Tekst: Helena Hyvärinen
Diabetes-lehdessä kerrottiin seitsemän vuotta sitten koripalloa pelaavasta 8-vuotiaasta Miro Littlestä, joka opetteli elämään tyypin 1 diabeteksen kanssa äitinsä tuella. Mitä heille kuuluu nyt?
Miro Little:
Yksi unelmani toteutui, kun minut kutsuttiin treenaamaan koripalloa Mäkelänrinteen urheilulukion joukkueessa. Siksi muutin elokuussa Helsingissä asuvan isäni ja hänen perheensä luokse. Varsinainen kouluni on Pasilan yläaste.
Muutto ei ollut minulle suuri muutos, sillä olen viettänyt aina paljon aikaa isän luona, ja minulla on Helsingissä paljon kavereita.
Koripallo on ykkösjuttuni. Aloin harjoitella nelivuotiaana. Kun sairastuin diabetekseen, minun oli opeteltava monia uusia asioita. Halusin hoitaa insuliinin pistämiset alusta alkaen itse, mutta äiti on ollut kaikessa koko ajan mukana. Olen tottunut hoitamaan diabetesta tarkasti. On pakko, sillä muuten en voisi pelata koripalloa.
Käytössäni on monipistoshoito. En voi ottaa käyttöön insuliinipumppua enkä glukoosisensoria, koska koripallo on kontaktilaji. Vahinkoja voisi tulla, koska lajissa käytetään voimaa. Käteni murtui keväällä harjoituksissa ennen finaalipelejä, kun toisen pelaajan kyynärpää osui siihen.
Diabeteksesta sanotaan, että se ei ole este juuri millekään. Se on totta, kun sitä oppii hoitamaan. Mittaan päivän aikana verensokerini yleensä 12 kertaa, ja pistän insuliinia missä vain. Eniten opettelua on vaatinut treenaamiseen ja peleihin liittyvät verensokerin vaihtelut. Kun kausi loppuu eikä treenejä ole joka päivä, insuliinia joutuu pistämään tavallista enemmän. Onneksi tunnistan kehoni tuntemukset helposti. Jos verensokeri laskee yöllä, herään melkein heti. Päivällä huomaan, jos sokerit ovat korkealla, ja pelitilanteissa tunnistan adrenaliinin vaikutuksen verensokeriin. Jännitys purkautuu, kun pääsen kentälle.
Ilman vanhempiani en olisi päässyt koripallossa näin pitkälle. Molemmat ovat mahtavia tyyppejä. Äiti on tosi iloinen ja positiivinen ja jaksaa paljon. Vaikka hän on ollut päivän töissä ja istunut kokouksissa, hän on jaksanut kuljettaa minua ja kahta koripalloa pelaavaa sisartani harjoituksissa ja peleissä.
Isäkin on uskomaton. Hän voi tehdä töitä aamuviidestä iltaviiteen, ja sen jälkeen mennä ulos, leikkiä ja pitää hauskaa kahden Helsingin perheen pikkusiskoni kanssa. Luonteeltaan isä on iloinen ja huumorintajuinen, ja hänkin kuskaa meitä kaikkia samalla tavalla kuin äiti.
Isä seuraa pelejäni tarkasti. Jos hän ei pääse paikalle, hän katsoo pelini YouTubesta. Isä kehuu, jos teen jotain oikeasti hyvin, mutta puuttuu myös asioihin, jotka voisin tehdä paremmin. Vahvuuksiani koripalloilijana on johtaminen. Minulla on omasta mielestäni myös hyvä ymmärrys pelistä. Osaan lukea peliä ja tiedän, mistä saa tehtyä helposti korin.
Tähtään siihen, että pelaan jonain päivänä Pohjois-Amerikan koripallosarja NBA:ssa. Lauri Markkanen on hyvä esimerkki siitä, että kaikki on mahdollista myös pienestä maasta tulevalle pelaajalle.
Koripallo on antanut minulle paljon. Huippua oli, kun seurani Tampereen Pyrintö voitti keväällä 16-vuotiaiden poikien Suomen mestaruuden. Emme hävinneet kauden aikana yhtään peliä. Finaaliottelussa olimme viittä minuuttia ennen pelin loppua häviöllä kahdeksan pistettä. Lopulta voitimme ottelun. Katsomo oli täynnä muun muassa opettajiani, ja meininki kova. Ihmiset huusivat ja äiti itki liikutuksesta, sillä se oli viimeinen pelini vanhassa joukkueessani.
Voiton jälkeen kävimme kavereiden kanssa saunomassa. Seuraavana aamuna menin taas normaalisti kouluun.
Kati Packalén:
Miron muutto isän luokse Helsinkiin oli meille kaikille iso elämänmuutos. Totuin käymään Miron kanssa päivän mittaan useampia keskusteluja siitä, miten hänellä menee diabeteksen kanssa. Tiedän kuitenkin, että Miro pärjää, joten sen suhteen ei ole huolta. Onneksi yhteydenpito on nykyään helppoa
Olemme Miron kanssa kasvaneet yhdessä diabetekseen ja sen hoitamiseen. Miro on oppinut tunnistamaan, miten diabetes käyttäytyy. Heilahduksia on enemmän nyt, kun murrosikävuodet ovat meneillään. Välillä on tuntunut, ettei insuliini pure ollenkaan, välillä verensokerit ovat taas matalalla. Adrenaliini kilpailutilanteissa tuo omat haasteensa, ja koko ajan täytyy olla tarkkana. Keväällä ennen Suomen mestaruusfinaalia Miron verensokeri oli 2,4, vaikka kaikki oli tehty samalla tavalla kuin ennen.
Miro alkaa ennen urheilusuorituksia seurata ajoissa verensokeriaan, sillä hän tietää rajansa. Hän on joutunut muutaman kerran istumaan pelin aikana penkillä verensokerin takia. Ne ovat olleet hänelle kovia paikkoja, ja joskus on tullut kommentti, että hän vihaa diabetesta.
Diabeteksen kanssa elämistä helpottaa onneksi teknologian valtava kehitys. Minulla on puhelimessani sovellus, jonka avulla pystyn seuraamaan Miron kaikki skannaukset. Näin tiedän, missä mennään. Miron isä on ladannut puhelimeensa saman ohjelman ja tietää, miten kaikki toimii. Olemme myös käyneet diabeteksen hoidosta paljon keskusteluja Miron isän ja hänen vaimonsa kanssa.
Miro on henkeen ja vereen koripalloilija. Se sai hänet ymmärtämään jo varhain, että diabeteksen hoitaminen on edellytys sille, että hän pystyy harrastamaan koripalloa täysipainoisesti ja olemaan joukkueen kanssa ulkomailla leireillä. Miro on kulkenut niin paljon joukkueen mukana ilman minua, että hänen on ollut pakko kasvaa vastuuseen. Tosin hän ei eroa muista nuorista siinä, että oman huoneen siivoamisesta on täytynyt muistuttaa monesti useamman kerran. Siihen ei vastuunkanto enää riitä…
Miro oli suunnitellut jo pitempään Helsinkiin muuttamista, koska koripallon ja koulun yhdistämisen onnistuu siellä paremmin kuin Tampereella. Miron uusi koulu Pasilan yläaste on Suomen ainoa luokaton yläaste, jossa oppilaalle on mahdollista tehdä oma opintosuunnitelma. Miro on tottunut kurinalaisuuteen, ja hän on tehnyt aina läksynsä. Viimeisin keskiarvo oli 8,4. Uusi elämänvaihe Helsingissä on kuitenkin entistä vaativampaa.
Mirolla on 20 tuntia viikossa koripallotreenejä Mäkelänrinteen urheilulukion joukkueen kanssa ja päälle koulu. Päivä alkaa kahden tunnin treenillä Mäkelänrinteen koululla. Sen jälkeen Pasilan koululle ja taas treeneihin, jotka päättyvät yleensä klo 18. Illalla on vielä edessä läksyt.
Jotta elimistö pysyy rytmissä mukana, kaikki suunnitellaan tarkasti. Mäkelänrinteen koripallojoukkueen valmennuksella on joukkueen pelaajista ja heidän kokonaisrasituksestaan kokonaisvastuu. Kun treenataan suuria määriä, nuorella täytyy olla yksi lepopäivä viikossa ja yksi vapaa viikonloppu kuukaudessa. Joka treeneissä ei vedetä täysillä.
Poikani Miro on sosiaalinen, ulospäin suuntautunut hassuttelija. Lähtö Helsinkiin oli hänelle helppo, koska hänellä oli siellä kaverit valmiina. Hän tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa, ja koripallopiireissä kaikki tuntevat kaikki. Turvallisuutta tuo sekin, että kaverien lisäksi myös heidän vanhempansa tietävät Miron diabeteksesta.
Miro Little ,15 vuotta
• yläastetta käyvä koripalloilija
• tyypin 1 diabeetikko
• isä La Trice Little, entinen koripalloilija, nykyään Suomen koripalloliigan pääerotuomari, töissä lentokentällä
Kati Packalén
• Miron äiti
• asiakaskokemusjohtaja, Tampereen Pyrinnön Unified joukkueen valmentaja
