Teksti: Eija Rautavuori
Diabetes on tunnistettu jo pari tuhatta vuotta sitten. Kauan on myös tiedetty, että diabetesta on kahta lajia. Nykyään jaottelu on niin tarkkaa, että voidaan tunnistaa useita erilaisia diabetestyyppejä, jotka vaativat myös erilaista hoitoa.
Saksalainen Paul Langerhans löysi 1869 haiman saarekesolut, Langerhansin saarekkeet. Vasta 1909 skotlantilainen Edward Sharpey-Schäfer ymmärsi, että saarekesolut tuottavat hiilihydraattien aineenvaihdunnalle välttämätöntä ainetta, joka kulkeutuu haimasta suoraan verenkiertoon. Hän nimesi aineen insuliiniksi (kantasana latinan insula, saari). Diabeteksen syy oli selvinnyt: Langerhansin solusaarekkeissa oli vika, joka aiheutti insuliinin tuotannon loppumisen.
Lääkkeeksi kelpaavan haimauutteen kehittämien ei ollut helppoa. Korvaavan aineen tuottamista yritettiin ahkerasti, mutta vasta kanadalaisten Frederick Bantingin ja Charles Bestin tavoitteellinen työ kesällä 1921 tuotti tulosta. Ensimmäinen toimiva insuliini valmistettiin koiran haimasta. Tammikuussa 1922 haimauutetta annettiin ensimmäisen kerran ihmiselle.
Kohta on sata vuotta siitä, kun Nobel-palkittu Kööpenhaminan yliopiston professori August Krogh ja lääkäri Hans Christian Hagedorn perustivat Nordisk Insulinlaboratorium -nimisen yrityksen ja alkoivat valmistaa insuliinia. Vuonna 1989 se ja toinen insuliinia valmistava tanskalaisyritys Novo yhdistyivät, ja uusi yhtiö sai nimekseen Novo Nordisk.
1800-luvulta alkaen, ennen insuliinin keksimistä, diabetesta hoidettiin joko nälkäkuurilla tai rasvakuurilla. Ideana oli, että mitä vähemmän potilas söi, sitä pidempään hän eli, mutta kuoli lopulta nälkään. Rasvakuuri oli nälkäkuuria yleisempi hoitomuoto Euroopassa. Rasvakuurissa rajoitettiin hiilihydraatteja mahdollisimman tiukasti, ja ne korvattiin rasvalla, niukkahiilihydraattisilla kasviksilla, alkoholilla ja joissakin dieeteissä oopiumilla. Lisäksi pidettiin ravinnottomia paastopäiviä.
Diabetekseen sairastunut lapsi tai nuori eli vain vuoden, puolitoista, vaikka olisi noudattanut hyvin tiukkaa dieettiä. Aikuisena tyypin 1 diabetekseen sairastunut saattoi elää nelisen vuotta.
Insuliinin keksimisen jälkeen nähtiin uskomattomia parantumisia, kun luurangonlaihat lapset vahvistuivat muutamassa kuukaudessa terveiden lasten kaltaisiksi.
Hiilihydraattien osuutta diabeetikkojen ruokavaliossa pyrittiin rajoittamaan 1970-luvulle asti. Diabeetikon ruokailu oli grammatiedettä: joka suupalan kalorit laskettiin ja ruuat punnittiin viiden gramman tarkkuudella.
Nykyään hiilihydraattien määrää voi vaihdella aterioilla, kun diabeetikko tietää omat mieltymyksensä, energiankulutuksensa ja aineenvaihduntansa toiminnan ja osaa muuttaa insuliiniannoksia tilanteen mukaan.
