Teksti: Kirsi Haapamatti
Täällä ei ole heikointa lenkkiä. Palonkylän koulussa diabetesta sairastavien oppilaiden hoito on kaikkien koulunkäynninohjaajien erikoisalaa. Sairauden hoidosta on tullut normaalia arkea, sillä koulussa on ollut diabeetikkoja oppilaina pitkään.
Ilmajoen Palonkylän koulun koulunkäynninohjaajien sitoutuminen työhönsä on liioittelematta huippuluokkaa. Erityisesti diabeetikkokoululaisten hoito on heille sellainen sydämenasia, että työt valuvat joskus kotiinkin.
– Meillä on koulussa puhelin, johon diabetesta sairastavien oppilaiden verensokeritiedot tulevat, mutta olen pitänyt seurannan myös omassa puhelimessani. Tykkään, kun heti aamulla näen, mikä on tilanne. Voin mennä jo koulun pihalla poikaa vastaan huutelemaan, että tuu tankkaamaan, jos tiedän että nyt mennään matalilla verensokereilla, Pauliina Keski-Huikku kertoo.
Keski-Huikku on kuudesluokkalaisen Matias Hakoniemen koulunkäynninohjaaja. Samaa sitoutuneisuutta lasten hyvinvointiin osoittaa Keski-Huikun kollegoiden Eija Saarelan ja Sirkku Tynjälän asenne.
– Me soittelemme usein puolin ja toisin vanhempien kanssa. Heti kouluaamun alkajaisiksi on hyvä tietää, millainen yö lapsella on ollut ja mitä sen jälkeen on odotettavissa, Tynjälä sanoo.
Hänellä on päävastuu kakkosluokkalaisista Arttu Mäkelästä ja Telma Lahdesta koulupäivien aikana. Koululla järjestettävän aamu- ja iltapäivätoiminnan vastuuohjaaja on Eija Saarela. Kun toiminnassa on mukana diabetesta sairastava oppilas, hänellä on aina tukihenkilönä joku vuorossa olevista koulunkäynninohjaajista.
– Vaikka meillä on nimetty lähimmät ohjaajat lapsille, kaikki meistä osaavat hoitaa hommat. Juttelemme päivän mittaan keskenämme tosi paljon lasten asioista. On tärkeää, että kaikki tietävät koko ajan, missä mennään, Keski-Huikku huomauttaa.
”Mitä tästä tulisi ilman koulunkäynninohjaajia?”
Palonkylän koulussa on 180 oppilasta eskarit mukaan luettuna. Koulussa on viisitoista opettajaa ja saman verran koulunkäynninohjaajia. Rehtori Jarmo Kuoppala sanoo, että suuri koulunkäynninohjaajien määrä herättää välillä kummastusta.
– Meidän ohjaajillamme on ratkaiseva merkitys tärkeimmälle asialle eli sille, että oppilaat saavat keskittyä koulunkäyntiin ja leikkiin. Jos diabeetikkolasten pitäisi ottaa itse iso vastuu terveydestään, heidän kaikki keskittymisensä menisi siihen. En tiedä, mitä tästä tulisi ilman koulunkäynninohjaajia.
– Toki ohjaajat tekevät muutakin kuin huolehtivat diabeetikoista. Koulussamme on aika paljon erilaista tukea tarvitsevia oppilaita, rehtori kertoo.
Ohjaajat vahvistavat rehtorin sanat. Etenkin pienemmiltä koululaisilta on turha odottaa raskasta vastuunkantoa omasta terveydestään, vaikka he ovat reippaita ja toimeliaita.
– Ilman aikuisten tukea diabeetikkolasten koulupäivät olisivat katastrofaalisia, Pauliina Keski-Huikku toteaa.
– Lapsi ei muista leikin tiimellyksessä koko ajan tarkkailla oloaan. Kun lapsi tulee sanomaan, että mulla on sokerit matalalla, silloin ollaan joskus jo liian matalalla. Vaikka lapset kyllä tunnistavat verensokerin vaihtelut aika hyvin, Sirkku Tynjälä sanoo.
Diabetes ei saa haitata lapsen arkea koulussa. Kyse ei ole pienestä asiasta, vaan lapsen koko tulevaisuudesta, ohjaajat summaavat.
– Väsynyt lapsi ei jaksa keskittyä. Verensokereiden vaihtelu pilaa koko päivän, siksi me teemme kaikkemme, että päivä olisi tasainen.
Perustana hoitosuunnitelma
Kaikille Palonkylän koulun diabetesta sairastaville oppilaille tehdään ja päivitetään hoitosuunnitelmat heti syyslukukauden alussa. Mukana ovat lasten vanhemmat, koulunkäynninohjaajat ja kouluterveydenhoitaja.
Seinäjoen keskussairaalan kuntoutusohjaaja on kouluttanut ohjaajat diabeteksen hoitoon. Lisäksi vanhemmat päivittävät lapsensa tietoja ohjaajille lukuvuoden aikana.
– Varsinkin nyt poikkeusaikoina lapsilla voi olla normaalia enemmän sairauspoissaoloja, ja silloin on tärkeää, että kaikki ohjaajat osaavat diabeetikko-oppilaiden hoidon. Kaikki on kirjattu myös paperille: kuka on kenenkin kanssa ja millainen on varamiehitys, rehtori kertoo vastuunjaosta.
Palonkylän koulunkäynninohjaajilla on hyvät tietotaidot diabeteksen hoidossa.
– Olen oppinut paljon vuosien aikana diabeteksesta ja sen hoidosta, kiitos sairaalan ja tämän työarjen. Kun Matias aloitti koulun, ei ollut mitään sellaisia hienoja teknologioita kuin nyt. Tiedot kirjattiin kansioon, joka kulki oppilaan mukana, Pauliina Keski-Huikku muistelee.
Ihan tavallinen juttu
”Sirkku, nyt piippaa!”, saattavat tokaluokkalaisen Telma Lahden luokkatoverit huudahtaa, kun tytön glukoosisensori hälyttää. Luokkatoverin diabetes oli luokassa aluksi pieni ihmetyksen aihe, mutta uutuudenviehätys on sittemmin kadonnut.
– Eivät oppilaat sitä kummastele ollenkaan. Heille on kerrottu, mistä on kyse. Siksi he eivät ihmettele, miksi Telma tai Arttu saavat välillä pillimehun, kun muut eivät saa. Telma on myös itse kertonut kavereille, että haimani ei tuota insuliinia, siksi minun pitää pistää insuliinia, Sirkku Tynjälä kertoo.
Telmalla on pistoshoito, ja hän pistää insuliinin itse. Arttu Mäkelällä ja Matias Hakoniemellä on insuliinipumput, mutta eri malliset. Kaikilla on glukoosisensorit, mutta verensokereita mitataan lennossa myös sormenpäästä, jos siihen on tarvetta.
Ruokatunnilla diabeetikkojen ruoka-annokset mitataan ja punnitaan, ja koulunkäynninohjaaja laskee aterioiden hiilihydraatit, joiden perusteella lasketaan sopiva insuliinin määrä.
– Nämä hiilareiden laskemiset ja mittaukset ovat vaativia aikuisellekin, saati sitten lapselle, Eija Saarela pohtii.
Kuudesluokkalaisen Matias Hakoniemen kanssa hiilihydraattien laskentaa tehdään yhteistuumin. Näin tuetaan pojan omatoimiseen diabeteksen hoitoon siirtymistä.
Tasavertainen oppilas muiden rinnalla
Kuudesluokkalaisen Matias Hakoniemen äiti Anu Hakoniemi on tyytyväinen Palonkylän koulun tapaan huomioida diabetesta sairastavat oppilaat. Matiaksen diabetes todettiin esikouluvuoden keväällä, joten koulun käytännöt ovat tulleet tutuiksi.
– Meillä ei ole koko kuuden vuoden koulutaipaleen aikana ollut yhtään sellaista päivää tai retkeä, joihin Matias ei olisi saanut sairautensa vuoksi osallistua. On ollut mahtavaa, että diabeetikko on saanut olla tasavertaisena oppilaana muiden rinnalla. Koulun henkilökunnan sitoutumisen ansiosta tämä on toteutunut, Anu Hakoniemi kiittelee.
– Liikuntatunnit ovat vielä oma juttunsa. Sirkku on useammallakin liikuntatunnilla hiihtänyt ladulla Matiaksen perässä ja päivystänyt uimahallin altaan reunalla verensokerin mittauksia, kun yhdessä opettelimme verensokerin käyttäytymistä, hän lisää.
Etelä-Pohjanmaan diabetesyhdistyksen sihteerinä toimiva Anu Hakoniemi harmittelee, että kaikissa kouluissa tilanne ei ole yhtä hyvä. Hän kertoo kuulleensa tapauksista, joissa koulu pyytää oppilasta jäämään pois retkiltä tai vanhempaa ottamaan töistä vapaata ja lähtemään mukaan retkelle lapsensa avuksi. Tavallisen koulupäivän sujuminen on sekin vaikeaa ilman tukea.
– Mietitään vaikka ruokailua. Pienen lapsen pitäisi osata arvioida, montako hiilaria lautasella on ja laskea sitten pistettävän insuliinin määrä, joka voi olla vaikkapa 0,7 yksikköä insuliinia 10 gramman hiilihydraattiannosta kohti. Kuulostaa mahdottomalta. Tai arvioida, miten raskasta liikunta on, miten se vaikuttaa verensokeriin ja miten vaikutuksen voisi ennakoida, Anu Hakoniemi havainnollistaa.
Insuliinipumpun perusasetukset ovat apuna, mutta teknologia ei ole avain onneen.
– Insuliinipumppu on vain kone. Se ei tiedä, mitä lapsi on päivän aikana tehnyt tai mitä hän tulee tekemään. Esimerkiksi koetilanteessa korkea verensokeri voi johtua jännittämisestä, eikä insuliinia tarvita. Kun jännitys laukeaa, verensokeri yleensä laskee, Hakoniemi antaa esimerkin.
Miten yläkoulussa?
Matias Hakoniemi aloittaa ensi vuonna yläkoulun. Nykytekniikan avulla äiti voi seurata puhelimestaan pojan verensokeriarvoja työpäivänsä aikana. Mitä on odotettavissa, kun koulunkäynninohjaajien tukea ei enää yläkoulun puolella ole.
– Aion pärjätä diabeteksen kanssa itse yläkoulussa. Pitää muistaa tarkkailla verensokeriarvoja, Matias sanoo.
Äiti Anu Hakoniemi arvelee, että pojan diabetes tulee mahdollisesti työllistämään äitiä työpäivien aikana enemmän kuin tähän asti. Ainakin jos pojan omahoidollinen vastuu ei ihan vielä suju hänen siirtyessään yläkouluun.
Ohjaaja Pauliina Keski-Huikku sanoo, että viimeisen alakouluvuoden aikana koulun on ohjattava Matiasta enemmän omatoimisuuteen.
– Nyt hän luottaa ehkä vähän turhankin paljon siihen, että me huolehdimme. Olemme opettaneet diabeetikkolapsille, että ei tarvitse stressata tästä, me hoidamme asian. Mutta yläkoulussa moni asia muuttuu. Kyllä se huolettaa, tekisi mieli mennä Matiaksen mukaan, Keski-Huikku huokaa.
