Kolme Tampereen diabetesyhdistyksen jäsentä kertoo, millä tavalla he ovat mukana yhdistyksessä, mitä diabetesyhdistyksen jäsenyys heille merkitsee ja mihin suuntaan diabetesyhdistyksen pitäisi heidän mielestään kehittyä tulevaisuudessa.
Jaakko Hyytinen
Olen 50-vuotias ykköstyyppiläinen ja asun Kangasalla. Perheessäni on myös diabeetikkolapsi. Harrastan yhteiskunnallisten ilmiöiden ja politiikan seuraamista. Luen, juoksen (se on intohimoni), hiihdän ja seuraan urheilua aktiivisesti.
Toimin tällä hetkellä yhdistyksen puheenjohtajana. Haluan olla vaikuttamassa diabetesyhteisössä niin Pirkanmaalla kuin valtakunnallisestikin.
Saan yhdistyksessä päivitettyä tietoa diabeteksesta. Yhdistyksen työntekijät avaavat jatkuvasti uusia näkökulmia diabetekseen. Samoin olen oppinut heiltä, miten voi vaikuttaa asioihin omalla alueella.
Yhdistyksen hallitus ja muut aktiivit ovat antaneet erilaisia näkökulmia diabetekseen ja elämään yleensä, jopa uusia ystävyyssuhteita on syntynyt. Olen saanut tutustua myös Diabetesliiton hienoon työntekijäporukkaan liiton päivillä ja muissa tilaisuuksissa. Näin olen tutustunut ympäri Suomen ihmisiin, joita en muuten olisi tullut tuntemaan.
Yhdistykseltä toivon samanlaista näkyvyyttä ja tunnetuksi tekemistä, jota olemme tehneet aktiivisesti jo pari vuotta. Tutkitun tiedon välittämistä ja vertaistukea tarvitaan jatkossakin.
Tuleva sote-uudistus asettaa toimintamme uuteen tilanteeseen. Olisiko tulevaisuudessa yksi yhteinen yhdistys Pirkanmaalla mahdollinen? Edunvalvonta hyvinvointialueella nousee isoon rooliin, tässä yhdistyksen on oltava mukana.
Yhdistystoiminta keksittiin noin sata vuotta sitten. Yhteiskunta on muuttunut ja se vaikuttaa yhdistyksen toimintaan. Toivottavasti yhdistys löytää paikansa tulevaisuuden ja jo tämän päivän tekemisessä.
Leena Nurminen
Olen 66-vuotias tyypin 1 diabeetikko. Minulla on ollut diabetes 46 vuotta. Isoveljelläni oli tyypin 1 diabetes ja uteliaana pikkusiskona tutkin testiliuskalla virtsani, jossa oli glukoosia. Sain lääkäriltä lähetteen sokerinrasituskokeeseen, joka oli lievästi patologinen. Dieetin ja tablettihoidon jälkeen aloitettiin lopulta insuliinihoito vuonna 1976.
Tein työtä hammaslääkärinä 40 vuotta ja pari vuotta sitten jäin tyytyväisenä eläkkeelle. Opiskellessani Turussa 1970-luvun lopussa olin mukana diabetesyhdistyksen keskusteluryhmässä. Muutimme Tampereelle vuonna 1981 saatuani sieltä viran. Olin Tampereen diabetesyhdistyksen hallituksessa 1980-luvun loppupuolella.
Pääsin myös Marjatta Stenius-Kaukosen vetämään Omaryhmään, jossa on tällä hetkellä 12 pitkään tyypin 1 diabetesta sairastanutta naista. Liityin vuosi sitten myös D150+ – ryhmään, jossa on 14 jäsentä, joista neljä on miehiä. Ryhmät tarjoavat vertaistukea, ja niissä keskustellaan kaikista asioista maan ja taivaan välillä.
Olen osallistunut diabetesyhdistyksen luentotilaisuuksiin, korona-aikana etänä. Luennoilla kuulee uusinta tietoa diabeteksesta. Olen ollut myös kukkien sidonta ja kranssin teko -kursseilla.
Diabetesyhdistyksen kautta olen tutustunut muun muassa ilmajoogaan ja footbic-jalkajumppaan. Olin hiukan epäileväinen footbicin suhteen, mutta kun osallistuin Pia Nykäsen ohjaamaan footbic-jalkajumppaan, totesin sen niin hyväksi, että ostin heti footbic-pallot itselleni. Liikun paljon, lähes päivittäin, ja pohkeeni jumittavat usein. Footbicin avulla saan pidettyä pohkeeni kunnossa.
Olen käynyt jo vuosia kerran viikossa uimassa uimahallissa. Saan diabeetikkona sinne erityisuimakortin vuodeksi edullisesti.
Toivomukseni olisi, että diabetesyhdistys vielä voimakkaammin ajaisi diabeetikkojen etuja terveydenhoidossa ja lisäisi hoitohenkilökunnan tietämystä diabeteksen hoidon erityisvaatimuksista sairaaloissa, vanhusten hoitokodeissa, kotihoidossa ja muissa vastaavissa.
Ellen Sieviläinen
Sairastuin diabetekseen puolitoistavuotiaana vuonna 1958. Olen kuulunut Tampereen diabetesyhdistykseen vuodesta 1988. Sitä ennen kuuluin Porvoon diabetesyhdistykseen, jota olin myös perustamassa ja ihan aluksi Helsingin diabetesyhdistykseen.
Aikaisemmin yhdistyksen toimintaa leimasi vapaaehtoisuus, ja rahaa kerättiin esimerkiksi käsitöitä ja leivonnaisia myymällä. Nykyisin toiminta on tullut ammattimaiseksi.
Olen ollut Tampereen yhdistyksen hallituksessa vuosina 1988–1989 ja Taysin toimialue 1:n ensimmäisessä potilasfoorumissa vuosina 2013–2018. Potilasfoorumi on neuvoa antava potilasryhmä, joka kokoontuu säännöllisesti. Ryhmän tarkoituksena on kehittää hoitoon liittyviä palveluja yhdessä sairaalan henkilökunnan kanssa.
Olen osallistunut moniin yhdistyksen järjestämiin luentoihin, koulutuksiin, matkoihin, ryhmätapaamisiin sekä liikunta- ja muihin tapahtumiin. Luentoja on ollut sekä toimistolla että Sampolan työväenopistolla ja korona-aikana myös verkossa. Toimin myös Diabetes ja näkö -ryhmän vetäjänä.
Yhteisöllisyys on minulle tärkeää. Yhdistyksessä tapaan muitakin, joilla on sama sairaus. Ryhmien ja kerhojen tapaamiset ovat hyödyllisiä ja mukavia, sillä niissä voi jakaa diabeteksen hoitoon liittyviä käytännön kokemuksia ja saada ystäviä.
Yhdistyksessä voi saada kipinän omatoimiseen liikuntaharjoitteluun. Osallistuin esimerkiksi aikoinaan yhdistyksen vesijumpparyhmään. Sen jälkeen hakeuduin vesijuoksukoulutukseen ja hankin tarvittavat varusteet. Sitten ostin erityisuimakortin, joka on tarkoitettu vammaisille ja pitkäaikaissairaille tamperelaisille edistämään omaehtoista uimaharrastusta.
Yleisöluennot ovat hyviä. Toivottavasti niitä voi seurata netin välityksellä jatkossakin.
Edunvalvontaa tarvitaan edelleen. Diabetesyhdistyksen ja -liiton pitäisi jakaa hoitopaikoissa ja myös kotihoidossa tietoa ykköstyypin diabeetikoiden monimuotoisesta hoidosta. Jos joutuu vaikkapa leikkauksen jälkeen johonkin kuntoutuslaitokseen, sieltä saattaa puuttua kokonaan tieto, miten tyypin 1 diabetesta hoidetaan. Hoidot ovat kehittyneet valtavasti vuosien varrella. Kaikki diabeetikkoja hoitavat paikat eivät ole pysyneet mukana kehityksessä.
Yhdistyksestä voi esimerkiksi varata ajan diabeteshoitajalle, jalkaterapeutille, fysioterapeutille, ravitsemusterapeutille tai diabeteslääkärille. Olisi mukava, että vielä useammat osallistuisivat yhdistyksen toimintaan.
Tampereen diabetesyhdistys 70 vuotta
Tampereelle perustettiin Sokeritautisten Yhdistys 28:ntena joulukuuta vuonna 1952. Vuonna 1954 nimi muutettiin Tampereen Sokeritautisten Yhdistykseksi, vuonna 1974 Tampereen Seudun Diabeetikoiksi ja vuonna 1979 Tampereen Diabetesyhdistykseksi.
Yhdistys on Suomen viidenneksi vanhin ja toiseksi suurin diabetesyhdistys. Yhdistyksessä on noin 3 500 jäsentä. Yhdistys toimii Tampereella, Kangasalla, Nokialla, Pirkkalassa, Pälkäneellä, Ruovedellä ja Virroilla.
Yhdistys syntyi tiedon ja tuen tarpeeseen, ja siihen sitä tarvitaan edelleen. Yhdistys tarjoaa tutkittua tietoa diabeteksesta ja sen ehkäisystä ja hoidosta sekä terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä asioista. Yhdistys on tuottanut RAY:n ja STEA:n rahoituksen avulla diabetesmateriaalia, jota voi vapaasti tulostaa yhdistyksen nettisivuilta. Yhdistyksestä saa myös tukea ja keskusteluapua.
Edunvalvonta on tärkeä osa yhdistyksen toimintaa. Diabeetikoita on Pirkanmaalla paljon ja sote-uudistuksen vuoksi edunvalvontaa tarvitaan nyt erityisen paljon, samoin diabetesyhdistysten yhteistä vaikuttamistyötä.
Lasten leiritoiminnalla on yhdistyksessä pitkät perinteet. Ensimmäinen lastenleiri järjestettiin vuonna 1959.
Tietokirjailija, toimittaja Matti Wacklin on tehnyt yhdistyksen historiikin. Hän on taltioinut siihen yhdistyksen tarinan, joka kertoo ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat vuosien mittaan toimineet yhdistyksessä.
