Teksti: Katja Holopainen
Tämä on kertomus ohjaaja Maarit Ruikasta, 59, lappilaistytöstä, josta tuli Helsingin Teatterikorkeakoulun johtaja, dekaani. Tarinoista piirtyy esiin sinnikäs vastuunkantaja, keskusteleva ohjaaja ja johtaja, joka on vaativa erityisesti itseään kohtaan, myös diabeetikkona.
Tapaamme Teatterikorkeakoulun torilla, suuressa sisäaulassa. Maaritilla on mukanaan Rau, seitsemän kuukauden ikäinen monirotuinen, vähän arka pikkukoira, joka ei voi olla pitkiä aikoja yksin kotona. Rau on tärkeä osa emäntänsä arkea, joka aamu iloinen. Uskollinen ystävä, joka tasapainottaa elämää.
Nousemme yhdessä Teatterikorkeakoulun hallintokerrokseen. Maaritin työpöydällä ei ole paperipinoja. Hän tuntee olevansa vapaa ajattelemaan, kun tavarat ovat paikoillaan ja ympäristö järjestyksessä. Henkaritkin ovat hänellä vaatekaapissa tarkalleen viiden sentin välein.
– Vatupassiksi minua haukutaan selän takana, hän naurahtaa.
Tarkkuudestaan huolimatta Maarit kokee olevansa avoin, joustava ja helposti lähestyttävä.
– Niuhotan vain asioista, en ihmisille.
Maarit ei kestä tekemättömiä töitä. Hän vastaa päivittäin keskimäärin 50 viestiin. Hän ei halua, että minkään asian eteenpäin meneminen viivästyisi hänen vuokseen.
– Keskustelen ja neuvottelen mielelläni perusteellisesti ennen kuin asioista päätetään, mutta johtajalta odotetaan myös nopeaa päätöksentekoa.
Esikoisuus toi vastuuta
Maarit näyttää kuvia elämänsä tärkeistä hetkistä. Viisi sisarusta ja volkkari vievät lapsuuteen Petäjäiselle, Rovaniemen maalaiskuntaan. Isä oli töissä Kemijoki-yhtiössä, myös äiti Maaritin varhaislapsuudessa. Aluksi perhe asui kerrostaloalueella, mutta muutti myöhemmin isän synnyinkotiin.
Maarit oli lapsista vanhin, vastuunkantaja, joka piti huolta nuoremmista. Hän oli kilpaurheilija: harrasti maastohiihtoa, juoksua ja lentopalloa.
17-vuotiaana Maarit oli Karhunkierroksella, vaelluslenkillä Kuusamossa. Hän heräsi joka aamu mielettömiin suonenvetoihin. Iholle tuli suolapisaroita, ja häntä janotti valtavasti. Pian alkoi koulu ja tulivat ensimmäiset urheilukilpailut. Maarit oli valittu viestijoukkueen ankkuriksi. Hänellä oli etumatkaa, mutta hänestä tuntui, että hän ei pääse ollenkaan eteenpäin. Kaikki juoksivat ohi.
– Uuvahdin maaliin. Ihana terveydenhoitaja kaappasi minut kainaloon ja vei testeihin. Minulla oli paha happomyrkytys.
Maarit joutui suoraan tiputukseen. Hän oli todella huonossa kunnossa, ja diagnoosi oli helpotus. Tähän sairauteen oli lääkitys. Loppuaika lukiossa meni diabeteksen hoitoa harjoitellessa.
Maarit kertoo jo nuorena tiedostaneensa, että diabeteksen kanssa elinikä on rajallinen. Tämä on vaikuttanut hänen valintoihinsa.
– Haluan elää täysillä, en himmaile, hän sanoo.
Maarit miettii aina, mitä hän todella haluaa tehdä. Lukion jälkeen hän pyrki oikeustieteelliseen, mutta ei päässyt sisään ja lähti Ruotsiin töihin vuodeksi. Palattuaan Suomeen hän aloitti peruskoulun luokanopettajan opinnot Rovaniemellä. Ensimmäinen vahva elämys – tätä minä haluan – hänelle tuli, kun Lapin ylioppilasteatteri perustettiin.
Valmistuttuaan opettajaksi Maarit työskenteli kuusi vuotta pienissä ja vähän suuremmissakin kouluissa Rovaniemen maalaiskunnissa. Sitten teatteri kutsui: Maaritia pyydettiin ohjaajaksi Kemin kaupunginteatteriin, jossa hän työskenteli 1988−1989. Tämän pestin jälkeen hän pyrki Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle.
Erilaisuus on voimavara
Kun kysyn, Maarit tunnustaa tuntevansa itsensä erilaiseksi diabeteksen takia. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin sanoo, ettei diabetes ole koskaan rajoittanut häntä tai estänyt tekemästä mitään, mitä hän on halunnut. Diabetes merkitsee kuitenkin jatkuvaa varmistelua ja huolehtimista. Siripirit kulkevat koko ajan mukana.
Kerran Maarit oli matkalle lähtiessään unohtanut Siripirit, eikä junassa ollut ravitolavaunua.
– Menin ihan paniikkiin. Junassa, hädänkin tullen, olisi vaikea kysellä vierailta suklaapatukkaa, hän toteaa.
Maaritille erilaisuus on muutakin. Hän tuntee kuuluvansa kolmeen vähemmistöön: hän on lappilainen, diabeetikko ja homoseksuaali. Agraariyhteisöstä Helsinkiin muuttaneena hänellä on pohjoisen ihmisen sisäinen kuva maailman rakentumisesta. Diabeetikkona hänen elämäänsä kuuluu pysyvä varautuminen yllättäviin tilanteisiin. Homoseksuaalisuus on tuonut hänelle suvaitsevaisuutta, erilaisuuden ymmärrystä ja kiinnostusta toiseuteen.
– Vielä opettajana Rovaniemellä jouduin salailemaan lesbouttani. Kiitän vanhempiani, jotka hyväksyivät minut sellaisena kuin olen.
Määrätietoisuus, tunnollisuus ja sitoutuminen ovat vahvuuksia, jotka ovat kantaneet monin tavoin. Maarit kiittää peruskoulun opettajan työstä saamiaan pedagogisia taitoja. Hän on aidosti kiinnostunut opiskelijoistaan.
– Ohjaajana tehtäväni on katsoa näyttämölle ja yrittää sanallisesti kertoa, mikä on tavoite. Tärkeää on asettaa sanansa niin, ettei latista vastaanottajan itsetuntoa. Kysyn, ehdotan ja odotan toisen löytävän itse ratkaisun, Maarit kuvailee.
Shokki aiheuttaa häpeää
Maarit hoitaa itseään esimerkillisesti. Hän mittaa verensokerin neljä kertaa päivässä. Työ on vaativaa ja päivät pitkiä. Viimeisimmät pitkän aikavälin verensokeriarvot ovat olleet 6,9 ja 7,3 prosentin välillä (52–56 mmol/mol).
– Tasapainon pitää olla hyvä tässä työssä. Ajatukset eivät pysy kirkkaina, jos verensokeri on liian korkea tai matala, hän huomauttaa.
Lantus on parantanut Maaritin hoitotasapainoa selvästi. Silti pahoja hypoja on noin kerran vuodessa.
– Kerran kun olin kotona yksin, en päässyt sängystä alas, en pystynyt edes ottamaan puhelinta. Muistan, kun tulin tajuihini ja pyörähdin lattialle. Vedin itseni käsilläni keittiöön, kurotin jääkaapista Dronningholmin mansikkahillopurkin. Se putosi ja särkyi, ja söin lattialta käsilläni hilloa. Kun heräsin, makasin jääkaapin edessä hiukset hillossa.
Maarit ajattelee diabetekseen liittyvien huonojen hetkien olevan läheisille vaikeita kokemuksia. Hän on tuntenut häpeää ja syyllisyyttä shokkien takia.
– Shokki on aina omaa syytä: liikaa insuliinia suhteessa syömiseen, hän kärjistää.
Maarit tietää toki, ettei kokonaisuutta voi aina hallita insuliinilla ja syömisellä. Tunteet tai stressitila voivat vaikuttaa niin, ettei verensokerin tasoa voi ennakoida.
Maarit kertoo rakastavansa mökillä oloa, ulkoilua ja fyysistä työtä kokousten, keskustelujen ja neuvottelujen vastapainoksi. Melkein heti, kun jalka tapaa mökkilaiturin, hänen on vähennettävä insuliinia. Stressin laukeaminen ja fyysinen työ vähentävät huimasti insuliinin tarvetta.
Sairauksiin on liittynyt myös katumuksen tunne. Vuosi sitten hänellä todettiin sepelvaltimotauti, jonka taustatekijöinä olivat paitsi geneettiset syyt ja diabetes, myös tupakointi. Siripirin lisäksi mukana kulkee nyt nitrosuihke.
– Tupakat jäivät ja yritän elää aikaisempaakin terveellisemmin. Alkoholin kanssa olen aina ollut varovainen, nyt pidän paremmin huolta myös liikunnasta.
Maaritin tavoitteena on liikkua keskimäärin 10 000 askelta päivässä. Arkisin askelia kertyy vähemmän, mutta Rau on hyvä kumppani päivittäisten askelten tavoittelussa.
Meri ja taide vastapainona
Teatterikoulun dekaanin työ on ihmisten ja asioiden johtamista, hallinnollista työtä, turvallisesta oppimisympäristöstä ja akatemian toiminnan laadusta vastaamista. Maarit on 15 professorin ja koulutusjohtajan esimies. Opettajakunta valitaan taiteellisin ja tutkimuksellisin perustein.
Talo on täynnä nuoria, motivoituneita ja intohimoisia ihmisiä. Opiskelijoiden kohtaaminen on innostavaa ja inspiroivaa, mutta työskentely asiantuntijayhteisössä voi olla välillä haastavaa. Dekaanin tehtävä on selvittää ja ratkoa erimielisyyksiä, konflikteja ja ristiriitoja. Apunaan hänellä on työnohjaajia ja sovittelijoita sekä hieno henkilökunta.
Maaritin tärkeä tehtävä on vastata sovittujen tavoitteiden toteutumisesta, jotta koulutus saa rahoitusta. Hän joutuu myös tekemään vaikeita päätöksiä. Jokin aika sitten olleita YT-neuvotteluja Maarit piti elämänsä raskaimpana prosessina: työtoverit olivat olleet töissä Teatterikorkeakoulussa jo hänen opiskeluaikanaan.
– Minun oli vain pakko ajatella, että vaikeat päätökset kuuluvat työhöni.
Teatterikorkeakoulun dekaanin paikka on avoinna maaliskuussa.
– Olen utelias elämän suhteen. En juuri halua suunnitella tulevaisuutta, mutta nyt minun pitää päättää, haenko dekaanin paikkaa vai heittäydynkö vapaaksi taiteilijaksi.
Yksityiselämässä rauha löytyy luonnon ja meren läheisyydessä. Maiseman iättömyys tuo mittasuhteet elämälle. Ruumiillinen työ, saunan lämmitys ja kävely veneelle Sipoon saaristossa olevalla mökillä pyyhkivät pois kaupungin stressin.
Maarit Ruikkan ura lyhyesti:
- Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelmassa vuosina 1989–1992.
- Nuoren taiteen Suomi-palkinto 1997.
- Viirus-teatterin taiteellinen johtaja vuosina 1997–2001.
- Tuntiohjaaja Teatterikorkeakoulussa 2001–2004.
- Ohjaajantyön professori vuodesta 2006.
- Teatterikorkeakoulun opetuksen vararehtori vuosina 2010–2012 ja varadekaani vuodesta 2013.
- Teatterikorkeakoulun dekaani 1.4.2014–31.8.2018 sekä ohjaajantyön professori 31.12.2015 asti.
