Teksti: Pirkko Tuominen
Jenni Nurminen rakastaa lumisia pakkastalvia ja retkeilyä – niin paljon, että haaveili hiihtämisestä Grönlannin jäätikön yli. Viime keväänä kolmen naisen retkikunta vaelsi reilun kuukauden arktisen luonnon armoilla ja Jennin diabeteksen ehdoilla.
Kun kevään lämpö viime huhtikuussa kolkutteli Suomen ovella, Jenni Nurminen tälläytyi vaellusvaatteisiin ja veti pipon tiukasti päähän. Nurminen sekä kaksi muuta talviretkeilyyn hurahtanutta naista, Marjo Lindberg ja Jaana Vanhatalo olivat matkanneet Kööpenhaminan kautta Grönlantiin mukanaan kuusi ahkiota ja lähes 90 kiloa tavaraa henkilöä kohti.
Edessä häämötti 600 kilometriä arvaamatonta jäätikköä, jonka naiset aikoivat ylittää hiihtäen 30 vuorokaudessa, ensimmäisenä suomalaisena naisretkikuntana. Tuulentytöt-retkikunta starttasi pienestä Kangerlussuaqin kylästä Grönlannin länsirannikolta päämääränään itärannikolla sijaitseva Isortoq.
– Ennen maastoon lähtöä täydensimme vielä ruokavarastoa. Ostimme kyläkaupasta yhdeksän kiloa voita ja rasvaisimmat juustot, Nurminen kertoo.
Energiankulutus on tällaisella reissulla kova. Ruokaa oli pakattu mukaan 35 kiloa naista kohden.
– Otin mukaan myös 7,5 kiloa karkkia. Karkit maistuvat hyvältä, ja jäätiköllä on pakko olla helppoa energiaa niitä tilanteita varten, kun verensokeri laskee liian alas tai ei pysty syömään kunnon ruokaa kovan rasituksen takia, Nurminen lisää.
Naisten kuormat kevenivät sitä mukaa, kun matka eteni ja ruokaa ja polttoainetta kului.
Valkoista vain
Matkan ensimmäiset kolme viikkoa oli nousua ja vastatuuli puhalsi jatkuvasti. Naiset nousivat ahkioineen ja varusteineen yli kahden kilometrin korkeuteen.
– Tuntui, ettei ylämäki lopu ikinä. Selvisimme eteenpäin huumorilla ja tahdonvoimalla. Jokainen meistä oli kuitenkin halunnut jäätikkövaellukselle, Nurminen muistelee.
Lumen peittämä jäätikkö oli mykistävän kaunis ja hiljaisuus uskomatonta. Jäätä oli jalkojen alla parhaimmillaan 2,5 kilometriä.
– Oli huima kokemus, kun seisoimme jossain ylhäällä ja käännyimme 360 astetta ja näimme pelkkää valkoista. Tuntui kuin olisimme kierähtäneet valkoisella lautasella, Nurminen kuvailee.
Pakkasta oli matkan aikana enimmillään 25 astetta ja tuuli lisäsi usein pakkasen purevuutta. Yhtenä päivänä oli niin hyytävä tuuli, että naisten piti pystyttää teltta, jotta he pystyivät lisäämään takin alle välikerroksia.
Toisaalta aurinko paistoi voimakkaasti ja lämpötila kipusi usein päivällä plussan puolelle. Lopussa tuuli tyyntyi lähes kokonaan, aurinko porotti ja naiset hiihtivät alusvaatteisillaan. Kunnes yhtäkkiä taas alkoi napakka tuuli.
– Elämä meni pieneksi. Söimme, joimme, nukuimme ja tutkimme, millainen lumenpinta on hiihtää ja mistä tuulee. Sellainen yksinkertainen oleminen on hirveän rentouttavaa, Nurminen toteaa.
Kahden vuoden valmistelu
Tuulentytöt valmistautuivat matkaan kahden vuoden ajan, vaikka kaikilla oli ennestään kokemusta hiihtämisestä arktisella alueella. Naiset harjoittelivat ahkion vetämistä, ampumista ja teltan pystytystä lumitykin edessä. Tärkeää oli myös opetella railojen tunnistamista ja niiden kiertämistä ja ylitystä. Yllättävästi eniten aikaa vei erilaisten lupien hakeminen.
Jääkarhujen varalta otettiin mukaan kaksi kivääriä.
– Jokaisen piti osata ampua. Meillä oli ajatuksena, että kaikki hallitsevat vaelluksella tarvittavat tiedot ja taidot, Nurminen kertoo.
Haastetta lisäsi Nurmisen diabetes. Naiset miettivät yhdessä kaikki mahdolliset riskitilanteet etukäteen.
– Diabetes ei ollut vain minun sairauteni, vaan koko retkikunnan sairaus, Nurminen tiivistää.
Insuliinit ja muut hoitotarvikkeet pysyivät lämpiminä vaatteisiin ommelluissa taskuissa ja vyölaukuissa. Ruokapakkauksiin etukäteen merkityt hiilihydraattimäärät helpottivat ruokailutilanteissa.
– Mitä paremmin asiat on suunnitellut etukäteen, sitä enemmän voi käyttää aikaa muuhun kuin diabeteksen hoitoon, Nurminen toteaa.
Diabeteksen kanssa selviäminen ei häntä pelottanut.
– Olen tehnyt paljon erilaisia reissuja, myös epäonnistuneita, ja oppinut paljon. Olimme valmistautuneet huolellisesti ja tiesin, että muillakin on homma hallussa. Meillä oli välineet, varavälineet ja varavaravälineet ja lisäksi glukagoni-kynä insuliinisokin varalle.
Uusi insuliini jännitti
Nurmisen hoitorutiinit eivät suuremmin muuttuneet arktisissa oloissa.
– Mittasin verensokeria tiuhaan. Minulla oli mukana laite, joka lukee verensokeriarvon olkavarteen kiinnitetyn sensorin avulla, ja arvot pystyy skannaamaan vaatteiden läpi. Laite tekee käyrää koko ajan ja näyttää myös, miten verensokeri on seilannut yön aikana, Nurminen kuvailee.
Insuliinin pistämiseen kylmyys toi pientä haastetta. Yleensä Nurminen käänsi selän tuuleen, avasi takkia mahdollisimman vähän ja pisti insuliinin aluspaidan läpi.
– Pitkävaikutteisena insuliinina minulla on Tresiba, ja tämä oli ensimmäinen reissuni uuden insuliinin kanssa. Se jännitti ehkä vähän. Toisaalta luotin siihen, että vaikutus on tasainen eikä aiheuta yllätyksiä.
Aiemmilla vaelluksilla Nurminen on joutunut puolittamaan perusinsuliinin määrän. Niin hän teki nytkin, mutta verensokeri tuppasi nousemaan öisin ja Nurminen joutui palauttamaan insuliinin samalle tasolle kuin kotona. Ahkioiden vetäminen ylämäkeen oli ennemmin raakaa lihastyötä kuin aerobista liikuntaa.
– Kun juoksen, tarvitsen insuliinia tavallista vähemmän. Kun menen kuntosalille, minun pitää pistää insuliinia enemmän kuin tavallisesti, Nurminen tarkentaa.
Aurinko sotki suunnitelmat
Loppumatkasta ylämäki taittui alamäeksi ja Nurmisen verensokeri laski pari kertaa matalaksi. Kuumana porottava kevätaurinko sulatti jäätä ja katkaisi retkeläisten reitin. Matka venyi lopulta 38 päivän mittaiseksi ja alkuperäiseksi tavoitteeksi asetettu Isortoq jäi saavuttamatta.
– Se oli iso pettymys. Jouduimme olemaan samassa leirissä kolme päivää, kun emme päässeet eteen-, emmekä taaksepäin. Helikopterilento oli ainut vaihtoehto.
Kokonaisuutena reissu oli erittäin onnistunut, mutta pitkän palautumisen se vaati.
– Laihduimme kaikki noin kahdeksan kiloa, vaikka söimme niin paljon kuin pystyimme. Reissun jälkeen oli kovia mielitekoja ja jonakin päivänä olisi tehnyt mieli syödä kermavaahtoa koko päivän. En pystynyt juoksemaan tai harrastamaan mitään raskasta liikuntaa koko kesänä, mutta syksyyn mennessä paino ja kunto palautuivat, Nurminen kuvailee.
Tänä talvena Tuulentytöt suuntaavat Suomen pohjoisrajoille. Tulevaisuuden haaveissa siintelee myös Alaska.
Kuka?
Jenni Nurminen, 38
• asuu Juupajoella koiransa kanssa
• tekee päihde- ja mielenterveystyötä Nauha ry:ssä
• harrastaa talviretkeilyä, juoksua, haulikkoammuntaa ja kuntosaliharjoittelua
• sairastui ykköstyypin diabetekseen 24-vuotiaana
Tuulentyttöjen päiväohjelma Grönlannissa
• Klo 05 herätys
• Veden sulattaminen, aamiainen, leirin purku ja muut aamutoimet
• Klo 7–8 suksille
• Hiihtoa 50 minuuttia, jonka jälkeen 10 minuutin tauko
• 4–5 tunnin hiihtämisen jälkeen noin puolen tunnin lounastauko
• Hiihtoa 50 minuutin jaksoissa, välissä tauko 10 minuuttia
• Klo 17–18 leirin pystyttäminen ja ruuanlaitto
• Illallinen, blogin päivittämistä, viestittelyä kotiin, oman itsen ja varusteiden huoltoa
• Klo 21 makuupussiin ja nukkumaan
