JTeksti: Riitta Ahonen
Oululainen 90-vuotias entinen satamatarkastaja Jaakko Siltakoski on sairastanut tyypin 1 diabetesta 56 vuotta. Juuri mitään diabeteksesta aiheutuneita lisäsairauksia hänellä ei ole, ja muistikin pelaa erinomaisesti. Siltakosken elämää ovat siivittäneet tarkka huolenpito terveydestä, onnellinen avioliitto, mukavat harrastukset ja rento ote elämään.
Omakotitalon oven avaa hyväntuulinen mies ja johdattelee sisätiloihin. Jaakko Siltakoski on jo tovin odottanut vaimonsa Miilin kanssa pian saapuvaa kotihoidon hoitajaa, joka tulee mittaamaan miehen verensokerin, pistämään ateriainsuliinin ja lämmittämään molemmille ruuan. Hoitajat käyvät päivittäin neljä kertaa avioparin luona.
– Hoidin itse diabeteksen siihen saakka, kun menetin myös toisesta silmästäni näön pari vuotta sitten. Vaimoni auttoi aikaisemmin, mutta ei pysty siihen enää muistisairautensa takia. Olen vielä kohtalaisessa kunnossa, varpaissakin on yhä tunto jäljellä. Diabetes on pakottanut terveelliseen elämään, Jaakko Siltakoski summaa tämän hetkisen tilanteen.
Tänään ennen aamiaista hänen verensokerinsa oli 7,2. Kun hoitaja saapuu puolen päivän aikaan ja mittaa, lukema on 7,3. Verenpaine on 151/65.
– Laita kolme yksikköä pikainsuliinia, meillä on kevyt lounas, Siltakoski opastaa hoitajaa, joka tekee, kuten pyydetään.
1990-luvulla Siltakosken ollessa sairaalassa aorttaläppäleikkauksen vuoksi, hoitajat eivät uskaltaneet pistää insuliinia hänen ohjeidensa mukaan. Siihen mies totesi, että pistää insuliinin siinä tapauksessa itse. Olihan hänellä silloinkin kokemusta asiasta jo noin 30 vuoden ajalta.
– En anna yhtään periksi. Se on pistettävä, mitä minä sanon.
Siltakoski on vuosien kuluessa oppinut, että pitkäaikaissairaan on osattava pitää puolensa ja oltava tarvittaessa myös itsepäinen. Tilastoihin katsominen ei auta, sillä diabeteksen hoito on yksilöllistä.
Hyvällä hoidolla niskalenkki diabeteksesta
Jaakko Siltakoski osti itselleen verensokerimittarin heti, kun niitä tuli markkinoille 1980-luvulla. Siihen asti verensokerin tilaa saattoi päätellä vain virtsaliuskoista, ja niistäkin sen näki hiukan viiveellä.
– Kun menin hakemaan verensokerimittariin liuskoja, hoitaja kysäisi kerran, että miten niitä kuluu noin paljon. Totesin hänelle, että jos toisessa vaakakupissa ovat sinun antamasi liuskat ja toisessa minun hyvinvointini, niin vaaka kallistuu minun puolelleni.
Siltakoski esitti vielä toiveen, että hoitaja antaisi liuskoja niin paljon kuin pystyy antamaan, ja niin sitten tapahtuikin.
Mies on valistanut monta diabetekseen sairastunutta tuttuaankin, että verensokerista on huolehdittava joka päivä.
– Tässä sairaudessa ei ole kipuja, mutta hoitoa ei silti voi ottaa leväperäisesti. Jos verensokeri nousee, se pitää saada heti alas. Olen itse mitannut verensokerin viisi kertaa päivässä.
Vaikka Jaakko Siltakosken sairastuessa vuonna 1961 diabeteksella oli huono ennuste, hän ei ole koskaan lannistunut sairauden vuoksi. Samaa periksi antamattomuutta hän haluaisi neuvoa jokaiselle sairastuneelle tänäänkin. Diabetesta ei tarvitse pelätä. Kun omahoidosta huolehtii, voi elää kuten muutkin. Jos diabeteksen hoitamista ei ota elintavaksi, jää toiseksi sen kanssa.
Yhdessä onnellisia
Ruokailun jälkeen Miili Siltakoski menee makuuhuoneeseen lepäilemään. Jaakko Siltakoski istahtaa sängyn reunalle vaimonsa viereen. Hetkessä on paljon hellyyttä ja yhteenkuuluvuutta.
Miili Siltakoski sai sydänperäisen aivoinfarktin noin kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen hänen muistinsa alkoi huonontua. Viimeiset kaksi vuotta muisti on ollut lähes olematon, puolisonsa hän vielä kuitenkin tunnistaa.
Pariskunta tulee vielä toimeen kotona kotihoidon turvin, mutta he ovat yrittäneet hakea palvelukotipaikkaa. Kahden hengen huone olisi ollut saatavilla ympärivuorokautisine hoitajineen. Mutta perittävä hinta oli Siltakosken mielestä aivan liian korkea.
– Meidän olisi molempien pitänyt maksaa erikseen kallis vuokra, emmekä kyllä siihen suostu. Siihen olisi tullut lisäksi kaikki muut kulut. Tämä meidän ikäluokka on luonut hyvinvointivaltion ja näin meitä kohdellaan! Se ei voi olla perustuslain mukaista, Jaakko Siltakoski paheksuu.
Jaakko ja Miili viihtyvät kotonaan, ja onhan tutuissa huoneissa helpompi liikkua sokeana ja muistisairaana kuin palvelukodissa uusissa, oudoissa tiloissa. Kotona jokainen huone, huonekalu ja yksityiskohta ovat muistissa.
Jaakko Siltakosken muisti on erinomainen. Hän seuraa päivittäin maailmaa kuuntelemalla televisiota. Itsemääräämisoikeus säilyy kotona, vaikka turvallisuuden kannalta riskejäkin on. Siltakosken oikean silmän näkö meni jo parikymmentä vuotta sitten, vaikka silmää laseroitiin, ja vasemman silmän näkö pari vuotta sitten. Silmälääkärien mukaan näön menetys liittyi todennäköisesti ikärappeumaan, ei diabetekseen.
Kun Siltakoskella oli ollut diabetes 20 vuoden ajan, hän meni silmäpoliklinikalle silmänpohjakuvaukseen. Silmissä ei ollut mitään merkkejä diabeteksesta. Silmälääkäri oikein ihmetteli asiaa. Elettiin 1980-lukua, jolloin ateriainsuliinit olivat vasta tulleet. Hoito oli parin edellisen vuosikymmenen aikana käytössä olleilla insuliineilla siis onnistunut hyvin.
Jaakko ja Miili ovat silmin nähden onnellisia vielä 64 avioliittovuoden jälkeenkin.
– Meillä menee aika oikein hyvin yhdessä siitä huolimatta, että vaimollani on muistisairaus. Ennen meillä oli kuherruskuukausi, nyt kujerruskuukausi, Jaakko hymyilee.
Nykyisin hänen diabeteksensa on pysynyt hyvässä tasapainossa. Pitkän aikavälin verensokeriarvo on hiukan yli 7 prosenttia. Verensokeri ei ole pitkään aikaan laskenut liian matalalle, vaikka sellaistakin on vuosien mittaan tapahtunut.
– Munuaisten kunto on kohtalainen. Ei ole mitään tarvetta dialyysille tai muullekaan hoidolle, Siltakoski lisää.
Elämään kuuluva juttu
Jaakko Siltakoski työskenteli 60-vuotiaaksi Oulun kaupungin satamalaitoksen satamatarkastajana. Nuoruudessa 1950-luvulla hän oli merillä joitakin vuosia.
Yksi asia, jolla on varmasti ollut merkitystä diabeteksen hoitotasapainoonkin, ovat Jaakko Siltakosken vapaa-ajan harrastukset. Mies on viihtynyt metsällä ja kalassa. Aktiivinen beagle-harrastus liittyi myös metsästykseen, ja koirien ajokokeiden kautta hän sai itsekin paljon liikuntaa. Siltakoski kasvatti seitsemän beaglea, joista viimeisin eli 15-vuotiaaksi.
Perheen ruokapöydässä oli varsin usein jänispaistia. Palkintokaappi on täynnä koiranäyttelyistä saatuja palkintoja.
90-vuotispäiviä viime elokuussa juhlittiin 60 vieraan kanssa ja kohotettiin malja päivänsankarille. Lasillinen viiniä maistuu Siltakoskelle silloin tällöin muulloinkin aterian yhteydessä.
Ulkoilut ovat jääneet Siltakosken pariskunnalta vähiin viime aikoina. Vielä silloin, kun vaimolla ei ollut muistisairautta, he saattoivat käydä kahdestaan kävelyllä. Nyt he käyttävät palveluseteleitä ja pääsevät autokyydillä kauppoihin, kyläilemään ja kerran viikossa Palvelukeskus Runolaan, jossa järjestetään ikäihmisten virkistyspäiviä. Siellä he tapaavat ikätovereita ja käyvät läpi viikon kuulumiset heidän kanssaan. Ruokailun lisäksi on aina jotain mukavaa ohjelmaa.
Usein Jaakko Siltakoski soittaa näissä tapaamisissa haitaria. Ensimmäisen haitarinsa hän osti Tanskasta merimiehenä ollessaan ja soittoharrastus on jatkunut läpi elämän. Kotonakin hän iltaisin saattaa tarttua haitariin.
– Meillä ei ole stressiä. Mennään sillä, mitä on. Aina meillä on ollut hyvä keskinäinen suhde vaimon kanssa.
– Ja diabetes ja sen hoito on sellainen elämään kuuluva juttu. Aivan kuten hampaiden pesu aamulla ja illalla, Jaakko Siltakoski kuvailee.
