Teksti: Markku Rajala
Kaikki alkoi pienestä kivestä. Sorajyvästä, joka löysi tiensä kenkäni sisälle, tuntopuutoksesta kärsivän jalkani seuraksi Wuhanissa Keski-Kiinassa kuumana kevätpäivänä 2016. Pitkä työpäivä, kiire, helle, ei kivun tunnetta – kvartsipalanen sai rauhassa kalvaa jalkapohjaan reiän. Huomasin sen vasta hotellissa, kun otin kengät pois jalasta. Verta piisasi kaadettavaksi asti.
Diabeetikkona olin jo oppinut toimenpiteet: haavan desinfiointi ja laastarointi, päivittäinen tarkistus. Haava umpeutui, arpeutui, parantui. Ainakin näytti siltä.
Suomeen palattuani jalkaa alkoi pikkuhiljaa särkeä. Ei parantuneen haavan kohdalta vaan syvemmältä. Lääkäriin siis. Diagnoosi oli, ettei jalassa voi olla vikaa, kun arpeutunut haava on niin siisti, eikä tulehdusta näy. Läksin kotiin. Vähän ajan päästä menin takaisin lääkäriin. Ja takaisin kotiin. Ja vielä kerran sama kierros.
Neljännellä kerralla jalkaan sattui niin, etten pystynyt kävelemään. Tuomio oli sama kuin edellisillä kerroilla, mutta nyt päivystävä kirurgi päätti ottaa pika-CRP:n, koska valitin niin paljon. Yli kolmensadan CRP muutti kotiinlähtösuunnitelmat osastokomennukseksi.
Osastolla kokenut sisätautilääkäri ihmetteli jalassa olevaa mustelmaa, joka oli jäänyt kirurgilta huomaamatta. Hän pyysi veitsen ja veti mustelman auki ja puristi sieltä verta ja mätää pois. Kivut helpottivat hetkessä. Olo tuntui pitkästä aikaa mukavalta.
Hyvästit kantapäälle
Magneettikuvaus paljasti kantapään seudun lihaskudoksen olevan mennyttä. Ei lainkaan tervettä kudosta jäljellä. Leikkausjonoon siis.
Kantapää tyhjennettiin puhtaaksi, sitten toipumaan. Raatokärpäsiin kuuluvan kultakärpäsen toukat mussuttivat haavanpohjalle jääneet rippeet siististi suoliinsa. Steriilissä laboratoriossa kasvatetut toukat erittävät haavaan sylkeä, joka liuottaa haavassa olevaa kuollutta kudosta. Kuolleen kudoksen mukana haavan bakteerit päätyvät toukkien mahaan. Toukkia on vaikea nähdä, sillä ne ovat teepussin tapaisessa harsosäkissä. Mutta pussin turpoamisen kyllä huomaa!
Toukkahoito on nykyään suhteellisen harvinaista, joten hoitoa kuvattiin oppimateriaaliksi. Totesin fysioterapeutille, että kun kerrankin pääsen ammattikuvaajan malliksi niin tietenkin juuri tuota kantapäätä kuvataan. Hän vilkaisi minua, vilkaisi kantapäätä ja totesi sitten sen olevan parhaan näköinen kohta minussa. Huumorintajua tarvitaan eniten silloin, kun vähiten naurattaa.
Kantapäähän siirrettiin reidestä lihaspala, yksi laskimo muutettiin valtimoksi syöttämään verta lihassiirteeseen ja kaikki peitettiin toisesta reidestä otetulla ihosuikaleella. Leikkaus meni hyvin ja pienen alkuempimisen jälkeen haava ryhtyi paranemaan.
Laskimo valtimon paineessa
Ongelmat alkoivat kymmenen päivän päästä. Liikuin kotona pääosin pyörätuolilla, lyhyitä sisämatkoja sauvoilla, leikattu jalka ilmassa. Kerran siirryin pyörätuolista nojatuoliin lehteä lukemaan. Tip, tip, tip – havahduin lukemisesta tiputusääneen. Vesivahinko jossain?
Havaittuani punaiseksi muuttuneen haavasiteen hylkäsin ajatuksen vesivahingosta. Samalla iski harmitus: matto menee pilalle! Siispä äkkiä pyörätuoliin, pois maton päältä. Sidetarpeet olivat lähellä, kiedoin sideharsoa haavan ympärille. Harso muuttui heti punaiseksi, ja veri ei enää tippunut vaan suihkusi. En tajunnut tehdä puristus- tai kiristyssidettä, vaan soitin 112:een. Soitin myös vaimolle, mutta en muista mitään siitä puhelusta.
Puhelun jälkeen sain kuningasajatuksen: ambulanssin tuloon kuluisi muutama minuutti, joten ehtisin käydä vessassa. Sain rullattua pyörätuolin vessan ovelle, mutta muuta en muistakaan. Olin noussut ylös, taju oli mennyt ja kaaduin vessan lattialle hajottaen kylmävesijohdon.
Ymmärrettävästi en avannut ovea, vaikka pelastuslaitos rimputti kelloa. Rikkoivat sitten oven lasin, tulivat sisälle ja löysivät minut kylppäristä, verisessä vesilammikossa makaamassa.
Ei ihme, että poliisikin oli kutsuttu paikalle mahdollista väkivallantekoa pois sulkemaan, kun verilammikoita oli siellä täällä. Paikalla oli myös lääkäriambulanssi, samoin palokunta. Ohjelmaa naapureille ja järkytys paikalle kiiruhtaneelle vaimolle, jota ei päästetty sisälle. Sain verta, ja ambulanssiin noston muistan jo selvästi. Suurkiitos, tuntemattomiksi jäävät veren lahjoittajat!
Valtimoksi muutettu laskimo oli revennyt, ja veri oli virrannut lattialle. Siirrännäinen siis kuoli. Se poistettiin, eikä tilalle laitettu mitään. Toiveikas ajatus oli, että kantapään luun päälle kasvava iho riittää. Vanhat hoitajat totesivat, ettei tuollainen järjestely tule kestämään, vaan haava tulee aina pysymään auki. Oikeassa olivat.
Sydän petti
Vuosi kului erilaisissa haavahoidoissa ympäri pääkaupunkiseutua. Sitten vuoden 2017 puolivälin jälkeen muutimme Kanta-Hämeeseen. Muutto tuntui raskaalta, lihaksista meni voimat, hengittäminen oli vaikeaa. Venyttely, kipukoukku, pilatesrullat – ei apua. Oli siis pakko lähteä keskussairaalan ensiapuun.
Ensi-avun vastaanottovirkailija vei minut saman tien ensiapupoliklinikalle. Suihkaus DiNitiä kielen päälle helpotti kummasti. Testit osoittivat, että oli syytä siirtyä sydänvalvontaan.
KHKS:n sydänvalvonta on mahtava paikka! Osaava henkilökunta, kiireenkin keskellä rauhalliset lääkärit, mukavat tilat, ystävällinen kohtelu. Ja ennen kaikkea asenne, jonka mukaan tärkeää on potilaan kokonaistilanne, ei yksittäinen oire. Ja lääkärit puhuivat huumorilla: kun huomautin sydänvalvonnassa olevan mukavaa, ylilääkäri sanoi, että he alkavat hoitaa minua huonommin, etten jää sinne asumaan.
Oireeni diagnosointiin sydämen vajaatoiminnaksi. Minulla oli ollut joskus aiemmin tietämättäni infarkti, joka oli tuhonnut sydäntä. Tuhoutuneelle osalle ei voinut tehdä mitään. Nestettä pakotettiin keuhkoista pois litrakaupalla, sitten päästettiin kotiin ja jatkotutkimuksiin paikalliselle terveysasemalle.
Viipurintien terveyskeskus Hämeenlinnassa oli yhtä miellyttävä kokemus kuin KHKS. Oli helppo päättää, että jalan amputoinnin jälkeen jatkohoito olisi Kanta-Hämeessä.
Hyvästit jalalle
Jalka amputoitiin vuoden empimisen jälkeen. Tuo vuosi oli tärkeä, vaikka olinkin jo alussa ilmoittanut suhtautuvani myönteisesti jalan katkaisuun. Vuosi kipua ja jatkuvasti aukeava haava kypsyttivät päätökseen.
Amputaatio oli simppeli toimenpide. Sydänongelmien vuoksi minua ei nukutettu vaan amputaatio tehtiin epiduraaliin avulla. En saanut katsoa toimenpidettä, mutta kuunnella kylläkin, ja välillä uni otti minut valtaansa. Toipumisaika sairaalassa oli muutamia päiviä.
Kotisairaanhoito kävi puhdistamassa ja hoitamassa haavaa muutaman viikon ajan, ja sitten kotiin tuli fyssari. Hän neuvoi, miten tynkää ja tervettä jalkaa piti kuntouttaa. Tajusimme pian, että hänen poissa ollessaan kannatti kuvata harjoittelua videolle. Siitä hänen oli helppo nähdä, mitä tein väärin ja mitä oikein. Lähetin samoja videoita myös KHKS:n lääkärille, niiden avulla hänkin pystyi neuvomaan minua.
Seuraavaksi oli vuorossa proteesiteknikko. Muotin ottaminen tyngästä, proteesin valmistaminen ja sovittaminen, neuvonta – kaikki onnistuivat mainiosti KHKS:ssä. Aluksi jouduin käyttämään taksia, mutta heti kun kynnelle kykenin, siirryin joukkoliikenteeseen. On tärkeää olla antamatta periksi, pyrkiä kaikin keinoin edes jossain määrin normalisoimaan elämää. Normaaliksihan se ei palaa, jalka ei kasva uudelleen, mutta aina kannattaa pyrkiä normaalimpaan. Jos antaa periksi niin voi Kalle Päätalon sanoin “istua keinutuoliin hyppyset valtimolla kuolemaa odottamaan”.
Kuinkas sitten kävikään
Palasin vielä työelämään, tosin osa-aikaisena työkyvyttömyyseläkeläisenä. Vuoden päästä oli kuitenkin pakko luovuttaa: pumppu meni huonommaksi, ja siihen pallolaajennettiin uusi stentti. Lisäksi käyttöön tulivat erilaiset nitrovalmisteet. Askel lyheni, hengitys vaikeutui. Proteesi kuitenkin toimi ja toimii kuin unelma.
Työterveyslääkäri suositteli kokoaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä ja työeläkeyhtiö hyväksyi hakemuksen. Olen aina ollut työhullu, pitänyt työnteosta hyvin paljon. Tuntuiko siis vaikealta? Ei tuntunut, tuntui vapauttavalta ja helpottavalta huomata kuinka upeasti nuoret ihmiset tätä maata eteenpäin vievät. Vanhan ei enää tarvitse.
Elämän suurimman sisällön antavat nyt kävelyt järven rantaa pitkin nelikiloisen koirapojan kanssa. Ja tietenkin yhteiset perheajat. En ole koskaan ollut elämääni yhtä tyytyväinen kuin nykyään.
Voiko tarinastani saada mitään yleisempää oppia? Kenties nämä: suhtaudu mielenkiinnolla kaikkeen mitä tapahtuu, kysele ja kommentoi. Ja ennen kaikkea: älä koskaan anna periksi.
