Teksti: Sirpa Palokari
Tuula Uimosen arki täyttyy lapsenlapsista, koirista ja diabetestyöstä. Toiminta diabetesyhdistyksessä on hänestä hirmuisen mukavaa ja antoisaa.
Satoi tai paistoi, imatralaisen Tuula Uimosen elämänkumppanit, cockerspanielit 12-vuotias Trine, 8-vuotias Vickan ja vuoden vanha Ingrid pitävät hänet liikkeessä.
– Koirat ovat iso osa elämääni. Olin 2-vuotias, kun sain ensimmäisen koirani, ja sen jälkeen minulla on aina ollut koiria, hän kertoo.
Koiraharrastus alkoi labradorinnoutajista, sitten kuvioon tulivat cockerspanielit, joita hänen tyttärensä alkoi myös kasvattaa. Rodun valintaa ei tarvinnut kauaa miettiä.
– Cockerit ovat aktiivisia, monipuolisia, nättejä ja sosiaalisia, hän perustelee.
Empaattiset hauvelit vaistoavat emäntänsä mielialat. Niille voi kertoa surunsa ja murheensa ja osoittaa ilonsa ja innostuksensa.
– Kun olin kovassa kuumeessa sänkypotilaana, ne tulivat nukkumaan rauhallisesti viereeni, Tuula hymyilee.
Koirat ovat kuljettaneet äitiä ja tytärtä näyttelymatkoille pitkin Baltiaa ja Pohjoismaita, ja niiden kautta on löytynyt paljon ystäviä.
– Mutta ei minulle ole merkitystä sillä, ovatko koirani muotovalioita. Tärkeintä on hauska yhdessä touhuaminen, Tuula lisää.
Mummous on mukavaa
Touhukkaat koirat ovat tehokkaita kunto-ohjaajia, jotka hoputtavat emännän päivittäisille lenkeille kuin huomaamatta. Toisaalta koirat vaativat sitoutumista ja huolehtimista ja tarvitsevat hyviä hoitopaikkoja matkojen ajaksi.
Kesäisin koko porukka käy metsissä jälki- ja taipumuskokeissa.
– Koiraporukoissa on mukana paljon kivoja nuoria, ja minusta on tullut äitihahmo. Mummoksi ne minua nimittävät, Tuula nauraa.
Hänet tunnetaan myös koiramummona. Koiramummous lähti vuosia sitten naapurin kolmesta pikkutytöstä, joilla oli tapana kontata Tuulan piha-aidan alta koiria paijaamaan. Niin hänestä tuli lapsille ihana koiramummo, joka vei heitä kesäisin uimarannalle.
Tuula on myös oikea mummo, kiitos siitä hänen pojalleen ja tyttärelleen, joilla molemmilla on kolme lasta: vanhin on jo 17-vuotias ja nuorin puolitoista.
– Tyttären lapsia olen hoitanut paljon, ja olen kaikille lapsenlapsille luvannut, että jokainen pääsee mummon kanssa ulkomaille. Viimeksi olin Kreetalla pojan 10-vuotiaiden kaksosten kanssa.
Takana antoisa työura
Reilu vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Tuula työskenteli 20 vuotta diabeteshoitajana Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin Eksoten keskussairaalassa. Hän ajattelee lämmöllä antoisaa työtään, ihania hoitaja- ja lääkärikavereitaan ja kohtaamiaan diabeetikoita.
Potilastyö avasi sydäntä, opetti kuuntelemisen taitoa ja kärsivällisyyttä. Hän muistaa etenkin yhden pojan, joka kerta toisensa jälkeen istui vastaanotolla vaitonaisena huppu päässä, katse maahan luotuna, kunnes eräänä päivänä hän yllättäen nosti katseensa ja alkoi kertoa itsestään. Se oli käänteentekevä hetki pojan omahoidossa ja koskettavaa kokeneelle hoitajalle.
– Tietoa diabeetikoilla on paljon, mutta jaksamiseen he tarvitsevat erityistä kannustusta. Hoitajana minun piti usein miettiä, miten voin parhaiten tukea potilastani, Tuula sanoo.
Joskus tutun hoitajan vastaanotolle tultiin pelkästään kertomaan jaksamisesta.
– Kuuntelemaan antautuminen tarkoittaa, että laittaa samalla itsensä likoon. Joskus kuulin liikuttavia tarinoita. Kun hoitosuhde on hyvä, välillä sain vastaanottaa myös kiukunpuuskia. Silloin oli mietittävä, miten niihin suhtautuu.
Uran aikana tekniikka otti ison harppauksen, kun hoitoon tulivat insuliinipumput ja reaaliaikainen, jatkuva verensokerinseuranta. Uuden tiedon lähteillä oli mahtavaa työskennellä.
– Niistä oli mukava päästä kertomaan potilaille, Tuula muistelee.
Imatran yhdistys nosteessa
Eksoten edistyksellisyys heijastuu Tuulan mukaan Imatran seudun diabetesyhdistykseen, jonka puheenjohtaja hän on ollut toista vuotta. Hän on myös Eksoten alueen sote-yhdyshenkilö.
– Olemme ottaneet asioihin kantaa ja meitä kuunnellaan siellä aika hyvin, Tuula mainitsee.
Imatran yhdistykseen kuuluu jäseniä myös Parikkalasta, Rautjärveltä ja Ruokolahdelta. Jäseniä on noin 490.
– Olemme saaneet uusia jäseniä panostamalla tiedottamiseen ja järjestämällä erilaisia tapahtumia. Uudet jäsenet ovat olleet ilahtuneita siitä, miten paljon he ovat saaneet yhdistyksen tuella voimaa diabeteksensa hoitamiseen.
Iltatilaisuuksilla on houkuteltu mukaan myös työikäistä väkeä. Heille on alkamassa kerho, jonka sisältö muovautuu osallistujien toiveiden mukaan. Tuula toteaa, että toiminnan ydin on vertaistuki.
– Se on äärettömän arvokasta diabeetikoille. Meidän yhdistyksessä on hyvä henki: omista asioista uskalletaan puhua avoimesti.
Tuula haluaa kehittää yhdistyksen toimintaa koko ajan. Suuria haasteita ovat nuorten houkuttelu mukaan toimintaan ja aikuisten innostaminen liikuntaharrastuksiin. Tuula on huomannut, että virkistys- ja teatteriretkillä bussi on aina täynnä, mutta liikuntatapahtumiin ilmestyy vain muutama osallistuja.
Diabeteshoitajan roolistaan Tuula ei pääse eroon eläkkeelläkään.
– Käyn silloin tällöin tilaisuuksissa kertomassa diabeteksesta, ja se on todella antoisaa, hän sanoo.
Häneltä kysytään paljon neuvoja hoitoon liittyvissä asioissa. Toki hän neuvoo, mutta mielellään kannustaa ottamaan yhteyttä hoitavaan lääkäriin tai diabeteshoitajaan.
Kiitollisuus kantaa
Eläkkeelle jäätyään Tuula oli kuvitellut ryhtyvänsä erakoksi koiriensa kanssa, keskittyen vain lapsenlapsiin ja lempiharrastuksiinsa käsitöihin ja kaunokirjallisuuteen. Mutta toisin kävi! Nyt arkeen kuuluu kaiken muun lisäksi seurakunnan vapaaehtoistyö. Hän käy tapaamassa iäkästä rouvaa, jonka kanssa he vaihtavat ajatuksia ajankohtaisista asioista ja kirjallisuudesta.
Tuulalla on valoisa elämänasenne ja suunnitelmat ovat ihmisenkokoisia. Kenties hän vielä luopuu piha- ja lumitöistä, myy omakotitalonsa ja muuttaa kerrostaloon koirinensa.
– Olen tyytyväinen kaikkeen, mitä minulla tällä hetkellä on: saan olla terve ja seurata lastenlasten kasvamista.
