti samankin alueen kuntien välillä on yhä vaihtelua. Sinänsä tervetullut tavoite tasapuolisuudesta on myös saattanut johtaa siihen, että vaikkapa verensokerimittarin liuskoja saa jossakin kunnassa aiempaa vähemmän.
21 hyvinvointialueen keskinäiset erot ovat edelleen suuria. Voisi olettaa, että lait ja Käypä hoito -suositus yhdessä ohjaisivat hyvinvointialueita kohti samanlaisia käytäntöjä. Näin ei kuitenkaan ainakaan vielä ole tapahtunut. Eroja siis täytyy olla myös aluepäättäjien diabetestiedoissa.
Missä on erityisesti ongelmia?
Jotkut tyypin 2 diabetesta sairastavat ovat kertoneet, ettei heille myönnetä lainkaan verensokerimittarin liuskoja. Näin voi käydä, vaikka ihmisellä itsellään olisi kiinnostusta seurata verensokeriaan.
Paikoin on myös ohjeistuksia, ettei edes monipistoshoitoa käyttäville tyypin 2 diabetesta sairastaville tarjota sensorointia. Tällainen linja ei perustu tutkimustietoon.
Myös pumppuhoidon ja älypumppujen käyttö laahaa meillä jäljessä muuta Eurooppaa.
Kuinka tärkeitä riittävät ja oikeanlaiset hoitovälineet ovat diabetesta sairastavalle?
Riittävät, nykyaikaiset ja omia tarpeita vastaavat hoitovälineet ovat hoitomotivaation ja arjessa jaksamisen perusta. Parhaimmillaan verensokerin seuraaminen lisää halua pitää huolta itsestä. Ihminen saa pystyvyyden tunnetta, kun hän huomaan kykenevänsä vaikuttamaan omilla teoillaan hoitotasapainoonsa. Jopa siis niin yksinkertainen asia kuin liuskojen riittävyys voi olla ratkaisevan tärkeää.
Mikä auttaa hoitotarvikkeiden saamisen pulmiin?
Ensinnäkin tarvitaan lisää tietoa vaikuttavuudesta. Tähän toivottavasti auttaa vastikään perustettu diabetesrekisteri. Tarvitsemme konkreettista näyttöä siitä, miten hoitotarvikkeiden ja teknologian saatavuus vaikuttaa hoidon tuloksiin.
Toiseksi tarvitaan kansallista ohjausta. Ilman sitä paraskaan tieto ei siirry päätöksiksi ja teoiksi.
Kolmanneksi tarvitaan rahoitusta. Päättäjien on kyettävä näkemään, että hyvä hoito tulee lopulta halvimmaksi.
Mitä diabetesta sairastava voi itse tehdä?
Lain mukaan hoitovälineitä on saatava yksilöllisen tarpeen mukaan. Tätä lain suomaa oikeutta voi jokainen vaatia. Se ei tee ihmisestä hankalaa terveydenhuollon asiakasta.
Aloittaa voi siis oman lääkärin vastaanotolta ja pyytää, että yhdessä hänen kanssaan mietitään hoitovälineiden tarvetta uudelleen. Seuraavia keinoja ovat muistutukset ja kantelut. Kannustan kaikkia tällaiseen aktiivisuuteen, jos vain omat voimavarat suinkin riittävät.
Ota nämä asiat puheeksi hoitopaikassa:
- alkuohjaus ja hoitosuunnitelman laatiminen
- liikunnan, ruokavalion ja laihdutuksen ohjaus
- laboratoriokokeet
- hoitotarvikkeet
- jalkojen ja silmien tutkiminen
- hoitoväsymys, masennus tai muut psykologiset ongelmat
- elämäntilanteen tai hoitotasapainon muutokset
